AK: Luopuminen
Ortodoksi.netista
Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 35
Aamun Koitto julkaisi oheisen Irinja Mekrin nimellä kirjoitetun fiktiivisen novellin pääsiäisnumerossaan lehdessä nr. 8-9/1964. Tekstin perusteella saa vaikutuksen siitä, että siinä äiti kirjoittaa viestin lapsilleen juuri, kun hänen puolisonsa on kenties kuollut ja lapset lentäneet pesästä ja hän harkitsee siirtymistä luostariin. Nimen taakse kätkeytyy kuitenkin ortodoksisesta maailmasta tunnettu nimi, Irinja Nikkanen (os. Makroff, myöhemmin Mekri), joka ei suinkaan itse koskaan mennyt luostariin, vaan sai aikaiseksi paljon muuta, mm. lukuisia kirjoja ja suomennoksia ollen mukana mm. suomentamassa Filokaliaa.
"Luopuminen"
Rakkaat lapset! Tulette hieman järkyttymään, kenties kauhistumaankin saadessanne tietää minussa vähitellen kypsyneestä päätöksestä yrittää seurata Karjalan kilvoittelijain esimerkkiä. Koetan tässä kertoa teille, mitä minussa on tapahtunut siImiltänne salassa näinä yhteisinä kahtenakymmenenä vuotena.
Vaikka ette sitä koskaan muutenkaan unohda, kerron teille, millainen on, tämä toukokuun puolivälin aamu "Ensimmäisellä Itämaalla".
Olin tänään varhain ylhäällä, tänäänhän matkusti nuorimmainen. Herätessämme aurinko oli juuri noussut kaukaisesta salmesta tuolta Laitasaaren ja Hopeasaaren välistä, melkein pohjoisesta, täydessä voimassaan ja raikkaudessaan kuin Luomisen aamuna.
Niin kuin muistatte kevät alkaa täällä aivan toisin kuin siellä etelässä. Siellä ruoho viheriöi aina, kun on lämmintä ja lumetonta. Täällä pälvet ilmestyvät hitaasti ja kun lumi on viimein sulanut, on maa talven ankaran kuoleman jälkeen täysin harmaa, "vedetön ja karkea" 'kuin psalmissa. Mutta silloin tulee odottamatta hyvin lämmin ilma. Se antaa tässä kuolleessa maassa aineettomuuden tunnun. Ja samalla ilmestyvät perhoset, pienten vainajain sielut tuonilmaisesta, sanoi isoäitinne. Ne etsivät ainoita kukkia, pajunkukkia, joista leviää hieno tuoksu kuin tuoreesta tuohuksesta.
On vaikea ymmärtää, että nyt olen todella jäänyt yksin. Kun hänen lähdettyään palasin tupaan, muistattehan, pimeässä porstuassa lonksuvat lattiapalkit ja ovenrivan löytää haparoimalla, tulvahti valo vastaani kuin isku langeten paljaalle pöydälle tyhjässä tuvassa. Olin vähän lamaantunut. Tunsin vastenmielisyyttä tätä hetkeä kohtaan. Isä Mihail sanoi ennen: "Saatana nauraa itsesäälin kyynelissä". Hänhän minulle lapsena ollessani kertoi Karjalan pyhittäjistä. Nimitin hänen opetuksiaan "väkeviksi tarinoksi". Nyt, kun olen unohtanut kaiken muun paitsi niiden voiman, käsitän, että ne olivat totisinta totta.
Päivemmällä, kun maakin on lämmennyt, maisema ikään kuin kevenee. Maa, vesi ja ilma liittyvät kiinteämmin toisiinsa yhdeksi kokonaisuudeksi. Nyt tuoksuu jo sammal ja muta. Maa herää eloon omien järkkymättömien lakiensa mukaisesti.
