AK1996: Konstantinopoli ja Moskova eri teillä
Ortodoksi.netista
Vuoden 1996 maaliskuussa ilmestynyt Aamun Koiton numerossa 6 kirjoitti lehden silloinen päätoimittaja Teuvo Laitila juuri puhjenneesta kirkollisesta kriisistä Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaattien välillä Viron kirkolle myönnetystä autonomiasta. Teuvo Laitila esitti artikkelissaan kiistaan syntyneitä historiallisia syitä ja tosiseikkoja.
Ohessa tuo vuoden 1996 artikkeli uudelleen julkaistuna.
Katsaus patriarkaattien välisiin kiistoihin
Neuvostoliiton hajoaminen vuoden 1991 lopulla aiheutti Moskovan patriarkaatille eräitä hallinnollisia ongelmia; osa patriarkaatin alaisista hiippakunnista jäi Venäjän alueen ulkopuolelle, niin sanotuille lähiulkomaille. Joissakin tapauksissa – esimerkiksi Kazakstanissa – kirkollinen elämä on jatkunut lähes häiriöittä. Toisaalla, erityisesti Ukrainassa ja Virossa, tilanne on varsin ongelmallinen, koska hiippakunnat tai tarkemmin sanoen osa hiippakunnasta haluaa suuremman autonomian kuin Moskovan patriarkaatti on valmis niille myöntämään.
Ongelmia on lisännyt Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin puuttuminen asioihin, joita Moskovan patriarkaatti pitää Venäjän kirkon sisäisinä kysymyksinä. Keväällä 1995 ekumeeninen patriarkaatti tunnusti Ukrainan maanpakolaiskirkon – virallisemmalta nimeltään Yhdysvalloissa ja diasporassa toimiva Ukrainan autokefaalinen ortodoksinen kirkko - jota ortodoksisessa maailmassa on yleisesti pidetty epäkanonisena kirkkona. Tämän vuoden helmikuussa Konstantinopolin Pyhä synodi palautti Viron kirkolle alkuaan vuonna 1923 myöntämänsä autonomian. Viron kirkko oli toisen maailmansodan lopulla palannut – virallisen näkemyksen mukaan vapaaehtoisesti Venäjän kirkon yhteyteen, johon se oli kuulunut myös ennen vuotta 1923.
Vuosisatojen takaisia jännitteitä
JännitteetKonstantinopolin ja Moskovan patriarkaatin välillä eivät ole uusi ilmiö. Niiden voidaan katsoa alkaneen viimeistään sen jälkeen kun Konstantinopoli – saadakseen Länsi-Euroopalta apua turkkilaisia vastaan – solmi 1438-39 Ferrarassa ja Firenzessä pidetyssä kirkolliskokouksessa unionin Rooman kanssa.
Firenzen kokoukseen saakka Konstantinopolin patriarkka oli nimittänyt tai ainakin vahvistanut virkaansa Venäjän kirkon päämiehen, Kiovan ja sittemmin Moskovan metropoliitan, joka oli tavallisesti kansallisuudeltaan kreikkalainen. Kun metropoliitta Foti kuoli vuonna 1431, papiston, luostarien ja maallikkojen edustajat valitsivat hänen seuraajakseen Rjazanin piispan Ionan, joka oli venäläinen. Konstantinopoli ei tätä hyväksynyt vaan valitsi Fotille toisen seuraajan. Kun tämä kuoli 1435, Moskova taivutteli Konstantinopolia hyväksymään hänen seuraajakseen Ionan. Ekumeeninen patriarkaatti ei suostunut tähän vaan nimitti uudeksi metropoliitaksi Firenzen kokouksessakin mukana olleen kreikkalaisen Isidorin. Hänen seuraajakseen Konstantinopoli suostui nimeämään Ionan.
