Alaskan pyhät historiallisten asiakirjojen valossa
Ortodoksi.netista
27.9.2002 Tapiolan Herman Alaskalaisen kirkon hengellisillä päivillä pidetty esitelmä
Panu Hallamaa ja Boris Saltikoff:
Alaskan pyhät historiallisten asiakirjojen valossa
Tapiolan kirkon seinälle on ikuistettu Alaskan valistajat, taivaallisen kummimme pyhän Hermanin lisäksi pappismunkki Juvenaliĭ , aleutti Pietari, piispa Innokentiĭ ja pappi isä Jakov. Heidän muistonsa elää edelleen Alaskan ortodoksisen kansan keskuudessa.
Koska nämä Alaskan pyhät ihmiset elivät ja toimivat niinkin lähellä meitä kuin 1700- ja 1800- luvuilla, on erilaisiin arkistoihin jäänyt runsaasti heihin liittyviä asiakirjoja. Monet asiakirjat ovat vuosien ja poliittisten myllerrysten saatossa hävinneet, mutta melko paljon on säilynyt meidän aikoihimme asti. Heidän painetut elämäkertansa ovat usein varsin vanhoja ja kirjoitettu osin hatarienkin tietojen varassa. Niinpä uusista asiakirjalöydöistä saadaan koko ajan uutta täydennystä ja joskus korjausta virallisina pidettyihin tietoihin.
Alaskan valistajien työmaana oli Venäjän Amerikka. Tuon alueen ensimmäisiä siirtomaaisäntiä olivat nimittäin venäläiset. Vallattuaan Siperian ja saavutettuaan Kamčatkan 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa he alkoivat tähyillä meren taakse. Kapteeni Vitus Beringin (1681–1741) retkikunta löysi v. 1741 Amerikan mannermaan ja paluumatkalla Aleuttien saariketjun. Siellä eli tietenkin alkuasukkaita, jotka muodostivat lukuisia kansoja ja jopa eri kansanryhmiä — saariston aleutit, mannermaan ja luoteisrannikon intiaanit sekä rannikkoalueiden eskimot. Venäläiset perustivat sinne — ajan tendenssin mukaan — turkismetsästystä varten pian useita yksityisiä yhtiöitä ja nämä lopulta myös enemmän tai vähemmän pysyviä siirtokuntia.
Yhtiöillä oli vapaat kädet toimia niillä alueilla, joita ne pystyivät hallitsemaan. Maan sisäosiin heillä ei kuitenkaan ollut juuri asiaa, joten kolonisaatio keskittyi pääasiassa rannikon tuntumassa oleville saarille, ja muutamin paikoin mantereellekin. Siirtokuntien keskuspaikkana oli alkuvaiheessa Kad’jakin saari ja siellä Pyhän Paavalin satama (nykyinen Kodiakin kaupunki). Pian pienet yhtiöt yhdistettiin v. 1799 Venäläis-Amerikkalaiseksi Kauppakomppaniaksi, joka sai hallita Venäjän Amerikkaa kuin valtiollinen mahti. Sen paikallinen käskynhaltija oli mahtava mies. Varsinkin kun käskynhaltijaksi tuli v. 1790 lahjakas, mutta itsevaltainen Aleksandr Andrejevič Baranov (1747–1819), kauppakomppania toimi ikäänkuin se olisi ollut itsenäinen valtio valtiossa. Kunnianhimoinen Baranov, joka toimi ylimpänä käskynhaltijana Amerikassa vuosina 1790–1818, laajensi siirtomaa-aluetta itään ja siirsi vuonna 1808 päätoimipaikan Sitkan saarelle perustamaansa tukikohtaan, Uuteen Arkangeliin.