Lapsuuteni Pyhän Eliaan kirkon oven päällä oli Käsintekemätön Kristus-ikoni. Isäni pakotti lempeästi minut hillitsemään liikehtimishaluani, että oppisin vaipumaan rukoukseen. Erikoisesti minua kiehtoivat voimakkaat psalmit. Niitä luettiin resitatiivilla jumalanpalveluksen alussa, jolloin vasta muutama tuohus oli sytytetty. Mielessäni liittyivät kuulemani omaksi psalmikseni: "Kaikenkieliset kuurot vedettömästä ja karkeasta maasta huutavat: Herra armahda! Käsintekemätön aineettomassa kunniassaan vastaa: Lihavuudella ja öljyllä sinun sielusi ravitaan".
Tätä, "lihavuutta ja öljyä" ei ollut niissä kansakoulun joka-aamuisissa hartauskirjan luvuissa, joissa kerrottiin, kuinka lapsen piti kuolla, ennen kuin paatunut isä osasi tulla katumukseen ainoan lapsensa haudalla. Lukemisen jälkeen laulettu virsi ja rukous lievittivät pahaa omaatuntoani sen johdosta, että inhosin näitä kertomuksia.
Samaa tulitte kokemaan, kun yritin lähettää teitä kaupungissa pyhäkouluun. Joskus se sujui hyvin, mutta, joskus palasitte itkien uskonnollisen sadismin vuoksi. Itsenäisin teistä koetti lohduttaa pienempäänsä: "Älä itke, se ei ollut totta" Tietämättään hän sanoi suuren totuuden.
Eräs muotisuunta taas koettaa selittää modernille ihmiselle mieliksi, ettei pahaa ole olemassa, on vain hyvän eri asteita. Mutta kuinka valkoista voisi olla ilman mustaa ja mustaa ilman valkoista.
Muutimme tänne kaupungista paitsi minun pakottavasta halustani myös siksi, että halusin antaa teille tilaisuuden kokea, kuinka uskomattoman vähän tavaraa tarvitaan onnelliseen ja täyteläiseen elämään. Mainostamaton mustan leivän nälkä on sittenkin meissä todellisiin aineellinen tarve. Minun oli ilo seurata, miten tämä salon väkevä ja muuttumaton onni, Sibeliuksen Festivon tumma riemu, tunkeutui vähitellen sisimpäänne, jokaiseen teistä omaa tietään. Kuka rakasti kukkia, kuka lampaitamme ja kissaa, kuka koki suurena tapahtumana uuden metsäpolun löytämisen tai uuden saaren valloituksen veneretkellä.
Ette koskaan ennen olleet kastuneet sateesta tai myrkystä ja nauroitte ääneen. Niin erilaisia kuin olettekin, olitte kohta kaikki tietämättänne tämän paikan lumoissa. Kaupungissa janosin elämyksiä. Kaupungin tarjoamat elämykset ovat niin ohuita ja nopeita, että ne tekevät ihmisen levottomaksi ja tyytymättömäksi.
Eräänäkin vuonna piti minua koko kevään hengissä vain villiviiinin oksan varjo, joka lankesi ohuelle verholle parina tuntina ennen keskipäivää ja mustan rastaan lyhyet ja harvat laulut siitä hetkestä, kun valju aamun kajo ilmestyi suurkaupungin raakaan kevätyöhön, jatkuen silloin tällöin koko sisällyksettömän päivän.
Se oli sitä aikaa, jolloin pelihimon kaltainen antiikkiesineiden metsästykseni loppui äkillisesti ja aloin tuntea, miten arvoesineitä painaa omistushimon taakka, mitä vanhempi esine, sitä useamman sukupolven himon paino.
Oppinut Henri Troyat ei käsitä, miten Dostojevskin pelihimo saattoi loppua niin kerta kaikkiaan. Mutta sen käsittää yksinkertainen ihminen, joka on kokenut sydämen puhdistumista. Siltä osalta, missä puhdistuminen on tapahtunut, ei ole enää tietä entiseen.
Maailman jokainen äiti pukee lapsesta eroamisen hetkellä kaipuunsa neuvoiksi ja elämänohjeiksi. Haluaisin teille sanoa, että tulette näkemään paljon vaivaa miellyttääksenne ihmisiä. Varokaa halua vaikuttaa hienolta ja viisaalta. Se halu estää teitä oppimasta. Jos pyritte ainoastaan vilpittömyyteen, tulette ymmärtämään enemmän.