Firenzen kokouksen jälkeen Isidor yritti saattaa unionin voimaan myös Venäjällä. Kun hän ei tässä onnistunut, hän siirtyi Roomaan ja sittemmin paavi nimitti hänet kardinaaliksi. Täten Moskovan metropoliitanistuin jäi muodollisesti tyhjäksi. Moskovassa joulukuussa 1448 pidetty piispainkokous valitsi siksi Ionan Venäjän kirkon johtoon nimikkeellä "Koko Venäjän metropoliitta". Valinnalla Venäjän kirkko sanoutui selkeästi irti Firenzen unionista.
Unionikysymys nousi kuitenkin esille seuraavina vuosina. Vuonna 1458 paavi ja Liettuan ruhtinas sopivat siitä, että Liettuan (nykyisen Länsi-Ukrainan) ortodoksit asetetaan Firenzen unionin tunnustavan metropoliitan alaisuuteen. Venäjän kirkko taipui hyväksymään tämän, mutta Moskovan valtio soti Liettuan kanssa useaan otteeseen alueen omistuksesta 1400-luvun lopulla ja 1500- luvulla.
Konstantinopolin kukistuminen vuonna 1453 antoi Venäjän kirkolle aiheen pitää tapahtunutta Jumalan rangaistuksena siitä, että Konstantinopoli oli solminut unionin "vääräoppisen" Rooman paavin kanssa. Samalla Venäjän kirkkoa alettiin pitää Bysantin oikeaoppisen kristillisyyden perillisenä, kolmantena Roomana, ja Moskovan valtiota Bysantin valtiollisen mahdin jatkajana. Turkkilaisten vallan alle joutunut Konstantinopolin patriarkaatti joutui – ainakin epävirallisesti – tunnustamaan Moskovan vaatimukset. Vastapalvelukseksi Venäjältä saamastaan avusta Konstantinopoli suostui korottamaan Moskovan metropoliitan patriarkaksi. Käytännössä tämä tapahtui tammikuussa 1589, jolloin ekumeeninen patriarkka Jeremias vihki metropoliitta lovin "Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi". Täten vallansiirto Konstantinopolista Moskovaan oli käytännössä saatettu päätökseen. Ekumeeninen patriarkka tosin säilytti kunnia-aseman ortodoksisten kirkkojen päämiesten joukossa, mutta poliittisesti ortodoksista maailmaa hallitsi Moskovan patriarkaatti.
Sen asema alkoi kuitenkin vaikeutua 1700-luvun alusta lähtien. Vuonna 1721 Pietari Suuri lakkautti patriarkan viran ja perusti sen tilalle uuden elimen, Pyhimmän hallitsevan synodin, joka käytännössä oli monesti pikemminkin valtion työkalu kuin itsenäinen hengellinen instituutio. Kaksi vuosisataa myöhemmin, marraskuussa 1917, patriarkan virka perustettiin uudelleen, mutta samaan ajankohtaan sattunut Venäjän vallankumous esti tehokkaasti viran laajamittaisen hyödyntämisen kirkollisessa elämässä.
Venäjän vallankumouksen jälkeen osa Moskovan patriarkaatin hiippakunnista ja seurakunnista jäi vailla selkeää asemaa diasporaan "lähiulkomaille" kuten Suomeen tai Viroon tai hieman kaukaisemmille alueille, esimerkiksi Ranskaan tai Tšekkoslovakiaan. Konstantinopolin patriarkaatti – käyttäen sille tunnustettua oikeutta huolehtia diasporakirkoista – otti huolehtiakseen Venäjän kirkosta erilleen joutuneista hiippa- ja seurakunnista.