Kauppakomppanian toimintaa kohtaan (ennen kaikkea suhteessa alkuasukkaiden kohteluun) alkoi hyvin pian ilmetä tyytymättömyyttä, ja niinpä Venäjän valtio asetti Amerikan alusmaansa laivaston hallintaan: ylimpänä käskynhaltijana toimi Baranovin jälkeen virkaan nimitetty laivaston upseeri. Virkakaudeksi vakiintui pian viiden vuoden komennus, joskin useat käskynhaltijat olivat toimineet alemmissa viroissa jo vuosia Amerikan alusmaissa; näin esim. suomalainen Arvid Adolf Etholén (1798–1876), kuvernöörinä 1840–45. Toinen tässä virassa toiminut suomalainen oli Johan Hampus Furuhjelm (1821–1909), kuvernöörinä 1859–64. Amerikan siirtokunnat olivat näin vakiintuneet osaksi Venäjän valtakuntaa, joskin ne sijaitsivat kovin kaukana vallan keskuksista. Tämä oli hallinnon kannalta hankalaa, ja kun pelättiin luonnonvarjojen ehtymistä sekä sitä, että Yhdysvallat tai Britannia ennen pitkää kuitenkin pyrkisivät saamaan Venäjän Amerikan haltuunsa, Venäjä lopulta möi alueen Yhdysvalloille vuonna 1867.
Useimmat siirtokuntalaiset, turkismetsästäjät, olivat rahan perään tulleita ronskeja miehiä. Pappeja alueelle kaivattiin vain, jotta alkuasukkaat saataisiin rauhoitetuiksi — siis nöyriksi venäläisiä kohtaan. Kun ensimmäisen siirtokunnan perustaja, Grigoriĭ Ivanovič Šelihov oli kuitenkin liioitellut sitä alkuasukkaiden määrää, jonka hän oli saattanut Venäjän hallitsijan alamaisiksi — Šelihov sanoi heitä olevan 50,000, kun todellinen määrä lienee ollut vain kymmenesosa tästä — Amerikkaan lähetettiin pyydetyn yhden tai kahden papin sijasta kymmenen hengen missio. Pääosa mission jäsenistä, kahdeksan henkeä, tuli Valamosta, samoin mission johtaja, arkkimandriitta Ioasaf Bolotov (1761–99). Tähän missioon kuuluivat myös pappismunkki Juvenaliĭ (1761–96) sekä munkki Herman (1751–1836).
Missio saapui perille Amerikkaan v. 1794 ja asettui asumaan Kad’jakin (Kodiakin) saarelle. Munkit aloittivat siirtokunnassa kirkollisen toiminnan sekä lähetystyön. Arkkimandriitta Ioasaf myös selvitti alueen luonnonoloja, ja hänen Pyhälle Synodille antamistaan tiedoista koostettiin v. 1805 anonyymi artikkeli nimeltä “Lyhyt kuvaus Amerikassa sijaitsevasta Kad’jakin saaresta”, joka julkaistiin aikakauslehdessä nimeltä Drug Prosveščenija, ‘Valistuksen ystävä’.
Munkit joutuivat kuitenkin pian riitaan kauppakomppanian kanssa paheksuessaan siirtokunnassa vietettyä jumalatonta elämää (etenkin jalkavaimojen pitoa) sekä alkuasukkaiden kohtelua ylipäätään. Ioasaf valitti kirjeessään Šelihoville 1795, että Baranov ja muut venäläiset yrittivät kaikin tavoin provosoida häntä huonolla ja moraalittomalla käytöksellään, ja sanoipa hän jopa saavansa pelätä henkensäkin puolesta. Missio ei missään vaiheessa saanut osakseen kauppakomppanian tukea, ennen kuin vasta vuoden 1820 tienoilla. Yksi toisensa jälkeen monet mission jäsenistä kuolivat (mm. itse Ioasaf seurueineen hukkui Feniks-aluksen haaksirikossa 1799 ollessaan palaamassa Kad’jakiin juuri piispaksi vihittynä) tai palasivat takaisin Venäjälle. Lopuksi jäljellä oli ainoastaan munkki Herman. Hän vetäytyi Kad’jakilta läheiselle Kuusisaarelle (Jelovoĭ ostrov, nyk. Spruce Island), jossa asui pitkään, kenties yli 15 vuotta rukoillen, hoitaen kasvimaata ja pitäen orpokotia ja koulua paikallisille lapsille.
