Arkkipiispa Paavali kirkon johtajana ja ns. liturgisen uudistuksen toteuttajana
Ortodoksi.netista
Johdannoksi muutama sana suhteestani Arkkipiispa Paavaliin. En voi sanoa kuuluneeni hänen sosiaaliseen lähipiiriinsä, vaikka sainkin kunnian toimia vuosia hänen välittömänä alaisenaan. Hän vihki minut papiksi, vaikka olinkin siinä vaiheessa menossa matkapapiksi Helsingin hiippakuntaan, Turkuun. Paavalin hiippakuntaan tulin kuitenkin vuoden kuluttua, ensin pappisseminaarin opettajaksi, sitten hänen katedraaliseurakuntansa kirkkoherraksi ja taas opettajaksi. Hän halusi minut myös pappis- ja teologikoulutuksen suunnittelijaksi, kun se tuli ajankohtaiseksi 80-luvulla ja tässä projektissa tietenkin tuin hänen näkemyksiään niin pitkälle kuin mahdollista.
Paavali pyysi minua mukaa joillekin matkoille; näistä Romanian patriarkaatin 50-vuotisjuhla 39 vuotta sitten oli ensimmäinen, jolla toimin hänen tulkkinaan, en silloin tosin vielä suoraan romaniaksi. Myös Konstantinopolissa ja Moskovassa sain olla hänen mukanaan virallisilla matkoilla.
Sittemmin Paavali lähetti minut useisiin teologisiin kokouksiin edustamaan Suomen ortodoksista kirkko. Olin mm. ensimmäisissä ortodoksisten kirkkojen ja roomalaiskatolisen kirkon välisen teologisen dialogin kokoontumisissa, samoin dialogeissa vanhakatolisen kirkon ja orientaaliortodoksisten kirkkojen kanssa. Kaiken tämän luonnollisesti koin erittäin suurena luottamuksen osoituksena samalla kun tunsin harteitteni heppoisuuden. Myös Euroopan Kirkkojen Konferenssin ja Kirkkojen Maailmanneuvoston eräisiin kokouksiin sain osallistua hänen lähettämänään. Tunsin esipaimeneni luottavan minuun - jopa enemmän kuin olisi ollut kohtuullista.
Paavalin esityksestä osallistuin eräiden kirjojen kääntämiseen, jotka hänen perustamansa Ortodoksinen Veljestö sitten julkaisi ja joilla tuli olemaan melkoinen merkitys kirkon opetuksessa Suomessakin. Paljon huomiota herättäneen autokefaliaesitelmänsä hän piti OV:n matkalla Ruotsin diasporan vieraaksi ollessani tämän järjestön varajohtaja. Itsekin sitten johdin jonkin aikaa tätä järjestöä.
En kaikesta tästä osakseni saamastani luottamuksesta huolimatta tuntenut pääseväni hänen lähipiiriinsä, enkä sitä kyllä erityisesti halunnutkaan. Kerran kokeilin kepillä jäätä. AP oli Kuopion rotaryklubin jäsen. Kun hän oli ollut siinä jäsenenä 25 vuotta ja sai senioriaktiivin statuksen, hänen odotettiin tuovan klubiin uuden aktiivijäsenen, ja hän pyysi minua siihen - selittäen, että ei ole kysymys mistään vapaamuurarijärjestöstä. Suostuin, ja kun jäseneksi liittyminen tapahtui, silloinen presidentti toivotti minut tervetulleeksi ja sanoi mm. että me kaikki olemme täällä keskenämme sinuja. Pian tuon klubikokouksen jälkeen sitten yritin sinutella arkkipiispaa, mutta hän loukkaantuneen oloisesti vain kysyi: ”Anteeksi, kuinka?” Ja kyllä hän loppuun asti pysyi minulle ”Isä Esipaimenena” kuten varmaan yleensäkin sukupolveni edustajille. Hän tietysti sinutteli meitä kaikkia. Mutta tämäkin oli olennainen osa hänen johtajuuttaan ja tapaansa johtaa. Hän tuli lähelle, mutta opetti meitä kunnioitukseen, joka myös kirkon opettamassa Jumala-suhteessa on kaiken perusta.