Siitä, millä tavalla siirtyminen patriarkaatista toiseen tapahtuu, ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyjä säädöksiä. Mahdollisesti tästä syystä Venäjän kirkko piti eräiden hiippakuntiensa siirtymistä Konstantinopolin alaisuuteen vain väliaikaisena ratkaisuna, kun taas sekä ko. hiippakunnat että ekumeeninen patriarkaatti ilmeisestikin pitivät muutosta pysyvänä ratkaisuna. Niinpä toisen maailmansodan jälkeen, kun Venäjän kirkko sai Stalinin tuella aiempaa suuremman toimintavapauden ulkomailla, Moskovan patriarkaatti esitti sen alaisuuteen ennen vallankumousta kuuluneille hiippa- ja seurakunnille paluuta venäläisen äitikirkon yhteyteen. Osa näistä – mm. Viron, Latvian, Japanin ja Kiinan kirkko sekä venäläiset seurakunnat Itävallassa ja Unkarissa – noudattivat, enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti, äitikirkon kutsua. Ukrainassa unioitu kirkko – joka oli perutettu 1596 – liittyi 1946 "vapaaehtoisesti" Venäjän kirkkoon Eräät entiset hiippakunnat, esimerkiksi Suomen ortodoksinen kirkko, torjuivat ehdotuksen ja pysyivät Konstantinopolin yhteydessä.
Entisten hiippakuntien palauttamine Moskovan patriarkaatin alaisuuteen liittyi osana Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain sekä sen liittolaisten väliseen niin sanottuun kylmään sotaan; kirkko oli yksi kanava, jota molemmat osapuolet käyttivät valtapyrkimystensä toteuttamiseen.
Yksi kylmän sodan rintama kulki Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaatin välistä. Sen jälkeen kun Stalin oli 1945 irtisanonut Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain valtapiiriin kuuluvan Turkin välisen ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen, Moskovan – ja myös Bulgarian – paatriarkaatti alkoi kirpeästi arvostella Konstantinopolin patriarkan ekumeenista kirkkopolitiikkaa. Syksyllä 1947 Moskovan Hengellisen akatemian professori Sergi Trotski esitti, ettei titteli "ekumeeninen patriarkka" ollut enää oikeutettu vaan Konstantinopolin patriarkan virkanimikkeenä tulisi olla "Istanbulin piispa". Muissa yhteyksissä ekumeenisesta patriarkaatista puhuttiin "turkkilaisten vankina" aivan kuten kansallismielisissä piireissä oli tehty 1500-luvulta lähtien. Seuraavalla vuosikymmenellä ja erityisesti sen jälkeen, kun Venäjän kirkko 1961 tuli mukaan Kirkkojen maailmanneuvostoon, jännitteet Moskovan ja Konstantinopolin välillä jäivät pinnan alle.
Neuvostoliiton viime vuosien uudistuspolitiikka ja erityisesti maan hajoaminen toivat jännitteet jälleen esille. Venäjän ortodoksisen kirkon menetettyä valtion sille antaman – ja usein kirkolle ongelmallisen – tuen kirkon poliittinen vaikutusvalta kristillisessä maailmassa väheni. Turkissa islamistien kanssa ongelmiin joutunut Konstantinopolin patriarkaatti puolestaan lisäsi Neuvostoliiton hajoamisen aikaan ja erityisesti sen jälkeen aktiivisuuttaan etenkin diasporassa elävien ortodoksien parissa eri puolilla maailmaa. Täten Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaatti joutuivat – tahtoen tai tahtomattaan – kilpailutilanteeseen, joka on kärjistynyt mm. Ukrainassa ja Virossa.
Kiistoja Ukrainassa...
Niin sanotun Ukrainan autokefaalisen ortodoksisen kirkon (UAOK) historia voidaan aloittaa vuodesta 1921. Ukraina oli tuolloin lyhyen itsenäisyyden jälkeen juuri liitetty Neuvostoliittoon. Liittämisellä oli vastustajia niin poliittisissa kuin kirkollisissakin piireissä. Myös Ukrainan ortodoksien säilyttämistä Moskovan patriarkaatin yhteydessä vastustettiin.
Kirkolliseen oppositioon ei kuitenkaan kuulunut yhtään piispaa. Niinpä joukko sen pappisedustajia vihki itselleen – täysin epäkanonisesti – piispan ja asettui samalla ortodoksisen perinteen ulkopuolelle.