Munkki Herman, pyhittäjä Herman Alaskalainen, oli siis Amerikkaan lähetetyn mission jäsen. Hän eli suuren osan elämäänsä hyvin pienissä ympyröissä. Ajan mittaan kuitenkin etenkin paikalliset asukkaat mutta myös maalliset vallanpitäjät, Baranovista lähtien, alkoivat arvostaa häntä suuresti. Selkeimmin tämä näkyy kahden käskynhaltijan, Semjon Ivanovič Janovskiĭn (1789–1876) ja Ferdinand von Wrangelin (1797–1870) kohdalla (kuvernöörinä hän toimi 1830–35). Valamon igumenin Damaskinin (1795–1881, Valamon igumenina 1839–81) kuultua 1864 Amerikassa kunnioitetusta Valamon munkista hän alkoi ottaa asiasta selvää, ja tarpeelliset tiedot saatuaan luostarissa kirjoitettiin lyhyt elämäkerta isä Hermanista 1868. Tuolloin 1860-luvulla luostariin saapuneeseen materiaaliin ovat tähän saakka perustuneet tiedot isä Hermanin elämästä. Osa näistä tiedoista ei kuitenkaan uusien arkistolöytöjen valossa pidä paikkaansa, erityisesti tiedot hänen syntyperästään ja synnyinseudustaan, samoin kuin hänen kuolemansa päivämäärä.
Koska hänen elämänvaiheensa tunnetaan siis pääasiassa hyvin, sivuutamme ne hyvin lyhyesti. Hän tuli Amerikkaan tavallisena munkkina; hän oli kieltäytynyt aiemmin pappisvihkimyksestä. Entistä kotiaan, Valamon luostaria hän rakasti niin paljon, että uuden asuinpaikkansa Kuusisaaressa hän risti “Uudeksi Valamoksi”. Siellä hän piti orpokotia ja koulua aleutti- (s.o. eskimo-) ja kreolilapsille, venäläisten turkismetsästäjien ja aleuttinaisten lapsille. Hän oli alkuasukkaiden henkisenä tukena niin tautien riehuessa, luonnonmullistuksissa kuin kiistoissa hallintovirkamiesten kanssa. Elämäkerran rivien välistä voi aavistaa, että hän oli kiivas alkuasukkaiden oikeuksien puolustaja — olihan kauppakomppania syyttänyt häntä alkuasukkaiden nostattamisesta kapinaan.
Yllättäen on osoittautunut, että kirjeet, joihin v. 1868 julkaistussa Valamon elämäkerrassa viitataan, löytyvät yhä Valamon arkistoista kaikista myllerryksistä huolimatta. Niistä suurin osa on julkaistu v. 1894 Kad’jakin mission historiikissa (Očerk iz istorii amerikanskoĭ pravoslavnoĭ duhovnoĭ missii (Kad’jakskoĭ missii 1794–1837 gg.), engl. 1984), mutta sekä luostarissa että muuallakin on vielä olemassa isä Hermanin ja muiden munkkien kirjeitä, joiden sisällössä ja joiden aikaansaamassa vaikutuksessa riittää yhä edelleen tutkimista. Hermaniin liittyviä asiakirjoja löytyy muualtakin. Pietarista Pyhän Synodin arkistossa on mission neljän munkin v. 1802 kirjoittama valituskirje siirtomaahallinnosta, joka johti Novgorodin ja Pietarin metropoliitan edustajan, pappismunkki Gedeonin (Fedotov, 1770–1843) lähettämiseen Amerikkaan tarkastusmatkalle. Yhdysvaltain Valtionarkistossa Washingtonissa säilytetään mm. Kad’jakin ja ehkä muidenkin seurakuntien kirkonkirjoja ja Venäjän Amerikan hallinnon kirjeenvaihtokopioita, joista löytyy muun muassa Pietariin toukokuussa 1837 lähetetty tiedonanto munkki Hermanin kuolemasta, joka oli tapahtunut marraskuun 15. päivänä 1836.
