Ajatuksia kirkkolaulusta

Musiikkitoimittaja Risto Nordellin puheenvuoro 18. ortodoksten kirkkolaulupäivien pääjuhlassa 16.11.2014 Tampereella.

---

'Arvoisat isät esipaimenet, hyvät isät, veljet ja sisaret Kristuksessa

Tunnetun sanonnan mukaan kun savolainen alkaa puhua, vastuu siirtyy kuulijalle. Minun juureni ovat kaakkoisen Saaristomeren harmaissa rantakallioissa, mutta tuo mainitsemani sanonta kannattaa silti pitää seuraavat parikymmentä minuuttia mielessä.

Onhan outoa pyytää tämänkaltaiseen tilaisuuteen puhujaksi miestä, joka ortodoksina ei ole saavuttanut edes leikki-ikää, eikä ole kilvoittelussa edennyt juuri aietta pidemmälle. Vielä oudompaa on pyytää häntä puhumaan ortodoksisesta kirkkomusiikista kun sali on täynnä todellisia alan asiantuntijoita ja pitkän linjan tekijöitä.

Koska meillä ihmisillä on luontainen taipumus keksiä selityksiä - paitsi synninteoillemme - myös omalle olemisellemme, minut pelastaa tästä pälkähästä ammattini. Olen työskennellyt 26 vuotta Yleisradion klassisen musiikin toimittajana, joista viisi ensimmäistä vuotta kuoromusiikin vastaavana toimittajana.

Aikoinaan pääsin hämmästyksekseni Sibelius-Akatemiaan, ja vielä suurempi oli hämmästykseni, kun pääsin sieltä myös ulos. Pääaineeni oli laulu ja erityisalani kuoroäänenmuodostus.

Kaikkea, mitä nyt aioin lausua ortodoksisesta kirkkomusiikista voidaan käyttää minua vastaan - mutta erääseen toiseen tunnettuun sanontaan vedoten: sitä saa mitä tilaa.

Haluan puhua teille siitä, millaisena näen ortodoksisen kirkkolaulun, miten kuuntelen sitä ja miten sen saisi kuulostamaan vieläkin paremmalta, miltä se minun korvissani kuulostaa. Lausun myös muutaman sanan uuden ortodoksisen kirkkomusiikin asemasta kirkossamme.

Ensimmäinen suuri oivallus minulle oli syvällisesti tajuta, että ortodoksisessa kirkkomusiikissa - hieman liioitellen - vähiten tärkeä asia onkin itse musiikki.

Se pani musiikkitoimittajan mielen hetkeksi ymmälleen, täytyy myöntää.

Meillä musiikki on ennen kaikkea rukousta ja säveliin puettua opetusta, evankeliumin ja psalmien totuuksien ylistämistä. "Minä ylistän Herraa, kaiken ikäni. Veisaan kiitosta Jumalalleni, niin kauan kuin elän", kuten kaikkien meidän niin hyvin tuntemassa psalmissa sanotaan.

On sanottu myös, että kirkkomme musiikki on kuin “runopukuinen laulettava uskonoppi”, jonka ajatellaan painuvan helpommin ja syvemmin kuulijan mieleen juuri sen tähden, että sana ja sävel ovat siinä erottamattomassa symbioosissa.

Basileios Suuri kirjoittaa:

“Kun Pyhä Henki tiesi, että on vaikeata johdattaa ihmissuku hyveeseen ja että me taipuvaisina aistillisuuteen poikkeamme oikealta tieltä, niin mitä hän tekikään? Hän liitti mukaan melodian suloisuuden, jotta me huomaamattamme kuulolle mieluisan soinnin myötä ottaisimme vastaan senkin, mikä sanassa on hyödyllistä.”

Tuosta sanan ja sävelen symbioosista minulla on myös omakohtaisia, pieniä käytännön kokemuksia.

Entisenä luterilaisena apostolinen uskontunnustus syöpyi mieleeni jo rippikoulussa. Aluksi meidän kirkkomme käyttämä nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus vaikutti pitkältä ja hankalasti muistettavalta. Sen jälkeen kun vilkaisin uudesta liturgiakirjasta sen bassostemman muutamat sävelet, en ole enää takellellut uskontunnustuksen lausumisessa tai laulamisessa. Sillä pelkästään muutaman kvartin edes takainen kelaus sitoo tekstin säveleen.