Kirkon johtaja
Tapasin Arkkipiispa Paavalin ensimmäisen kerran jouluun alkupäivinä 1966 pyrkiessäni myöhäjunassa pappisseminaariin. Kurssi oli juuri alkanut. Olin juuri saanut upseerikokelaan salmiakit kauluslaattoihini ja päässyt Kajaanin varuskuntaan palattuani lomalle. Rehtori Suhola ohjasi minut arkkipiispan luo, joka seminaarin johtokunnan puheenjohtajana oli pyytänyt rehtoria tuomaan minut puheilleen ennen päätöksen tekoa. Suokatu 41:n kuudennen kerroksen isoon huoneistoon astuessani iso musta koira hyppäsi vastaan, nosti tassut olkapäilleni ja näytti aikovan syödä minut, mutta arkkipiispa selvitti tilanteen nopeasti. Minä pelkäsin koiria, arkkipiispalle tuo näytti olevan läheinen. Hän rakasti eläimiä. Mainitsemallani Romanian matkallakin hän halusi mennä käymään eläintarhassa sanoen, että eläimiäkin pitää rakastaa, ei vain ihmisiä.
Seminaariin päästyäni havaitsin eläväni ympäristössä, johon Arkkipiispa Paavali näytti luontaisesti kuuluvan. Häntä arvostettiin ja kunnioitettiin. Pappisseminaari toimi samassa rapussa, jossa arkkipiispa asui. Silti hän jäi jossain määrin etäiseksi, kovin usein hän ei seminaarin tiloihin poikennut.
Viimeisenä seminaarivuotenani muutimme Golgatanmäelle kirkkokunnan uuteen keskustaloon. Opiskelijoina osallistuimme hänen toimittamiinsa jumalanpalveluksiin katedraalissa. Pian pääsin myös ipodiakonina mukaan seurakuntamatkoille. Eräällä tällaisella matkalla näin entisen kouluni juhlasalissa Kiuruvedellä hänen ottamansa kaitafilmin Siinain luostarin 1400-vuotisjuhlista. Jonkin tällaisen matkan yhteydessä Paavali kävi myös kotonani Lahnajoen Mikkolassa ja tapasi tuvassa isäni, joka oli juuri palannut aamulypsyltä; he olivat kyllä tutustuneet ainakin etäisesti jo aikaisemmin mm. piispantarkastuksissa - isäni oli seurakunnaneuvoston ja kiinteistölautakunnan jäsen ja kerran myös kirkolliskokousedustaja. Itselleni on tämä pikainen vierailu jäänyt mieleen siksi, että kirkon johtaja halusi nähdä, millaisissa oloissa me evakot ja uudisraivaajat asustimme.
Seminaarin opettajana ja Kuopion seurakunnan kirkkoherrana pääsin seuraamaan isä Esipaimenen elämää ja hänen tapaansa johtaa kirkkoa entistä lähempää. Kirkolliskokouksen ja kirkollishallituksen jäsenyys aikana, jolloin keskusteltiin, ajoittain kiivaastikin, pappiskoulutuksen erilaisista kehityssuunnista, antoivat tähän havainnointiin suorastaan aitiopaikan, vaikka en sitä tietenkään silloin siltä kannalta ajatellut.
Näissä yhteyksissä syntyneistä havannoista on muodostunut minun kuvani Arkkipiispa Paavalista kirkon johtajana. Minusta tuntui aina, että hän oli luontainen johtaja. Hänen ei tarvinnut pönkittää auktoriteettiaan millään erityisillä ”konsteilla”. Hänen auktoriteettinsa jotenkin säteili hänestä sillä tavalla, että sitä ei tarvinnut sen kummemmin perustella.
Hänen auktoriteettinsa perustui siihenkin, että hän tunsi Raamatun ja oli sisäistänyt Vapahtajan opetukset. Se kuvastui hänen saarnoistaan ja opetuspuheistaan, jotka hän aina etukäteen mietti ja jäsenteli hyvin. Ja hän toimitti jumalanpalvelukset sisäistyneesti; mitä hän niissä lausuikin, tuli hänen sydämestään, siinä ei ollut mitään ulkoaopitun ja ulkokohtaiseksi jääneen tuntua. Ja kun hän syvällisesti ymmärsi jumalanpalvelusten merkityksen, se tietenkin vaikutti magneetin tavoin niihin osallistujiin. Hänen johdollaan oli jumalanpalveluksissa helppoa ja luonnollista rukoilla.
Paavali oli kasvanut kirkolliseen johtajuuteen kirkkokuoron johtajana, mikä on hyvin konkreettista ihmisten johtamista. Paavalilla oli kuoronjohtajan karisma, mutta ken on kuorossa laulanut edes harrastuksenomaisesti, tietää, että hyvän esityksen valmistaminen vaatii pitäjänteistä työtä, mikä ei ole mahdollista ilman rakkautta musiikkiin.