Elämäkerroissa hänen kuolinpäivänsä on sitkeästi kirjattu joulukuun 13. päivään (joka itse asiassa oli hautaustoimituksen päivämäärä) ja vuodelle 1837, joka siis on virheellinen vuosi. Pyhästä Hermanista on olemassa jopa muotokuva (tosin Janovskiĭn muistikuvien perusteella jälkeenpäin hänen tyttärensä maalaama), josta tehty kuparipiirros on julkaistu mainitussa vuoden 1894 historiikissa. On todennäköistä, että alkuperäinen muotokuva olisi myös Valamossa.
Pappismunkki Juvenaliĭ (Govoruhin, 1761–96) oli myös ensimmäisen Kad’jakin mission jäsen. Hän lähti käännyttämään alkuasukkaita mannermaalle, mutta koki siellä marttyyrikuoleman vuonna 1796 Kuskokwim-joen suulla Kuinnerrak (Quinhagak) -nimisessä kylässä. Hänen kuolemansa yksityiskohdista on kerrottu osin mielikuvituksellisiltakin kuulostavia ja osin tietoisesti väärennettyjä versioita, mutta oikea tieto oli selvinnyt jo 1829 venäläiselle tutkimusmatkailijalle Ivan Vasil’jeville ja se on myös näihin päiviin saakka säilynyt Kuskokwimin yuppik-eskimoiden suullisessa perinteessä.
Hengellinen kirjailija Andrei Nikolajevič Murav’jov kertoo Gavriil Terent’jevič Talinilta kuulemansa tarinan mukaan, että vuosia Juvenaliĭn kuoleman jälkeen alkuasukkaat olisivat sanoneet Aljaskan niemimaalle haaksirikkoutuneille venäläisille merimiehille:
Te olette sen kummallisen miehen veljiä, jota vielä vähän aikaa sitten me emme saaneet millään hengiltä; hän käännytti meitä oman Jumalansa puoleen, mutta me emme halunneet hänen vuoksensa jättää monia vaimojamme ja sidoimme muukalaisen puuhun tarkoituksella surmata nuolilla; mutta hän nousi kolme kertaa ylös, vaikka oli jo ihan kuollut, ja rupesi taas vannottamaan meitä, kunnes me viimein annoimme hänet naapureillemme syötäväksi.
Isä Ioann Veniaminov (1840, osa II, s. 155–156) samoin kuin Kad’jakin mission historiikki puolestaan kertovat seuraavaa:
Sanotaan, että i. Juvenaliĭ ei villien hyökätessä hänen kimppuunsa edes ajatellutkaan pakenemista taikka puolustautumista, missä hän olisi aivan hyvin voinut onnistua, sillä hänellä oli mukanaan tuliaseita. Mutta tekemättä minkäänlaista vastarintaa hän antoi itsensä heidän käsiinsä ja pyysi ainoastaan armoa matkatovereilleen, mihin suostuttiinkin. Myöhemmin amerikkalaiset kertoivat, että i. Juvenaliĭ, ollessaan jo tapettuna, nousi ylös ja käveli kohti tappajiaan, sanoen näille jotakin (todennäköisesti samaa kuin aiemminkin). Ajatellen hänen yhä olevan elossa villit jälleen hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja löivät häntä. Mutta hän nousi jälleen ylös ja käveli heidän perässään. Lopulta, päästäkseen hänestä viimeinkin eroon, villit hakkasivat hänet kappaleiksi. Ja silloin vaikeni tämä hurskas saarnaaja, jota voidaan kutsua marttyyriksi. Mutta samojen amerikkalaisten kertoman mukaan siitä paikasta, jossa hänen maalliset jäännökset olivat, ilmestyi siinä samassa taivaaseen saakka ulottunut savupatsas. Kuinka kauan tämä ilmestys jatkui, siitä ei ole tietoa.
