Andreaksen suakkunat, osa 1
Ortodoksi.netista
Eräs ylläpitäjistämme kohtasi hiljattain vanhan tutun, Andreaksen, sillä nimellä hän itse toivoo tulevansa näissä yhteyksissä kutsutuksi. Kohtaaminen ei jäänyt vain lämpimäksi jälleennäkemiseksi, vaan avasi jotakin enemmän. Keskustelujen myötä kävi selväksi, että Andreas kantaa mukanaan runsaasti sellaisia muistoja, kokemuksia ja havaintoja, joita olisi hyvä saada talteen myös muiden luettavaksi. Niin häneltä pyydettiin tarinoita hänen elämästään, matkoistaan, kohtaamisistaan ja niistä hetkistä, jotka ovat vuosien varrella jättäneet sydämeen pysyvän jäljen. Näitä kertomuksia saamme lukea silloin tällöin, aina kun kohtaamme Andreaksen ja kun hänen muistonsa alkavat jälleen avautua puheeksi. Osa tarinoista syntyy keskustelun lomassa, osa jää ensin muistiinpanoihin tai nauhoituksiin, kunnes ne löytävät oikean hetkensä. Niissä kuuluu eletty elämä, ortodoksinen usko, matkan ja muistamisen hiljainen viisaus sekä vaeltajan ääni, joka ei pyri korostamaan itseään, vaan kertomaan siitä, mikä on ollut totta, mikä on koskettanut sydäntä ja mikä on jäänyt kantamaan vuosienkin jälkeen.
Luostarin pihalla saatu opetus
Eräällä matkallaan Kreikassa Andreas kulki pitkin kapeaa vuoristotietä iltapäivän jo kääntyessä iltaan. Pitkän vaelluksen jälkeen hän päätti poiketa pieneen luostariin, jonka valkoiset muurit näkyivät oliivipuiden takaa rinteessä.
Luostari oli vaatimaton ja hiljainen. Kun hän astui portista sisään, tuntui kuin maailma olisi jäänyt ulkopuolelle. Pihalla vallitsi rauha, tuuli liikutteli puiden oksia ja kauempaa kuului kirkonkellon hidas, tasainen ääni.
Kulkiessaan pihan poikki Andreas huomasi vanhan munkin istuvan penkillä kirkon seinustalla. Munkin asu kertoi, että hän kuului suuren skeeman munkkeihin, siis niihin, jotka ovat sitoutuneet luostarielämään erityisen syvästi ja ankarasti. Hänen kasvonsa olivat vuosien uurtelemat, mutta samalla rauhalliset ja lempeät. Hän oli selvästi iäkäs mies, joka oli elänyt pitkään luostarissa, mutta joka oli kokenut monenlaisia koettelemuksia jo ennen luostariin menoa, myös sotien aikaan. Kohtaaminen ei syntynyt järjestettynä tapaamisena, vaan aivan kuin sattumalta, hiljaisessa hetkessä, jossa kaksi kulkijaa pysähtyi saman pihan rauhaan.
Aluksi vaihdettiin vain muutama varovainen sana, mutta pian kävi ilmi, että heille löytyi yhteinen kieli: saksa. Se tuntui melkein pieneltä ihmeeltä. Vieras maa ei ollutkaan enää aivan niin vieras, ja keskustelu alkoi avautua luontevasti. Andreas istui vanhan skeemamunkin viereen, ja vähitellen puhe kääntyi elämään, ihmisen heikkouteen ja siihen, kuinka helposti me ryhdymme arvioimaan toistemme virheitä.
Andreas kertoi, kuinka maailmassa tuntuu usein siltä, että ihmiset tarkkailevat jatkuvasti toisiaan ja ovat valmiita arvostelemaan lähimmäistensä elämää. Vanha skeemamunkki kuunteli pitkään sanomatta mitään. Sitten hän totesi rauhallisesti, että kyseessä on vanha sairaus, joka asuu ihmisen sydämessä: ihminen näkee helposti toisen virheen, mutta ei huomaa omaansa.
Hetken vaiettuaan hän muisteli nuoruuttaan. Hän kertoi nähneensä kerran nuorena munkkina veljen lankeavan syntiin. Silloin hän oli ajatellut, kuinka toinen saattoi tehdä niin. Mutta vanhempi munkki oli sanonut hänelle, ettei pidä kiirehtiä tuomitsemaan: tänään toinen lankesi, mutta huomenna sinä voit olla hänen paikallaan. Tästä alkoi opetus, joka jäi kantamaan koko elämän ajaksi.
Vanha skeemamunkki sanoi Andreakselle, että siitä päivästä lähtien hän oli pelännyt enemmän omia syntejään kuin toisten. Ihminen ei pysy pystyssä omalla voimallaan. Jos Jumalan armo ei varjele, ihminen lankeaa helposti. Siksi toisen ihmisen väärää tekoa nähdessään kristityn ei tule tuomita, vaan rukoilla. Toisen heikkous ei ole kutsu ylemmyyden tunteeseen, vaan muistutus omasta hauraudesta.
Keskustelun ydin oli yksinkertainen, mutta hengellisesti syvä. Kun ihminen alkaa tutkia omaa sydäntään, hän ei enää etsi toisten virheitä samalla tavalla. Hän alkaa ymmärtää, kuinka heikko ihminen on ja kuinka paljon jokainen tarvitsee Jumalan armoa. Siinä missä tuomitseminen kovettaa sydämen, oman heikkouden tunnistaminen pehmentää sen. Silloin ihmisen sisimpään voi syntyä jotakin sellaista, mikä muistuttaa todellisesta kristillisestä elämästä: rukousta, myötätuntoa ja nöyryyttä.
Iltahämärä oli jo laskeutumassa luostarin pihalle, kun Andreas nousi lopulta lähteäkseen. Hän kiitti vanhaa skeemamunkkia tämän sanoista. Munkki vain hymyili hiljaa ja teki ristinmerkin.
Vasta myöhemmin, palattuaan Suomeen, Andreas ymmärsi yhä syvemmin tuon kohtaamisen merkityksen. Hengellinen elämä ei ala toisten arvioimisesta, vaan siitä, että ihminen alkaa valvoa omaa sydäntään. Se alkaa siitä, että lakkaa kyselemästä ensimmäiseksi, mikä toisessa on vialla, ja alkaa kysyä, mitä omassa sydämessä vielä tarvitsee parannusta.
Juuri siksi tällaiset kertomukset jäävät elämään. Yksi kohtaaminen, muutama sana ja hiljainen luostarinpiha voivat avata ihmiselle enemmän kuin pitkät selitykset. Joskus opetuspuhe ei ala kirkon keskeltä eikä kirjan sivuilta, vaan matkalla, sattumalta, toisen ihmisen äärellä. Silloin sana jää sydämeen ja alkaa vähitellen tehdä työtään.
Karjalainen sana suakkuna tarkoittaa tarinaa. Andreaksen suakkunat on sarja kertomuksia, joissa avautuvat vaeltajan muistot, kohtaamiset ja hengellisen elämän varrella saadut opetukset.