Muiden uskonnollisten yhteisöjen tavoin UAOK:kin joutui 1930- luvulla Stalinin vainojen kohteeksi. Toisen maailmansodan aikana Ukrainan vallanneet saksalaiset perustivat sen uudelleen. Periaatteessa tämä kirkko piti itseään vuonna 1921 perustetun UAOK:n seuraajana, vaikka sillä ei ollut mitään käytännön tai henkilöihin perustuvaa yhteyttä siihen. Edeltäjästään poiketen saksalaisten perustamalla kirkolla oli kuitenkin kanonisesti vihittyjä piispoja. Tämä kirkko vetäytyi saksalaisten myötä puna-armeijan tieltä ja asettui Yhdysvaltoihin, josta sen vaikutus on levinnyt kaikkialle ukrainalaisten emigranttien pariin. Moskovan patriarkaatti pitää sekä vuonna 1921 perustettua että saksalaisten uudelleen perustamaa Ukrainan ortodoksista kirkkoa epäkanonisina.
Toisen maailmansodan jälkeen UAOK:n toiminta Ukrainan alueella oli varsin vähäistä. Uusi vaihe alkoi lokakuussa 1989, jolloin eräs Moskovan patriarkaatin edustaja, Zitomirin piispa Ioann julisti Lvovissa UAOK:n toiminnan Ukrainassa alkavan uudelleen, Ioann – joka sittemmin palasi Moskovan patriarkaatin helmaan – otti yhteytti ukrainalaisiin emigranttipiireiliin ja pian UAOK:n Yhdysvalloissa toimiva päämies, metropoliitta Mstyslav (k. 1993) korotettiin Ukrainan ortodoksien patriarkaksi. Ukrainan autokefaalisen kirkon toimialueeksi määriteltiin sekä Ukraina että ulkomaat.
Autokefaalisen kirkon sisällä syntyi kuitenkin nopeasti hajaannus, jonka aiheutti entinen – Moskovan patriarkaatin alaisen – Ukrainan eksarkaatin päämies, metropoliitta Filaret. Hän sai taakseen suuren osan Ukrainan ortodoksista piispoista ja perusti niin sanotun Ukrainan ortodoksisen kirkon, joka tunnetaan myös Kiovan patriarkaatin nimellä. Filaretia tuki Ukrainan tuolloinen, kansallismielinen poliittinen johto. Mstyslavin johtamaan UAOK:hon jäi muutamia piispoja, jotka jatkoivat kirkon toimintaa Ukrainassa. Filaret valittiin 20. lokakuuta 1995 Kiovan patriarkaksi. Sitä ennen virkaa oli hoitanut Filaretin käskyläinen arkkipiispa Volodymyr, joka kuoli heinäkuussa 1995.
Filaretin johtaman kirkon ja UAOK:n välit ovat koko ajan huonontuneet. Osasyy tähän on taistelu kirkollisesta omaisuudesta, jonka muodollinen hallinta on tällä hetkellä pääosin Filaretin johtamalla kirkolla. Samalla on kuitenkin pyritty sovintoon ja Ukrainan ortodoksien yhdistämiseen. Suurin este yhdistymiselle näyttää tällä hetkellä olevan patriarkka Filaret.
Tässä tilanteessa Konstantinopolin patriarkaatti päätti tunnustaa UAOK:n. Käytännössä tämä tapahtui maaliskuussa 1995. Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Aleksi II esitti tapahtuman johdosta vastalauseensa, jossa hän mm. totesi, että tunnustus hyödyttää myös Kiovan patriarkaattia, jota yksikään ortodoksinen kirkko ei ole tunnustanut. UAOK:n ja Kiovan patriarkaatin välillä vallitsee nimittäin kiistoista huolimatta rukousyhteys. Käytännössä patriarkka Aleksi toisin sanoen syytti Konstantinopolia harhaoppisen kirkon tukemisesta.