Vaikka tällaiset kertomukset ovatkin liioiteltuja — niihin sisältyy mm. alkuasukkaiden uskomus, jonka mukaan kuolleesta vastustajasta voi varmasti päästä eroon vasta, kun tämän jäsenet on hakattu irti ruumiista — on hänen kuolemansa täytynyt tehdä syvä vaikutus alkuasukkaisiin. — Juvenaliĭn kiihkeydestä saarnamiehenä on toinenkin todistus, isä Hermanin kirje, jossa kerrotaan, kuinka isät Makariĭ (Aleksandrov, 1750–99) ja Juvenaliĭ olivat lähdössä lähetysmatkoille ja kiistelleet siitä, kumpi saa käännyttää Aljaskan niemimaan asukkaat.
Vielä epämääräisempiä ovat tiedot aleutti Pietarin (Čukagnak) väittämän mukaan vuonna 1815 tapahtuneesta marttyyrikuolemasta. Ne perustuvat käskynhaltija Janovskiĭn saamaan tietoon siitä, että joukko aleutteja oli pyyntimatkallaan Kaliforniassa joutunut espanjalaisten vangitsemaksi, että paikalliset jesuiitat olivat yrittäneet käännyttää heidät katolisuuteen ja kiduttaneet kuoliaaksi yhden heistä, Pietarin, joka ei ollut suostunut luopumaan ortodoksisesta uskostaan. Tästä kerrotaan myös pyhän Hermanin elämäkerrassa.
Janovskiĭ kuitenkin tiedotti asiasta Pietariin vasta 1820, mikä on jo sinänsä epäilyttävää (hän oli ollut virassaan jo yli kaksi vuotta!), mutta tarinan yksityiskohdatkaan eivät ole erityisen uskottavia; mainittu San Pedro (nykyään osa Los Angelesia) ei ollut lähetysasema, Kaliforniassa ei tuolloin ollut jesuiittoja, kuka olisi ollut kuoliaaksi kidutetun aleutti Pietarin ja hänen toverinsa tulkkina jne. — luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Voisi ajatella, että koko kertomus on sepitetty provosoimaan konfliktia venäläisten ja Meksikoa hallinneiden espanjalaisten välille.
Ensimmäisen mission toiminnan hiivuttua oli ortodoksisen kirkon toiminta Amerikassa ollut lähes jäissä 1800-luvun ensimmäisistä vuosista lähtien. Mutta sitten, 1820-luvulla siirtokuntiin lähetettiin joukko uusia pappeja ja yhtenä ensimmäisistä isä Ioann Veniaminov (1797–1879), josta sitten tuli aleuttien apostoli, ja v. 1841 Kamčatkan piispa Innokentiĭ (Veniaminov).
