AK: Ilomantsilainen ortodoksia Ruotsin vallan aikana
Ortodoksi.netista
Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 37
Aamun Koitto julkaisi oheisen fil.tri Veijo Saloheimon Ilomantsin Hattuvaarassa Petrun praasniekassa 29.6.1972 pitämän juhlapuheen syyskuun numerossaan lehdessä nr. 22/1972.
Ilomantsilainen ortodoksia Ruotsin vallan aikana
I
Ilomantsi on tullut kuuluisaksi viime vuosikymmeninä lähinnä rajan, runon ja ortodoksisen kirkon pitäjänä. Viimeksi mainittuun liittyy kahden kirkkokunnan ja samalla kulttuurin pitkäaikainen rinnakkaiselo.
Seuraavassa tarkastellaan tämän rinnakkaiselon syntyä, edellytyksiä ja ilmentymiä 1600- ja 1700-luvuilla. Esitys perustuu asiakirjalähteisiin, jotka ruotsalaisen esivallan toimesta syntyneinä kuvastelevat pääasiassa ortodoksialle vieraita näkökulmia. Niiden takaa voitaneen sentään paljastaa ortodoksisenkin väestön tuntoja ja käsityksiä.
II
Ilomantsi on tunnetusti Pohjois-Karjalan vanhin keskus, joka käsitti ensi vaiheessa koko maakunnan paitsi Kiteetä, Kesälahtea ja Rääkkylää. Pälkjärvi, Tohmajärvi, Liperi ja Pielisjärvi olivat sen kappeleita ennen itsenäistymistään, ja sittemmin erosi siitä Eno 1800-luvulla ja viimein Tuupovaara tämän vuosisadan alussa.
Pohjois-Karjala kuului Novgorodiin ja Venäjään aina vuoteen 1617 asti, jolloin Ruotsi sai sen Käkisalmen läänin osana. Uusi esivalta harjoitti voimakasta uskonnollista painostusta, joka rinnan ajoittaisen verotuspaineen kanssa sai aikaan ajoittaisen joukkopaon rajan yli Venäjälle. Ensimmäinen vyöry 1640-luvun alussa autioitti Ilomantsissa Liusvaaran, Ryökkylän, Viininiemen ja Viinivaaran sekä harvensi asutusta muissakin kylissä. Emäpitäjässä oli vain pari luterilaista, kun vuonna 1651 Ilomantsin luterilainen seurakunta perustettiin – Enon puolella heitä oli sentään parikymmentä.
Uusi pakoaalto aiheutui ns. ruptuurisodasta v. 1656-58, jolloin Käkisalmen läänin ortodoksiväestö ryhtyi kapinaan tukeakseen Venäjän sodankäyntiä. Ilomantsin ortodoksiasutus väheni sen johdosta lähes 80 talolla. Tämä väki muutti edellisten perässä rajan yli: Vienanmerelle, Aunukseen tai Tverin alueelle, josta lueteltiin jo vuonna 1651 kymmeniä ilomantsilaisia, sekä Valkeajärvelle ja Vologdaan asti.
Ruptuurisodan jälkeen Ilomantsiin muutti joukoittain savolaisia tai Pielisjärven läpi kainuulaisia, jotka asuttivat autiokyliä tai perustivat entisille takamaille uusiakin, näiden joukossa Hattuvaaran, joka lienee ollut aikaisemmin Kuolismaan kaskimaita.
III
Niukat ja katkelmalliset lähteet eivät kerro juuri mitään Ilomantsin ortodoksien oloista 1600-luvulla. Oma pappi oli kenties likelle vuotta 1650 asti, sillä muualla näyttää luterilaisten seurakuntien perustaminen tapahtuneen asettamalla luterilainen pappi poistuneen ortodoksipapin tilalle. Ortodoksit velvoitettiin rakentamaan luterilaista kirkkoa luvaten auttaa tarpeen tullen heidän oman kirkkonsa kunnostamisessa. Niinikään käskettiin kaikki pitäjän väki käymään kirkossa – se oli yhteiskunnallinen velvollisuus eikä niinkään sisäisen tarpeen asia. Kirkko sentään säilyi paikallaan nykyisellä Pappilanmäellä, ja kenties oli saatu aikaan ensimmäinen kyläpyhäkkökin Koveroon sen sekä Konnunniemen ja Enon eteläisten kylien ortodoksien tarpeiksi. Papillinen apu oli haettava rajan takaa, sillä huolimatta ajoittaisista yrityksistä ei Ruotsin puolella saatu alkuun ortodoksista pappiskoulutusta.