Paavali ymmärsi musiikin merkityksen ja myös tunsi ortodoksista musiikitraditiota laajalti ja pyrki jatkuvasti tuntemustansa laajentamaan. Hän aikanaan toimitti uudet liturgian ja sunnuntaivigilian nuottilaitokset, jotka tietenkin pohjautuivat elävään traditioon, mutta hän halusi nostaa aina esille myös uutta, joka itse asiassa oli vanhaa mutta unholaan jäänyttä. Sunnuntaivigiliassa oli otettu mukaan bysanttilaisia antofonisävelmiä; niitä ei tosin vierautensa takia paljon laulettu, ehkä kuitenkin luettiin, mutta se oli muisutus traditiosta, jota ei pitäisi unohtaa. Laulupäivien vihoissa oli elvytetty znamennie-sävelmiä, joita käytettiin myös kantaesitysten jälkeen ja kotiutuivat normaaliin vigiliaan.
Paavali oli siis tajunnut ortodoksisen kirkkomusiikin syvät juuret ja pyrki sen kautta johtamaan kansaa ymmärtämään Kirkon olemusta jumalyhteyden kehtona. Paavali johti henkilökohtaisesti pappisseminaarin yhteydessä toimineita tilapäisiä kanttorikursseja. Pappis- ja teologikoulutuksen uudistamisen yhteydessä hän kiinnitti suurta huomiota kirkkomusiikki-koulutukseen, millä teologisen koulutuksen kokonaisuudistuksessa tulikin olemaan melkeinpä leijonan osa.
Paavali johti kirkkoa, joka juuri oli joutunut siirtolaisuuteen menetettyään suurimman osan perinteisistä tukialueistaan ja omaisuudestaan Karjalassa. Paavalin aika oli jälleenrakentamisen aikaa, jolloin kirkon perinteisen organisaation oli sopeuduttava uuteen tilanteeseen. Sodanjälkeisessä Suomessa ortodoksinen kirkko oli yleisesti ”ryssänkirkko”, vaikka ortodoksisuuden läsnäoloon oli Suomen autonomian aikana Venäjän alaisuudessa jo jossain määrin totuttu, kun venäläisen hallinnon ja sotaväen tarpeisiin oli rakennettu myös ortodoksisia kirkkoja tärkeimpiin keskuspaikkohin. Nämä kuitenkin suomalaisten enemmistön silmissä samastuivat perinteiseen viholliseen ja niihin kohdistui edelleen viha ja yleinen mielipide vaati niiden hävittämistä (Esim. Mikkeli, Hyrylä) tai niiden ”neutralisoimista” (Suomenlinna, Hämeenlinna, Savonlinna). Kirkosta eroaminen sosiaalisten paineitten vuoksi oli voimakasta ja mielialat kirkon johdossa, ehkä erityisesti seurakuntatasolla, olivat monin paikoin varsin pessimistisiä. Esipaimenen vaikeana tehtävänä oli pitää yllä uskoa ja toivoa sekä rakkautta omaa kirkko kohtaan.
Suomen ortodoksisen kirkon suhteet valtiovaltaan olivat tässä tilanteessa tärkeät. Uusien kirkkojen rakentaminen jälleenrakennuslain perusteella oli paljolti Paavalin harteilla jo hänen apulaispiispana ollessaan, sillä suurin osa niistä tuli Karjalan hiippakunnan alueelle. Myös uskonnonopetuksen aseman turvaamiseksi kouluissa Paavali teki paljon työtä, ja paljolti hänen hyvien henkilökohtaisten suhteiden ansiosta opetusministeriöön ja kouluhallitukseen asiat hoituivat. Erityisesti kansliapäällikkö Jaakko Numminen monessa yhteydessä antoi Paavalille tunnustusta tämän tavasta hoitaa asioita. Näkyvänä tunnustuksena asioiden hyvästä hoitamisesta suhteessa valtiovaltaan on se, että presidentit Kekkonen ja Koivisto kunnioittivat kirkkokunnan tärkeitä merkkipäiviä läsnäolollaan.