Jokainen ihminen on niin hyvä kuin osaa. Siispä älkää loukkaantuko. Loukkausta älkää lainkaan huomioiko, vaan säälikää loukkaajaa, hän ei ole sillä hetkellä oman itsensä herra. Kun kerran tiedätte, ettei teidän pidä pilkata mitään eikä nauraa kenellekään, voitte myös yrittää säästää muita tältä kiusaukselta käyttäytymällä normaalisti.
On luonnollista ja varmaankin hengen lakien mukaista, että yritätte elää paremmin kuin tähän asti. Olettakaamme, että tämä kehitys tapahtuu asteettain, kuvaannollisesti portaittain kuten Pyhät Isät opettavat. Jos kiirehditte nousemisessa ja hätiköitte, yritätte alemmalla portaalla seisten suorittaa ylemmän porsaan tekoja. Tämä saattaa onnistuakin, mutta koska se ei ollut luonnollista, tunnette itsetyytyväisyyttä, mistä seuraa takaisku ja pettymys.
Puhdistakaa kärsivällisesti ensin sydämenne ja tulette edistymään ilman, että vasen käsi tietää, mitä oikea tekee. Tämä on tie ylemmäksi, koska paha ei tule idästä eikä lännestä, ei kivikaudesta eikä atomiajasta, vaan omasta sydämestä.
Lapsuudessa usein näkemässäni kuolemassa vaistosin jotain suurta ja voimakasta, kaikkien ihmistä kietovien joutavuuksien ihanaa raukenemista.
Ennen kuin opin rukoilemaan, punnitsin hetkiäni kuoleman vaa'alla. Kokonaisiin viikkoihin ei mielestäni ollut yhtään hetkeä, joka olisi voinut vetää vertoja kuoleman ihanuudelle. Vain välähtävän lyhyet ja harvat unelman syntymisen hetket olivat jonkin arvoisia. Nämä unelmat koskivat tavallisesti silmin havaittavaa kauneutta, elämän lavastusta.
Samaan aikaan tunsin, että sisimpäni suuntautui väistämättömästi suorinta tietä pois ihmisistä. Tunsin itseni suorastaan pahantekijäksi, jonkinlaiseksi "kuoleman spesialistiksi". Olin tuo amerikkalaisen psykologin kuvailema henkilö, jota ei voida pitää normaalina hänen oltuaan kaksi viikkoa ilman seuraa tai edustin parhaalla tavalla sielullista "pakoa todellisuudesta."
Kuinka voisin teille vakuuttaa, että todellisuudessa pakenin epätodellisesta todelliseen.
Pyhittäjäisä kertoo asian näin. Hän sekoittaa oksalla lammikon veden sameaksi ja sanoo: "Kun olette ihmisten keskuudessa, ette voi nähdä sameassa vedessä. Mutta kun olette hiljaisuudessa, vesi kirkastuu vähitellen ja alatte nähdä".
Tulin huomaamaan ensin kirkossa, että unelman syttymisen olotila saattoi olla jatkuvaa rukouksessa. Ei ollut tarpeellista kuolla voidakseen irtautua kaikista vainoavista mitättömyyksistä. Hallitsemalla ajatukset rukouksessa voi kokea kuoleman kaltaista turhuuden raukenemista.
Olemme täällä salolla saaneet oppia, kuinka järkkymättömät ovat luonnon lait. Ennen kaikkea tämä toisaalta kitulias, toisaalta ruhtinaallinen luonto on opettanut meille kärsivällisyyttä. Kaikelle on oltava edellytys, kaikki tapahtuu omalla hetkellään, onnistuu tai ei onnistu kuin lakan kukinta. Yhden tunnin pakkanen juuri ennen auringon nousua tai yksi rankkasade ja kaikki on mennyttä. On odotettava koko vuoden kierto seuraavaa kukintaa.