Pyhästä Innokentiĭsta olisi niin paljon kerrottavaa, että siihen menisi koko ilta. Hän aloitti siis pappina ja lähetyssaarnaajana Unalaškan saarella vuonna 1824. Siellä hän opetteli aleutin kielen, käänsi sille katekismuksen ja Matteuksen evankeliumin. Sitä varten piti tehdä aleutista kirjakieli — luoda ortografia eli tapa kirjoittaa tuota kieltä; lisäksi hän laati aleutin kieliopin ja kokosi yli 1000 sanan sanaston. Ja kaikki tämä tapahtui jumalanpalvelus- ja saarnamatkojen välissä, jotka hän usein teki kajakilla — pitemmät matkat toki kauppakomppanian laivoilla. Samalla hän teki suurtyönsä, kirjoitti valistuskirjan nimeltä “Opastus tielle Taivasten valtakuntaan”. Käännöstensä ja “Opastuksen” painattamiseksi kunnialla — ts. ilman liiallisia painovirheitä — hän lähti Pietariin, purjehtien puolen maailman ympäri. Perille saavuttuaan hän sai pian kuulla vaimonsa kuolemasta — — tämä oli menehtynyt pian saavuttuaan Irkutskiin — hän oli matkustanut Amerikasta suoraan Ohotskin kautta Siperiaan. Pietarissa isä Ioannin kirjallinen tuotanto sekä koko hänen toimintansa Amerikassa saivat osakseen suurta kiinnostusta, ja hänestä tuli eräänlainen “overnight celebrity” — kuuluisuus yhdessä yössä. Niinpä oli luonnollista, että tsaari kuultuaan isä Ioannia kohdanneesta menetyksestä tahtoi tehdä tästä ensimmäisen ortodoksisen piispan Amerikkaan. Tähän isä Ioann suostui vasta surtuaan vaimonsa kuolemaa vuoden ajan. Sitten hänet vihittiin piispaksi munkkinimellä Innokentiĭ. Kamčatkan, Kuriilien ja Aleuttien piispana hän johti Sitkasta käsin Amerikan siirtokunnissa yhä laajenevaa kirkollista toimintaa (mm. siirsi sinne Petropavlovskissa aiemmin toimineen pappisseminaarin), kunnes Jakutian tultua liitetyksi hänen hiippakuntaansa hänen toimintansa pääpaino siirtyi hiippakunnan Aasian puoleisiin osiin, samalla kun hänet korotettiin arkkipiispan arvoon. Vanhuuden päivinään, toivoessaan jo pääsevänsä eläkkeelle hänet lopulta v. 1867 hänet valittiin Moskovan metropoliitaksi.
Unalaškan vuosinaan hän oli kaiken lisäksi ehtinyt kirjoittaa kolmiosaisen luonnontieteellis-kansatieteellisen teoksen Muistiinpanoja Unalaškan hallintopiirin saarista (1840, engl. 1984; julkaistu Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian varoilla), jota edelleen pidetään alueen tieteellisen kuvauksen klassikkona.
Eikä tämäkään riitä. Hän oli taitava käsistään, teki huonekaluja, teki ja korjasi kelloja jne. Unalaškassa ollessaan hän jopa rakensi soittokoneen, posetiivin, toimitettavaksi Kalifornian katolisille isille.
Teoksensa “Opastus tielle Taivasten valtakuntaan” hän kirjoitti aluksi aleutin kielellä ja teki siitä myös venäjänkielisen käännöksen, jonka käsikirjoitusta säilytetään Alaskan valtion museossa Juneaussa. Laajennettu aleutinkielinen versio julkaistiin v. 1840 ja seuraavana vuonna venäjäksi, joskin nämä kaksi tekstiä poikkeavat toisistaan monin kohdin — olihan niiden lukijakuntien edellytykset sanoman omaksumiselle täysin erilaiset. Venäjänkielisestä laitoksesta on jo 1800-luvulla otettu kymmeniä painoksia — kukaan ei tarkalleen tiedä kuinka monta — ja erikielisiä käännöksiäkin on ilmestynyt lukuisia, alkaen vuoden 1843 kreikankielisestä aina viimeaikaisiin käännöksiin, joita ovat uusi saksankielinen versio (1998), uusi bulgarialainen versio (1999), vironkielinen versio (1999), romaniankielinen versio (2000) (sekä osittainen romaniankielinen versio 2002), ranskankielinen versio (2002) ja serbiankielinen versio (2008). Joukossa ovat tiettävästi mm. arabian- ja kiinankinkieliset laitokset, samoin suomenkielinenkin jo v. 1885, josta otettiin lähes muuttamattomat uusintapainokset v. 1899 ja 1935. Tuota ennen arkkipiispa Innokentiĭ oli jo v. 1858 itse julkaissut kirjoituksesta jakuutinkielisen version, joka on mm. Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmissa.