Konstantinopolin tunnustuksen jälkeen koko joukko Kiovan patriarkaatin papistoa – mm. Galitsian metropoliitta Andrej ja Ternopilin arkkipiispa Vasili – on luopunut Filaretista ja palannut UAOK:hon. Sekä Moskovan ja Konstantinopolin että UAOK:n kanssa konfliktissa olevan Kiovan patriarkaatin asema näyttää siksi tällä hetkellä vaikealta.
...ja Virossa
Viron ortodoksinen kirkko syntyi varsinaisesti 1800-luvun puolivälissä, jolloin 65-75 000 virolaista ja latvialaista talonpoikaa kääntyi ortodoksisuuteen. Kääntymisen syyt lienevät ennen muuta aineelliset. Maaorjuus alueella oli lakkautettu pari vuosikymmentä aikaisemmin, mutta vapautetuille maaorjille ei ollut annettu viljelysmaata. Entisten maaorjien keskuuteen levisi 1840-luvulla huhu, että jos he kääntyvät ortodoksisuuteen, he saavat viljelysmaata. Näin ei tapahtunut ja osa käännynnäisistä palasi aikanaan luterilaisuuteen. Osa säilytti kuitenkin "tsaarin uskon" ja heistä muodostui perusta virolaiselle ortodoksisuudelle.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen mm. Viro ja Latvia itsenäistyivät ja samalla niiden ortodoksit saivat – vuonna 1923 – autonomian Konstantinopolin alaisuudessa. Toisen maailmansodan jälkeen Viron ja Latvian kirkot palasivat Venäjän kirkon yhteyteen kuten edellä todettiin. Lähinnä virolaisista, sodan ja puna-armeijan jaloista Ruotsiin paenneista ortodokseista syntyi kuitenkin Viron ortodoksinen maanpakolaiskirkko, virallisemmin "Apostolinen virolainen ortodoksinen kirkko", joka on Konstantinopolin patriarkaatin alainen.
Viron itsenäisyyden palauttamisen (1991) jälkeen Virossa syntyi kiista neuvostovallan aikana takavarikoidun kirkollisen omaisuuden oikeasta omistajata – sekä pakolaiskirkko että Venäjän ortodoksiseen kirkkoon palanneen ryhmän edustajat eli nykyinen Moskova patriarkaatin alainen hiippakunta pitivät itseään omaisuuden oikeina perillisinä. Viron valtio tuki edellisten vaatimuksia. Samoin tekivät ne muutamat vironkieliset seurakunnat, jotka halusivat kansallisen virolaisen ortodoksisen kirkon uudelleen perustamista. Moskovan patriarkaatti puolestaan piti kiinni näkemyksestä, että sen alainen hiippakunta Virossa oli sekä kirkollisen omaisuuden laillinen haltija että kirkollisen perinteen kanonisesti oikeutettu jatkaja.
Kansallisen kirkon palauttamista ajava virolaisyhteisö arvosteli Moskovan patriarkaattia – ja samalla myös lähes 30 vuotta Tallinnan piispana toiminuti patriarkka Aleksia – muun muassa vironkielisen jumalanpalveluselämän ja virolaisten ortodoksien alistamisesta ja tukahduttamisesta. Sama ryhmittymä kääntyi Konstantinopolin puoleen esittäen vuonna 1923 myönnetyn autonomian palauttamista. Kun patriarkka Bartholomeos I vieraili Suomessa touko-kesäkuussa 1995, hän tapasi myös kansallisen kirkon palauttamiseen pyrkivän virolaisryhmän edustajia. Patriarkan mukaan Viron kirkon autonomian lakkauttaminen oli miehittäjien aikaansaannosta, ei Viron ortodoksien vapaaehtoinen päätös, siksi autonomiaa ei tosiasiassa koskaan kumottu. Bartholomeos totesi myös, ettei hän näe mitään kanonista estettä autonomisen ortodoksisen kirkon uudelleen perustamiselle Viron valtion nykyisten rajojen sisällä. Samoin hän vakuutti ymmärtävänsä niiden virolaisten tuntoja, jotka näkevät kuulumisen Moskovan patriarkaattiin viimeisenä jäänteenä 50 vuotta kestäneestä "stalinistisesta tyranniasta".