Hengen maailmassa vallitsevat sen omat, meille suureksi osaksi tuntemattomat lait. Siellä aiheuttavat hallaa ja myrskyä intohimot, joista jokapäiväisiä ovat ahneus ja vihan kiukku. Kun rukouksen kukka on avautumassa ihmeellisen kauneuden asteelle etkä muista olla varuillasi, annat mielen ärtymyksen voittaa ja ruokit sitä kiukulla, saat jälleen kärsivällisesti odottaa seuraavaa kukintaa.
Tällaisena masennuksen hetkenä lepäsin viime kesänä kamarin penkillä. Hieman vinoon rakennettu verhoton ikkuna leikkasi kappaleen taivasta, jolla kulkivat tuulen kiidättäminä mahtavat pilvet. Vino ikkunanpahainen, rajut pilvenrepaleet vastasivat mielentilaani ja niitä kylliksi katseltuani oli aurinko siirtynyt jo lännen puolelle ja itätaivaan kirkas siniväri alkoi valaa rauhaa sydämeeni. Tuuli huojutteli toisen ikkunan alla kasvavaa pientä pihlajaa ja niin alkoi ihmeellinen varjokuvaesitys, kuin herkimmistä kiinalaisista piirroksista kokoon pantu. Pihlajan varjo lankesi kamarin pehmeänvalkoiselle ovelle. Tuulen mukana lehtien pitsikuviot vaihtelivat harmaan kaikissa tummuusasteissa, muodostivat pehmeitä sikermiä piirtyen jo seuraavassa hetkessä teräviksi kuvioiksi. Kuvan rytmi oli täydellinen. Esitystä kesti ehkä noin tunnin ajan, kunnes aurinko oli jo laskemassa ja tuuli alkoi tyyntyä. Viileän illan rikinkaltainen iltarusko ja tyhjä väsymys tappion jälkeen tuntuivat ahdistavilta. Pakkanen oli käynyt, mutta Pyhän Hengen armolahjat todellistuvat jatkuvasti.
Isänne oli voimakkaasti kiinni elämässä ja toiminnassa. Hänen avullaan koin vahvan elämän maun vihkilaulun sanojen mukaan: "He anoivat elämää Sinulta. Niin Sinä annoit sen heille". Niin kuin "Isä meidän" on väkevin laulettuna yksinkertaisella sävelmällä, niin on avioliitossa välttämätöntä selvä perussävel, omasta tahdosta luopumisen harjoitus läpi vuosikymmenien. Tämä on kovaa työtä, mutta vakuutan teille: milloin kykenin sen täyttämään, oli avioliitto vailla tuskaa kuin ennen syntiinlankeemusta.
Isänne oli minulle voimakas elämän virta, minä ainainen arvoitus hänelle.
Lapsen lähdettyä tuntuu elämäni jotenkin keinotekoiselta. Ryhdyin päivällä polttamaan niitä koivunoksia, joita oli jouduttu leikkaamaan pois, kun naapuriin vedettiin sähköjohto. Tulen näkeminen on aina vaikuttanut mieleeni rauhoittavasti, eikä siihen koskaan kyllästy.
Mutta tällä kertaa tapahtui yllätys. Kun voimakas liekki jo nuoleskeli oksia, näin kauhukseni, kuinka hiirenkorvat nopeasti puhkesivat silmuista. Näin puhkesi myös aikoinaan oma unelmani ikuisesta kauneudessa hetkellä, jota Edith Södergran kuvaa näin: "sillä kaikkea, mikä on, olen väsynyt himoamaan"'. Silloin tuntui ikuinen kauneus unelmalta, nyt se on ainoa todellisuus. Se toteutuu rukouksessa, joka on elämäni ainoa jäljelle jäänyt ja suurin tehtävä. Rukous elävien ja kuolleitten puolesta. Kun heräätte tehtäviinne, on äiti jo kantanut aamurukoukset puolestanne. Sillä kaikki, mitä ihmiselle voi tapahtua, voi tapahtua myös teille, lapset.