Myös aivan ensimmäinen minua koskettanut rukous, Ehtooveisu, painui mieleeni nimenomaan musiikin kautta. Tätä juuri tarkoittaa myös ihan käytännössä tuo käsite "laulettava uskonoppi".

Se, että itse musiikki on vähiten tärkeää, ei tietenkään tarkoita sitä, että voisimme suhtautua välinpitämättömästi siihen MITEN kirkossa lauletaan. Tästä olivat jo kunnioitetut kirkkoisämme huolissaan. Tiedämme, että kirkon opetuksen mukaisen, kanonisen kirkkolaulun pätevä opetus alkoi jo ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla.

Myös synodit ovat aikojen saatossa olleet huolestuneita kirkkolaulusta: muistammehan vuoden 692 Trullon synodin ohjeet:

“Haluamme, että ne, jotka ovat tulleet laulajiksi kirkkoihin, eivät käytä kuritonta huutoa eivätkä pakota luontoa kiljuntaan eivätkä lisää mitään siihen, mikä kirkkoon sopii ja kuuluu, vaan kantakoot suurella huolellisuudella ja hartaudella veisut salaisuuksien näkijälle, Jumalalle”

Miten oivallisia sanoja, joista joka ikinen on suurta viisautta vielä tänään, 1300 vuotta myöhemmin.

Jos rivikirkkokuorolainen huonon päivän sattuessa epäilee oman laulamisensa ja ylimalkaan koko kirkkolaulun merkitystä, kannattaa jälleen kääntyä kirkkoisien ja varhaiskristillisten teologien opetuksen puoleen. Heikkoina hetkinä, kun ei viitsisi lähteä harjoituksiin, voisi palauttaa mieleen vaikka Pyhän askeetti Neiloksen ajatuksia laulusta:

"Rukoile kärsivällisesti, veisaa ymmärtäväisesti ja hyvärytmisesti, niin olet kuin ilmassa leijuva kotkanpoika".

"Laulu hillitsee himot ja saa hillittömän ruumiin rauhoittumaan."

"Vihan päällekarkaamisen tyynnyttää pitkämielisyys ja laulu."

Minulta on usein kysytty miten koulutettuna laulajana, musiikkikriitikkona ja toimittajana kestän kuunnella kirkkolaulua liturgiassa, vigiliassa tai muissa palveluksissa. Vastaus on kirkas ja selkeä: ERINOMAISESTI.

Kun aloin käydä Helsingin kirkoissa, alkoi viestikapula kiertää kanttorilta toiselle: nyt se on ruvennut käymään kirkossa, ei kai se vaan meitä tullut arvostelemaan … No, ei se tullut.

Mutta leikki sikseen: Koska kirkkomme laulu on rukousta ja opetusta, koetan toki kaikin voimin keskittyä siihen. Toinen juttu on sitten se, että enhän minä korvianikaan voi kirkossa mihinkään piilottaa. Rekisteröin tahtomattani joitakin asioita.

Ensimmäinen niistä on laulun puhtaus. Kun meidän on kirkkolaulusta tarkoitus saada esimakua taivaallisesta kuorosta, emme voi salli epäpuhtautta. Uskon nimittäin, ettei sellaista ole taivaassakaan. Parasta lääkettä epäpuhtauksien karsimiseen on puhdistaa jokaisen veisun sointu, sointu soinnulta harjoituksissa. Menetelmä on hidas ja vaatii hermoja niin kanttorilta kuin kuorolaisiltakin. Mutta takaan, että uurastus kannattaa! Käytännössä tietenkin vastaan tulee helposti aikapula ja se, että harjoituksiin ei kenties saavu yhtään ihmistä, joka laulaisi jotakin toista ääntä, puhumattakaan että paikalla olisi kolme eri ääntä kolmisointuja varten.

Toinen minua häiritsevä tekijä on tankkaus. Ymmärrän, että laulettavia tekstejä on paljon ja niitä kaivellaan kliirossilla - ainakin omien näköhavaintojeni mukaan - milloin mistäkin lappusista kesken palveluksen. Kannustan kuitenkin jokaista laulaja tutustumaan etukäteen, jos suinkin mahdollista, päivän muuttuviin teksteihin, ettei tarvitsisi ihan prima vistana vedellä.