“Opastuksen” varhaisen version, “Tarkan käännöksen aleutin kielestä”, saattaminen suomen kielelle, samoin kuin niiden saarnojen kääntäminen, joihin tuo kirjoitus perustuu, antaisi mahdollisuuden tutustua isä Ioannin teologisen ajattelun ja julistustyön kehittymiseen.
Kamčatkan piispana Innokentiĭ johti myös alueen lähetystyötä Beringin salmen molemmin puolin. Yksi hänen ennen tuntemattomista paimenkirjeistään, käsinkirjoitettu “Ohje pastori Jakov Necvětoville” vuodelta 1845 on yllättäen löytynyt Valamon luostarista, jossa se on unohtuneena odottanut löytäjäänsä luultavasti enemmän kuin vuosisadan ajan. Se on monessa suhteessa merkittävä asiakirja ja ansaitsee tulla julkaistuksi suomeksi — sama teksti on jo 1800-luvulla julkaistu venäjäksi ja 1900-luvulla myös englanniksikin.
Se, että pyhää Innokentiĭa arvostettiin muutenkin kuin hengenmiehenä, näkyy siitä, että hänen nimensä näkyy Alaskan kartalla yhdessä tutkimusmatkailijoiden ja hallitusmiesten kanssa, aivan kuten David Livingstonen nimi Afrikassa. Mount Veniaminof on Alaskan niemimaalla sijaitseva yli 2500 m korkea tulivuori.
Innokentiĭsta on kirjoitettu paljon. Klassikon aseman on saavuttanut Ivan Barsukovin elämäkertateos Innokentiĭ, mitropolit moskovskiĭ i kolomenskiĭ (1883). Kumma kyllä, tätä teosta ei löydy Suomesta, ei edes Helsingin yliopiston kirjastosta. Ja vielä kummallisempaa on, että se näyttäisi mahdollisesti olleen piispa Aleksin käytössä, kun tämä kirjoitti Innokentiĭsta artikkelin Aamun Koittoon (1981). Olisi ihanaa, jos tämä teos löytyisi jostakin, samoin kuin Barsukovin toimittamien Innokentiĭn kirjeiden Pis’ma Innokentija kolmas osa (osat I & II ovat Hgin yliopiston kokoelmissa).
Isä Jakov Necvětovista (1802–1864) minä tiedän melko vähän, vaikka hän on myöhäisimpiä henkilöitä tässä joukossa. Hän oli taustaltaan kreoli, ts. venäläisen kauppiaan ja aleuttiäidin poika Atkan saarelta. Ensimmäisen kerran hänet mainitsee silloinen pappi Ioann Veniaminov v. 1839 Pyhälle synodille kirjoittamassaan anomuksessa, joka koskee aleutinkielisten kirjojen painattamista. Hän kertoo antaneensa käännökset tarkastettavaksi
eräälle siirtokuntiemme papille, Jakov Necvětoville. Hän on kotoisin Atkan saarelta; [ja] oleskeltuaan Irkutskissa noin kahden vuoden ajan, kuunneltuaan paikallisessa seminaarissa teologian luentoja ja opiskeltuaan samaan aikaan venäjän kieltä hän hallitsee molemmat kielet täydellisesti kielioppeineen. Minä pyysin häntä tarkistamaan käännökseni ja samalla lisäämään niihin erityismerkintöjä tehdäkseen ne ymmärrettäväksi myös omille seurakuntalaisilleen, jotka ovat myös aleutteja ja puhuvat samaa kieltä, joskin eri murretta. Intomielisenä paimenena (ja yhtenä esimerkillisimmin hurskaista kristityistä ihmisistä) hän teki kokonaisen vuoden tätä työtä, ja tehtyään huomautuksensa käännöksiini ja selvennykset omia aleuttejaan varten hän palautti ne minulle vuonna 1838.