Omituiselta tuntuu, että olen täysin kadottanut muiston niin hyväilystä kuin kivusta. Ainoa pysyvä ruumiin muisto on lapsen ihanuuden kokemisen vuosilta pienten käsien takertuminen minuun. Luulen, että se seuraa kuolemaan saakka, vaikka luonnon lakien mukaisesti nämä kädet ovat jo aikoja irroittautuneet vapaaehtoisesti.
Edessä on kylvyaika. Miksi kylväisin? Kylväisinkö tattarin sen vaaleanpunaisten kukkien vuoksi tai pellavani sen sinisten kukkien vuoksi? Ei näin, sillä minullahan on unelma ikuisesta kauneudesta. Leivästä olen puolestanne taistellut, nyt on hetkeni taistella Jumalasta. Tunnen täällä voimattomuutta, minulla ei ole öljyä lisättävänä rukouslamppuuni. Puuttuu kuuliaisuutta Jumalalle ja nöyryyttä, täydellistä köyhyyttä ja vapautumista jokaisesta huolesta.
Luostarissa palaa lakkaamaton rukousten tuli. Nimettömien kilvoittelijain pienet liekit muodostavat ikuisen tulen. Se polttaa vähitellen minuuden, jota kantamaan olen väsynyt. Tätä tietä avautuu sisäisesti Pyhän Kolminaisuuden kauneus, varjoton valo.
Kysytte, enkö rakasta teitä, kun voin menetellä näin! Luukkaan evankeliumissa sanotaan: "Rakasta Herraa sinun Jumalaasi koko sydämestäsi ja koko sielustasi ja koko mielestäsi ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tämä on suurin käsky". Kuinka tällainen rakkaus voisi olla ihmiselle mahdollista? Mitkä ovat sen edellytykset?
Tämä kysymys askarrutti mieltäni, kun lähdin pyhiinvaellusmatkalle ateismi-Venäjän luostareihin, muistattehan. Nuorin oli seitsenvuotias enkä vielä koskaan ollut jättänyt häntä. Jäähyväisten hetkellä näyttivät isoäiti ja nuorin niin surkeilta, että olisin halunnut peruuttaa matkani. Lapsi kantoi minulle hätäisesti marjoja yksitellen viivyttääkseen lähtöäni.
Pyhissä luostareissa rukoilin rakkauden lahjaa enkä tuntenut käsittäväni sen olemusta. Mutta Hän, "joka pukeutuu valoon kuin vaatteeseen" avasi silmäni näkemään totuuden.
Saapuessamme moskovalaiseen kirkkoon mummoset tervehtivät meitä pihalla ristinmerkein ja kumarruksin. Nämä rääsyihin pukeutuneet enkelit hoivasivat meitä tungoksessa. "Rukoilkaa meidän puolestamme, me rukoilemme teidän puolestanne" sanottiin lakkaamatta. Ilman kateuden hiventä he ihailivat sydämestään hyvinvointia kuvastavaa ulkonäköämme. Näimme siinä persoonattoman rakkauden lähimmäiseen. Oli apostolien Pietarin ja Paavalin päivä, Petru, ja pappi saarnasi päivän johdosta: "Älkää tuomitko! Apostoli Pietarikin kielsi Kristuksen, mutta ei häntä kukaan siitä tuomitse".
Kun Dostojevskin "Idiootti" hymyillen antaa sukulaiskenraalin esitellä itsensä seurapiirille näin: "Ruhtinas Myshkin, idiootti" tai rakastaa ja säälii yli kaiken katunaista, se on hänelle mahdollista siksi, että hän on luopunut henkilökohtaisista mielipiteistä hyvästä ja pahasta.
Te sanotte, eihän toki ole tarpeellista luopua mielipiteistä. Kun tapaa toisin ajattelevan ihmisen, voihan muistaa suvaitsevaisuuden vaatimuksen ja olla häntä tuomitsematta. Mutta minä sanon, tämä edellyttää joka kerta valintaa kahden menettelytavan välillä ja siis sisältää aina erehtymisen mahdollisuuden.