Kolmanneksi ajattelen, että Jumala ei ole kuuro. Minun korvani on tottunut kevyeen pohjoismaiseen äänenmuodostukseen, joka välttää ylenmääräistä vibratoa, joka samentaa harmonioita. Olen täysin tietoinen, että on olemassa erilaisia esteettisiä näkemyksiä siitä, miten ääntä pitäisi käyttää. Maantieteellisesti lähin esimerkki on venäläisten kuorojen täysvärähteinen laulutapa ja äänenmuodostus, höystettynä runsaalla ja huojuvalla vibratolla.

Kukin kanttori ja kuoro tietysti valitsee omat ihanteessa. Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma: Jumalalle, eikä seurakunnalle tarvitse huutaa. Sillä huuto on huutoa, eikä rukousta.

Viime kesänä osui käteeni Valamon kesäkaupassa, Lafkassa vihkonen, joka esitteli Kuopion pyhän Nikolaoksen katedraalin kuorotoimintaa kolmen kymmenen vuoden ajalta. Tuon kuusikymmentä luvun lopulla julkaistun opuksen yksi kiinnostavimmista artikkeleista on arkkipiispa Paavalin Ihanteellisesta kuorolaulusta.

Hän nostaa esiin kolme mielestään tärkeintä osatekijää, joilla tuohon ihanteellisuuden tilaan päästään. Ne ovat

• yhteissointi,
• vire ja
• nyanssit.

Yhteissoinnilla hän tarkoittaa sitä, että äänet sulautuvat tasapainoisesti toisiinsa, vireellä sitä, että soinnut soivat täsmällisesti ja puhtaasti - ja nyansseilla sitä, että kuorolainen seuraa johtajan viittausta ja täyttää hänen käskynsä.

Näistä kolmesta osatekijästä syntyy arkkipiispa Paavalin mukaan kokonaisuus, jota voidaan hänen mukaansa määritellä sellaisilla sanoilla kuin

• laulun kauneus,
• ilmeikkyys ja
• elävyys.

Artikkeli jatkuu viidellä käytännön laulua käsittelevällä konkreettisella ohjeella, joista tärkeimpiä ovat vireen, eli puhtauden korostaminen, tekstin selkeä ääntämys ja rikkaat nyanssit. Lopuksi arkkipiispa Paavali summaa minusta oivallisella tavalla kuorolaulun ytimen:

KUORO ON SELLAINEN LAULAVA JOUKKO, JONKA LAULUSSA ILMENEVÄT TARKOIN TASAPAINOTETTU YHTEISSOINTI, PUHDASVIREISYYS, SEKÄ TAITEELLISESTI, ETTÄ SELKEÄSTI TOTEUTETUT NYANSSIT.

Yksinkertaisia, mutta viisaita sanoja, kuten huomaamme. Minä lisäisin vielä yhden piirteen kuorolaulua kehitettäessä, ja se on kunkin laulajan henkilökohtainen laulutaito ja sen jatkuva parantaminen.

Joku on joskus sanonut, että kuoro on yhtä hyvä kuin sen äänellisesti heikoin lenkki. Teksti on kovaa, mutta totta. Tämä älköön kuitenkaan karkottako ainoatakaan laulajaa pois kuoroista. Se sijaan olkoon se kannustukseksi kaikille seurakunnan ja laulajiston koosta riippumatta. Jo pieni, mutta säännöllinen YKSILÖLLINEN äänenkäytön opastus jokaiselle kuorolaiselle maksaa nopeasti itsensä takaisin.

Resurssien puutteella ei tässä asiassa voi ratsastaa: (ei nimittäin mene minulla läpi.) Kyse on valitettavan usein enemmänkin tahdon puuttumisesta ja siitä ajatuksesta, että kyllähän tämä näinkin ihan mukavasti menee, kun on ennenkin mennyt.

Olen silloin tällöin kuullut kanttorien valittelevan - myös luterilaisella puolella, että pienellä paikkakunnalla on vähän laulajia ja materiaali huonoa. Väitän, että kuitenkin kyse on siitä, että ei tehdä tarpeeksi pitkäjännitteistä ja perinpohjaista työtä. Vai miten sitten selitetään - ottaaksemme esimerkin maallisen kuorolaulun puolelta, että sellaiset pienten paikkakuntien kuorot, kuten Kiimingin Kiurut tai Oulaisten nuorisokuoro ovat kyenneet nousemaan omissa sarjoissaan kansainväliselle huipputasolle. Edelleen penään kanttoreiden vastuuta kirkkokuoronsa tason nostamisesta.