IV
Isonvihan aikana ortodoksisuuden kuva muuttui jossakin määrin. Hattuvaaran ja Liusvaaran luterilaisasutus hävisi osittain väkivaltaisesti, osittain kai suuren puutteen takia Tilalle tuli ortodoksiväestöä Venäjältä. Esim. Hattuvaaran Maksimaisten ilmoitetaan tulleen Aunuksesta, mutta kanta-isä Maksiman asuneen aikanaan Ilomantsin kirkolla ja paenneen sieltä rajan yli. Vassilan asukkaat tulivat Kizin pogostasta. Teppolan Logina Hoskonen tuli isonvihan vuosina tänne. Liusvaaran asukkaat tulivat taas Säämäjärveltä. Melaselkään ja Kuolismaahan itäiset tulokkaat perustivat kaksi taloa, Vuottoniemeen ja Sonkajanrannalle yhden kumpaankin.
Ortodoksiaines vahvistui tuntuvasti 1700-luvulla. Itäpitäjässä se oli enemmistönä, mutta Sonkajan—Sonkajanrannan piirissäkin mainitaan 19 ortodoksi-isäntää vuonna 1775. Kirkonkylässä ortodoksit olivat vähemmistönä hakeutuen uudiskyliin Issakkaan, Kurkelaan ja Iknonvaaraan.
V
Ilomantsin ortodoksien sielunhoito ja seurakuntatoiminta ontui pahoin 1700-luvun loppupuolelle asti, sillä maakunnan ainoa ortodoksipappi asui Liperin Taipaleessa ja kävi vain pari kolme kertaa vuodessa Ilomantsissa. Papin korvikkeena ylläpitivät ilomantsilaiset 1730-luvulla diakonia maksaen kaksi kappaa viljaa vuodessa kirkkojouselta palkaksi. Ensimmäinen diakoni oli Vasila Ontreinpoika, joka oli syntyisin sotkamolaisia, joutunut isonvihan aikana erään venäläisen majoitusmestarin mukana Venäjälle, kastettiin siellä ortodoksiseen uskoon ja palasi Suomeen noin vuonna 1730. Aluksi hän toimi ensimmäisen ortodoksipapin Gregori Fedorinpoika Lumitskin tulkkina. Vuonna 1735 Vasili meni naimisiin luterilaisen naisen kanssa ja lienee joutunut pois virastaan, sillä vuonna 1738 mainittiin Ilomantsin diakonina Semen Gregoriov.
Ilomantsin ortodoksinen seurakuntaelämä näyttääkin kehittyneen varsin vapaasti 1760-luvulle asti, jolloin vasta saatiin oma pappi. Lapset käytiin kastattamassa silloin, kun Liperin pappi teki vuotuisen kierroksensa, ja avioon aikovat voivat vielä helpommin päästä vihille – lapsia liikuntakyisempinä. Sen sijaan kyläkalmistoihin kätketyt vainajat saivat odottaa vuosikaupalla siunaamistaan, sillä pappi ei ehtinyt jokaiseen syrjäkylään.
Kyläkaltaisen hartauselämän tyyssijoja olivat kyläkalmisto ja tsasouna jo vanhastaan. Kalmisto oli ainakin Melaselässä, Öllölässä, Ontronvaarassa, Hattuvaarassa ja Kuolismaassa sekä Koverossa, jossa oli myös vanhin tietty tsasouna. Näitä oli kenties enemmänkin, sillä vuonna 1750 kerrottiin huhuttavan, että Ruotsin hallitus olisi käskenyt hävittää nämä kyläpyhätöt - siihen vedoten muutama Koveron luterilainen poltti tsasounan muka noituuden harjoituspaikkana. Toisuskoiset, jotka eivät liene olleet niin täysin vapaita taikauskosta, pitivät ortodoksien hartausmenoja pahennuksena.
Samana vuonna anoi ontronvaaralainen Larivon Surkinen lupaa tsasounan rakentamiseen kotikyläänsä sen sekä Kuolismaan ja Liusvaaran yhteiseksi, sillä sieltä oli kirkolle matkaa 4-16 peninkulmaa lasten viemiseksi kasteelle ja vainajien hautaamiseksi. Lisäperusteluina hän mainitsi, että näissä kylissä asui yhteensä vain kaksi luterilaista, joten heidän keskensä syntynyt pahennus ei paljoa haittaisi.
Melaselkä ja Nehvonniemi tekivät samanlaisen aloitteen vuonna 1766. Tsasouna rakennettiin ensinmainittuun kylään. Ostronsaari ja Mutalahti liittyivät luontevasti sen piiriin. Nykyinen Tuupovaara muodosti Koveron tsasounakunnan, vaikka Luutalahti ja Öllölä pyrkivätkin siitä eroon. Sen sijaan Hattuvaaran tsasounasta ei puhuta vielä 1780 luvullakaan.