Vuoden 1995 aikana ja vuoden 1996 alussa Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaatti vaihtoivat tiedonantoja, sähkeitä ja kirjeitä Viron tilanteesta. Kysymyksestä käytiin lisäksi Istanbulissa neuvotteluja, joissa oli mukana Suomen ortodoksisen kirkon edustajia. Neuvotteluissa ei päästy yhteisymmärrykseen. Helmikuun 20. päivänä pitämässään istunnossa Konstantinopolin Pyhä synodi päätti palauttaa Viron kirkon autonomian. Ilmeisen nopeasti tehty päätös yllätti Moskovan patriarkaatin, jollei sisällöllään niin ainakin ajoituksellaan. Vastalauseeksi Moskovan patriarkaatti katkaisi suhteensa Konstantinopoliin ja myös Suomen ortodoksiseen kirkkoon.
Suomen kirkon päämies arkkipiispa Johannes katsoo Moskovan patriarkaatin reagoineen "poikkeuksellisen joskaan ei yllättävän voimakkaasti". Arkkkipiispa myös valittaa tapahtunutta, mutta toteaa samalla, että Suomen ortodoksinen kirkko on aina valmis rakentavaan yhteyteen, jos Venäjän kirkko niin haluaa.
Moskova protestoi
Moskovan reaktio Konstantinopolin patriarkaatin toimintaan Virossa ei ole yllättävä. Jo aiemmin patriarkka Aleksi oli esittänyt vastalauseensa sen johdosta, että Viroon aiotaan luoda "rinnakkaisjärjestelmä", toisin sanoen – ja kanonien vastaisesti – kaksi ortodoksista hierarkiaa, virolainen ja venäläinen, samalle alueelle. Hän myös varoitti, että Konstantinopolin pyrkimykset muuttaa Viron kirkollista tilannetta vaarantaisivat Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaattien väliset suhteet. Samalla Aleksi kehotti ratkaisemaan Viron kirkon ongelmat kanonista tietä turvautumatta maalliseen valtaan – tällä hän ilmeisesti tarkoitti Viron valtion virolaisille ortodokseille antamaa tukea.
Moskovan ja Konstantinopolin välinen jännitys näkyi selvästi jo syyskuun lopulla 1995 Patmoksella pidetyssä yleisortodoksisessa konferenssissa. Tilaisuudessa, jossa keskusteltiin mm. katolisen kirkon ja protestanttisten kirkkojen ja yhteisöjen toiminnan vilkastumisesta Itä-Euroopassa, oli läsnä 15 ortodoksisen kirkon edustajia, ei kuitenkaan ketään Moskovan patriarkaatista. Poisjääntiä voidaan pitää merkkinä siitä, että Moskovan ja Konstantinopolin vanhassa kiistassa siitä, kumpi niistä on primus inter pares ortodoksisessa maailmassa, Moskova ei enää – tai tällä hetkellä – tunnusta Konstantinopolia ensimmäiseksi samanarvoisten joukossa.
Kirjallisuutta
- FERNAU, F.-W. 1976: Patriarchen am Goldenen Horn. Opladen.
- LAHTINEN AARNO ym. 1991: Usko, toivo ja vallankumous. Kristinusko ja kirkot Neuvostoliitossa. Helsinki.
- STRICKER, GERD 1995: "Streit zwischen Konstantinopel und Moskau." – Glaube in der 2. Welt, 23. Jg., Nr. 11.
- Lisäksi Ortodoksisen tiedotuskeskuksen tiedote "Venäjän ja Suomen. ortodoksisten kirkkojen suhteet katkesivat" (OT 26.2.1996) ja
- Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslian tiedote "Viron ortodoksien asiat" (26.2.1996).
Katsauksen kokosi TL
(Teksti on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 6/1996, joka ilmestyi maaliskuun 23.päivänä 1996, sivuilla 4-7.)