Koska kirkkomme on myös armollinen, myönnän samaan hengenvetoon, J.K Paasikiven tavoin, että tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Tyhjästä emme voi tehdä mitään, vaikka kuinka haluaisimme. Tärkeintä sittenkin on, että kilvoitusperinteemme mukaan olemme koko ajan matkalla, emmekä luovuta, vaan sisukkaasti jatkamme lankeemuksista ja repsahduksista huolimatta. Tämä pätee myös matkalla kohti yhä parempaa kirkkolaulua seurakunnissa.

Lopuksi haluan propagoida uuden ortodoksisen kirkkomusiikin puolesta. Sellaisen, jota olemme saaneet täällä Tampereella tänäkin viikonloppuna kuulla.

Suomen ortodoksisen kirkon musiikkiperinne perustuu pitkälti venäläiseen 1800- ja 1900 - luvun kirkkolauluperinteeseen.

Tuota venäläisen kirkkomusiikin aikaa on kutsuttu myös milloin enemmän, milloin vähemmän tosissaan rappiokauden musiikiksi - minä en niin ajattele, sillä se kuuluu luovuttamattomana osana Suomen ortodoksisen kirkon musiikkiperinteeseen.

Toinen tärkeä musiikkimme on tietysti bysanttilainen kirkkolaulu. Suomen Bysanttilaisen musiikin seuran toiminnan ja joidenkin kirkkomme merkittävien muusikoiden sitkeän työn tuloksena myös tämä musiikki on alkanut yhä useammin soida kirkoissa ja sen palveluksissa.

Koska kyseessä on kirkkomme vanhin ja historiallisesti katsottuna alkuperäisin musiikki, myös sillä tärkeä asema kirkossa.

Pelkästään venäläinen tai bysanttilainen kirkkolaulu ei kuitenkaan mielestäni riitä. Meidän kirkkomme musiikki tarvitsee myös oman aikamme musiikkia. Sitä, joka puhuu oman aikamme musiikin esteettistä kieltä.

Uusi on aina vaarallinen sana kirkossamme, me kun olemme tunnettuja siitä, että nimenomaan säilytämme vanhaa. Vanhan säilyttäminen ei tarkoita kuitenkaan museota, vaan elävää kirkkoa, jossa etenkin kirkkotaide, kuten musiikki, on liiketilassa, MUTTA tietysti perinteeseen vankasti nojautuen.

Perustelen uuden musiikin tarvetta näin: Kun katsomme, miten bysanttilaisesta musiikista on kehittynyt aikanaan varhainen venäläinen kirkkomusiikki znameni–sävelmistöineen, ja siitä edelleen 1800–luvun romantiikka ja 1900–luvun kohtuullinen modernismi, huomaamme että vanhan sälyttämisestä huolimatta musiikki ON KOKO AJAN MUUTTUNUT ja UUDISTUNUT ortodoksissa kirkossa.

MIKSI SEN KEHITYKSEN PITÄISI PÄÄTTYÄ nyt 2000-luvulla? Jos näin tapahtuisi, kirkkomusiikkimme muuttuisi museoksi.

Kannustan kaikkia tässä salissa olijoita laulamaan uutta musiikkia ja kuuntelemaan, mitä kirkkomme nuorilla säveltäjillä on sanottavanaan. Laulamalla uuteen musiikkiin pääsee sisään helpoimmin. Kirkkokansaa puolestaan lohduttanee se tieto, että tutkimusten mukaan pikkulapsen pitää maistaa uutta makua noin kymmenen kertaa ennen kuin hän hyväksyy sen makutottumuksiinsa. Sama pätee uuden liturgisen musiikin omaksumisessa.

Mitä sitten ikinä teemmekin kirkkolaulun hyväksi Suomen ortodoksisessa kirkossa, tehkäämme se kenties kaikkien aikojen merkittävimmän kirkkomusiikin säveltäjän Johann Sebastian Bachin hengessä:

Soli Deo Gloria!

Kiitos.

Risto Nordell