VI
Praasniekat esiintyvät asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1773 selvästikin jatkuvana tapana, joten niiden perinne ulottunee pitkälti taaksepäin siitä. Maininta sisältyy hattuvaaralaisen Fedora Puruskaisen avio-ongelmiin, ja perheenperustamistapoja kuvaavana se ansainnee tässä selostuksen.
Fedora oli käynyt isänsä Iivanan kanssa kosimassa Saaroisissa Jaakko Paksusen tytärtä Ohkemiaa. Jaakko oli ensin pyytänyt nähdä kihlat ja niiden perusteella innokkaasti toimittanut kaupan lukkoon. Hän hyötyi kaksi ruplaa, tytär sai sormuksen ja antoi puolestaan Fedoralle nenäliinan.
Saaroisissa pidettiin häät ilman pappia – se kylä kuului silloin Suojärveen – ja nuorikko tuotiin Hattuvaaraan. Liiton sinetöinti viivästyi kuitenkin, sillä Ilomantsin pappi ei vihkinyt paria ilman todistusta. Isä-Jaakko hankki sellaisen ja toi sen Petrun päiväksi Hattuvaaraan, mutta täällä se varastettiin häneltä. Viivästyminen koitui kohtalokkaaksi, sillä Iivana Puruskainen ja hänen vaimonsa Nasta Mihailantytär, siis anoppi, pitivät Ohkemiaa laiskana ja kenties liian pienenäkin Niinpä Jaakko Paksusen käydessä Iljan päivänä Ilomantsissa Feodoran veli Saava kuljetti aiotun kälynsä takaisin Saaroisiin. Tämä ei kuitenkaan auttanut, vaan Ilomantsin käräjillä avioside, joka oli jo käytännössä toteutettu, vahvistettiin.
Juttu viittaa siis vahvasti Petrun praasniekkain alkaneen ainakin 200 vuotta sitten ja iljanpäivän juhlinnan olevan samanikäinen. Todistuksen mukaanotto osoittaa, että pappi osallistui juhlamenoihin. Mikäli se oli välttämätöntä, edellytti perinteen alkuunpääsy pitäjän omaa pappia, jollainen saatiin Ilomantsiin 1760-luvulla, ja praasniekkain alku voidaan määrittää ,melko tarkoin.
Paitsi palvelusmenoja liittyi praasniekkoihin selvästi yhteiskunnallisiakin tehtäviä. Papintodistuksen mukaanotto osoittaa, että Jaakko valmisteli avioparin vihkimistä samalla kertaa, vaikka, se raukenikin pitkäkyntisen vietyä arvokkaan paperin. Väkea kerääntyi juhlimaan melko laajalta ainakin senaikaisiin liikennevälineisiin nähden: Saaroisista Hattuvaaraan on linnuntietä 70 kilometriä, eikä Runon ja rajan tiestä ollut vielä aavistustakaan.
VII
Asiakirjalähteet kertovat vielä muistakin hartauselämän muodoista. Ilomantsin ensimmäinen ortodoksipappi Ivan Smoliankov valitti syksyllä 1766, että seurakunta piti tapanaan uhrata esikoiset karjantulosta ja sadosta lehdoissa ja uhripaikoissa sekä harjoittaa muutakin taikauskoa ja noituutta erikoisesti Riihiniemen kylässä, jossa tuolloin oli viisi ortodoksitaloa. Meidän on mahdotonta määrittää näin kauan jälkeenpäin, mikä osuus tässä oli taikauskolla ja mikä hurskaalla kiitollisuudella taivaallisesta siunauksesta, mutta näyttää ilmeiseltä, että Smoliankov toimi luterilaisten esimiestensä, lähinnä rovasti Norrgreenin äänitorvena.
Luterilainen naapurusto näyttää sen sijaan hyväksyneen hiljaa erään ilomantsilaisen uskonnollisen menon, syksyisen lammasuhrin eli villavuonan, joka muistutti Salmin Mantsinsaaren härkäuhria. Ortodokseilla oli näet tapana teurastaa lammas syksyisellä kirkkomatkallaan, keittää ja syödä se yhteisesti kirkkotarhassa. Tämä perinne olisi jatkunut ja kaiketi riutunut viimein aivan jälkiä jättämättä, ellei muuanna kertana olisi sattunut parin naapurin kanssa sen verran riitaa, että se piti selvittää käräjillä.