Jumalanpalvelukseen osallistui piispoja, lukuisia pappeja ja kirkonpalvelijoita. Heidän joukossaan kiintyi huomioni nuoreen diakoniin, joka suoritti liikkeensä huomaamattomasti ja eleettömästi kuin varjo. Hänen täydellinen katseen hallintansa hämmästytti, koska hän näytti vasta noin 17-vuotiaalta. Hänen avustaessaan Pyhän Ehtoollisen jaossa rukouksen keskittymisen ilme laukesi ja kasvot olivat pienen lapsen persoonattomassa hymyssä. Olin hyvin järkyttynyt, mutta samalla oivalsin hänen salaisuutensa. Hänen sydämensä oli puhdas ja vailla ajatusten painoa. Se oli kuin ylitsevuotava rukouksen malja. Rakkaudesta Jumalaan hän oli luopunut kaikista ajatuksista. Mihin sydämeni on kiintynyt, mikä tuntuu eniten välttämättömältä, siitä tiedän, mistä nyt on vuoro luopua.
Tämä seutu on merkinnyt minulle puhtaita tuulia ja sen valon kajastusta, jonka lähdettä emme voi nähdä. Koko seudussa on salattua rauhan hymyä, joka ravitsee ja elähdyttää ilman ihmisen omaa ponnistusta. Täällä on murheellisen uni tarpeeksi mustaa ja syvää ja köyhän nurmen alati vaihtuvissa kukissa toteutuvat Pyhän Hengen armolahjat silmin havaittavalla tavalla. Metsän ruhtinaalliset marjavarat ovat loputtoman rukousnauhan ihanat helmet ja kesäyön valon heijastumat yliluonnollisen luonnollistumista.
Pyhät Isät rakastivat luonnon kauneutta, mutta se ei ollut heille välttämättömyys. Heille riitti jumalallisten kauneuksien sisäinen katseleminen. Pyhän Kolminaisuuden luostarin Äiti Igumenia on minullekin opettava, kuinka on rukoiltava vapautuneena paikan käsitteestä.
Kysytte, kuinka voisimme elää ja toimia, jos omaksumme luopumisen ajatuksen. Jos toiminta lakkaa, lakkaa myös elämä. Vielä sanotte, että henkilökohtainen kunnianhimo johtaa merkittäviin suorituksiin. Kerron teille, kuinka voitte elää toiminnan maailmassa ja kuitenkin luopua.
Ei ole minun ajatustani, minun taidettani, minun rukoustani, minun Jumalaani, sillä ei ole mitään uutta auringon alla. On toimivia ihmisolentoja, jotka voivat suorittaa tehtäviään, kuin uhria tuntematta kiintymystä työnä hedelmään sen valmistuttua.
Olemme nähneet, että ihminen voi tuntea itsensä vapaaksi vasta tahdosta luovuttuaan ja tajuta kauneuden vapauduttuaan omistushalusta. Hän voi rakastaa vain luovuttuaan mielipiteistä hyvästä ja pahasta ja tulee vapaaksi toimimaan vasta luopuessaan työnsä hedelmistä. Samalla hän vapautuu onnistumisesta ja epäonnistumisesta, kiitoksesta ja moitteessa.
Taiteelle antaa hermon juuri kauneuden katoavaisuus. Ajattelijan henki seuraa systemaattisesti aivoratojen monimutkaisuuksia. Rukoilija luopuu muodon etsimisestä ja ajatusten painosta, hänellä ei ole tunnetta eikä tajua ulkonaiselle, muuttumaton kauneus avaa salaisuutensa hänelle.
Pyhän Kolminaisuuden luostarissa Sokeana syntyneen sunnuntaina.
Pyhän Hengen armosta saatoin kulkea kotipolut viimeistä kertaa tuntematta mielen kipua. Ilman tahdon ponnistusta nousi sydämestäni lähtövirsi: "Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon, armahda meitä".
Nyt alkaa elämäni tapahtuminen.
Antakaa anteeksi.
Äiti.
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.8-9/1964, joka ilmestyi pääsiäisenä 1966, sivuilla 92-94 [s. 13-15])