Veniaminovin palattua Amerikkaan piispa Innokentiĭna Jakov Necvětov jatkoi pappina, ja vuonna 1845 Innokentiĭ lähetti hänet lähetystyöhön Yukonin alueen yuppik-eskimoiden pariin Ikogmiutiin (nyk. Russian Mission). Piispa Innokentiĭn hänelle opastukseksi kirjoittama paimenkirje on juuri se yllättäen Valamosta löytynyt käsikirjoitus, josta edellä oli puhe. Isä Jakov piti työssään päiväkirjaa sekä Atkan vuosina Aleuttien saarilla että Yukonin vuosinaan, ja ne on julkaistu englanniksi 1980 ja 1984. Alkuperäisiä käsikirjoituksia säilytetään Kongressin kirjastossa Washingtonissa. Hän lienee se myös henkilö, joka laati anonyymin, yli 6 000 sanaa käsittävän aleutin kielen sanaston, joka samoin on löytynyt Kongressin kirjastosta.
Sangen erikoista muuten on se, että isä Jakovia ei mainita sanallakaan piispa Innokentiĭn englanninkielisessä elämäkerrassa.
Tässä oli muutamia poimintoja siitä, mitä painetut kirjat ja julkaisemattomat paperit kertovat Alaskan pyhistä valistajista. Kuva heistä täydentyy jokaisen uuden löytyvän asiakirjan myötä. Lisäksi eräitä julkaistujakin historialähteitä on olemassa vain ikivanhoina venäjänkielisinä painoksina. Niiden kääntäminen suomeksi ja/tai englanniksi olisi suuri apu Alaskan valistajien toiminnan ja sen puitteiden tutkijoille.
Kaiken kaikkiaan, luodessamme kokonaiskuvaa Amerikan ortodoksisista valistajista voimme todeta, että Jumalaa voi palvella monella tavalla. Hänen puolestaan voi antaa elämänsä — tai viettää pitkän elämän palvellen Jumalaa ja lähimmäisiä. Voi eristäytyä pieneen yhdyskuntaan — tai hallita suurta hiippakuntaa. Voi kasvattaa perunoita ja vihanneksia — tai kirjoittaa kirjoja. Voi olla kiihkeä paheen tuomitsija — tai diplomaattinen rauhanrakentaja. Kaikki menee “samaan kassaan”, Jumalan ja lähimmäisten hyväksi.
Ajatellaanpas: mitä nykyajan Alaskaan on jäänyt elämään Venäjän hallintokaudesta? Alaska on amerikkalaistunut, kieli on muuttunut lähes kaikkialla yksinomaan englanniksi. Mutta ortodoksinen kirkko elää ja vaikuttaa Alaskassa edelleen voimakkaana.
---
Alaskan pyhien muistopäiviä:
- Herman Alaskalainen: 9.8., 15.11.
- Innokentiĭ (Veniaminov): 12.4.
- Alaskan kaikki pyhät: 24.9. (mission Alaskaan saapumisen päivä)
© Panu Hallamaa ja Boris Saltikoff
Tämä artikkeli on julkaistu aikaisemmin myös seuraavalla sivulta:
Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netissä kirjoittajien luvalla.
Päivitetty 10.6.2005 sekä 3.11.2024
Katso myös
- Paul Hasselblatt: Kuka oli Herman Alaskalainen?
https://journal.fi/ortodoksia/issue/view/11176
- Alaskan venäläisajan historiaa, myös lähetystyön historiaa, on julkaissut englanniksi Richard Pierce Alaska History -sarjassaan:
https://en.wikipedia.org/wiki/The Limestone Press