VIII
Ilomantsilainen ortodoksia kehittyi parisataa vuotta sitten melkoisessa luterilaispaineessa, niin kuin edellä on jo osittain ilmennyt. Ortodoksiasutuksen vähälukuisuus ja ankara kielletyn polven sääntö edellytti violiittojen solminnassa joko pitkiä kosiomatkoja – useammin rajan taa Venäjälle kuin omaan maakuntaan Liperin taholle – tai vaimon valintaa luterilaisista. Tässä suhteessa ei diakoni Vasili Ontreinpoika jäänyt ainoaksi. Seka-avioliitoissa syntyneet lapset velvoitettiin kasvattamaan luterilaisiksi.
Valtakirkko pyrki vaikuttamaan muutenkin vähemmän veljensä elämään. Luterilaista kirkkoa väritti edelleen rationalistinen puhdasoppisuus, joka edellytti kiinteää kirkkojärjestystä ja tiukkaa opetustoimintaa: kirkon jäsenten tuli tuntea »autuuden oppinsa» päästäkseen täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi ja mm. naimisiin. Se edellytti vähintään vähän katekismuksen hallintaa ja pitemmälle vietynä lukutaitoa. Luterilaisen opintien ohdakkeisuus viekoitteli kovapäisimpiä vaihtamaan kirkkokuntaa, ja sen vuoksi ortodoksinenkin kirkko joutui vaatimaan jäseniltään tiedollista ponnistelua, tärkeimpien rukousten opettelua. Keskeinen hengellinen kirjallisuus koetettiin saada käännetyksi suomenkielelle, jotta tavallinenkin kuulija tai lukija ymmärtäisi sisällön, mutta tämän yrityksen tulokset viipyivät kauan pelkästään pieteettisyistäkin: kirkkoslavoniaan oli totuttu ja äidinkielinen jumalanpalvelus tuntui rienaukselta.
Jonkinlainen kirkkojen valtataistelu näkyi Ilomantsin pogostamaiseman ääriviivassakin. Ensimmäinen luterilainen kirkko oli järven rannalla, kun taas ortodoksinen pyhäkkö hallitsi nykyistä Pappilanvaaraa taajan kylän keskellä. Rovasti Norrgreen sai aikaan uuden kirkon rakentamisen vaaralle, niin että molemmat pyhäköt seisoivat nyt vierekkäin, ortodoksinen uusittuna 1760-luvulla.
Mutta vuonna 1794 kesällä sytytti ukkonen luterilaisen kirkon, ja tuli levisi naapuriinkin tuhoten senkin. Tämän »Ilomantsin leimauksen» jälkeen kumpikin rakennettiin uudelleen vaaran alle, nykyinen luterilainen kirkko omalle paikalleen ja ortodoksinen nykyisen sankarihauta-alueen kohdalle. Vanha ortodoksipapin talo joutui luterilaisen kirkkoherran virkataloksi, jonka maihin liitettiin sitten myös kirkon tontti ja diakonin virkatalon maa. Uudelleenperustettu ortodoksinen seurakunta osti papilleen nykyisen virkatalon Heikki Sivoselta.
IX
Rinnakkaiselossa oli siis melkoisesti hankauksia, mutta toisaalta se on rikastuttanut suuresti kumpaakin kirkkokuntaa. Jo Viipurin piispa Petrus Bång selosti kirjeessään Narvan kenraalikuvernöörille vuonna 1686 kauniisti, miten kummallakin kirkkokunnalla on yhteinen perusta uskontunnustuksessa. Luterilaiset olivat ehkä edellä opissa, ortodoksit taas elävässä hurskaudessa: »He paastoavat Kristuksen ja Eliaan esimerkin ja Vanhan testamentin mukaan kurittaakseen ruumistaan ja säästääkseen ruokaa, me taas ahmimme ja tuhlaamme».
Bängin avarakatseisuus oli perin harvinaista 1600-luvun luterilaiselle kirkonmiehelle ja harvassa oli 1700-luvullakin yhtä ymmärtäväisiä pohjoiskarjalaisia pappismiehiä. Vasta valistusaikana vuosisadan lopulla suvaitsevainen kanta alkoi yleistyä. Mutta jo sitä ennen Ilomantsin ortodoksinen väestö oli osoittanut yhteenkuuluvuutensa kotiseutunsa kanssa. Sitä osoittaa isonvihan aikainen pakolaisten tai heidän lastensa paluu takaisin Venäjältä, ja sitä lujittivat yhteiset rajapitäjän kärsimykset pikkuvihan aikana – rajasota ei säästänyt enempää ortodoksia kuin luterilaistakaan.
Ilomantsilaisen ekumenian juuret ovat siis pitkät ja vahvat, monenlaisten kiirastulten karaisemat.
Veijo Saloheimo
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.22/1972, joka ilmestyi 15.9.1972, sivuilla 265-267 [s. 4-6])