Paavalin johtajuuden ansioksi katson sen, että hänen aikanaan suomalaisten enemmistön käsitys ortodoksisesta kirkosta muuttui; sitä ei enää mielletty ”ryssänkirkoksi” vaan se alettiin ymmärtää osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Tietysti myös aika teki tehtäväänsä, kun luterilainen enemmistö oppi paremmin tuntemaan ortodokseja ja ortodoksisuutta. Tilanne pakotti ortodoksit ja erityisesti meidät nuoremmat papit myös paneutumaan tarkemmin omaan traditioon, että osaisi sitä paremmin selittää uteliaille toisuskoisille. Kirkollisten järjestöjen kautta aktivoitu valistyö alkoi tuottaa näkyviä tuloksia. Ortodoksisuus alkoi näkyä ja kuulua positiivisella tavalla. Ortodoksia hartausohjelmia ja jumalanpalveluksia radioitiin ja televisioitiin, kuorotoiminta vilkastui ja kirkkolaulun taso alkoi nousta ja sisältä monipuolistua. Ikoneja alettiin ymmärtää uudella tavalla, ikonimaalausharrastus yleistyi. Kirkosta ei enää massiivisesti erottu, liittyjiä alkoi olla enemmän kuin eroajia. Optimismi virisi. Luostarit eivät enää rapistuneet eivätkä ennustetusti kuihtuneet pois vaan kehittyivät säteileviksi ortodoksisen kulttuurin kehdoiksi. Ja tässä kirkkoon liittyneillä ja ortodoksisuuden ytimeen aikuisina paneutuneilla ortodokseilla on ollut merkittävä vaikutus. Paavalia joskus vähän arvosteltiin siitä, että hän melkein ”unohti” suomalaisen ortodoksian karjalaiset juuret. Ei unohtanut, mutta hän ymmärsi, että suomalaisen ortodoksian on karjalaisista juurista kasvettava suomalaiseksi. Mielestäni tämä avautuminen oli Paavalin johtajuuden suurinpia ansioita, minkä nyt voin karjalaisena, ehkä vähän umpiossakin kasvaneena evakkolapsena sanoa. Karjalaisuudella on edelleen sijansa Suomen ortodoksisessa kirkossa ja senkin vaaliminen on ehkä pikemminkin vahvistunut, mutta ortodoksisuuden ja karjalaisuuden samastaminen ei varmaan olisi ollut siunauksellista.
Paavali oli tunnustettu kirkon johtaja myös kansainvälisesti. Ensin on tietysti todettava, että ortodoksisuuteen itseensä sisältyy kansainvälisyyden ja ”ekumeenisuuden” ajatus. Kirkko on kaikkia varten. Kristus tuli pelastamaan koko maailman. On luonnollista, että ortodoksiset kirkot pitävät yhtyttä toisiinsa. Paavali tuki erityisesti nuorten kansainvälisiä suhteita ja tässä mielessä Syndesmoksen roolin kasvaminen kirkossamme oli luonteva tulos tästä hänen asenteestaan. Hänen aikanaan Syndesmoksen päämajakin oli pitkän aikaa Suomessa.
Mutta Paavalin kansainvälisyys ei ollut pelkästään kirkollista. Monet Helsinkiin akkreditoidut suurlähettiläät vierailivat hänen luonaan. Minäkin olin monesti hänelle tulkkina näissä tapaamisissa, vaikka hän itsekin oli edistynyt englanninkielen opinnoissa melko pitkälle.
Paavali ei itse osallistunut kovin moniin kansainvälisiin teologisiin kokouksiin, kuten eivät kirkkojen johtajat yleensäkään. Poikkeuksena oli kolmas panortodoksinen konferenssi Rhodoksella 1963, jolloin päätettiin teologisen dialogin aloittamisesta vanhakatolisten, anglikaanien ja orientaaliortoksien kanssa. Suomen ortodoksisella kirkolla oli näissä dialogeissa edustus, samoin myöhemmin alkaneessa dialogissa ortodoksisten kirkkojen ja roomalaiskatolisen kirkon välillä. (Paavalin johtajuuden jälkeen on ollut havaittavissa, että pientä autonomista kirkkoamme ei aina haluta kutsua näihin neuvotteluihin sillä perusteella, että paikan neuvettelupöydissä katsotaan kuuluvan vain autokefaalisille kirkoille.) Kansainvälinen yhteisö näyttää arvostaneen eniten Paavalin hengellistä johtajuutta, sillä hänen kirjojaan uskosta ja liturgiasta luetaan jatkuvasti yli kymmenellä kielellä.
Erityisesti on ehkä syytä mainita se, miten Paavali hoiti suhteet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Skisma päättyi jo hänen apulaispiispakaudellaan 1957, ja hän johti ensimmäistä virallista Suomen ortodoksisen kirkon delegaatiota Venäjän kirkon vieraaksi samana vuonna. Rukousyhteys oli palautettu ja muutenkin yhteydenpito vilkastui. Arkkipiispa johti pappisseminaarilaisten ja kanttorikurssilaisten opintomatkan Venäjän kirkon vieraaksi. Tällä matkalla hän itse johti oppilaskuoroa, joka esiintyi matkan aikana monessa yhteydessä. Paavalin jäätyä eläkkeelle Pietarin metropoliitta Aleksei, joka pian sen jälkeen valittiin patriarkaksi, kävi tervehdyskäynnillä Arkkipiispan Ilosanoman kappelissa ja lausui Paavalille sanat, jotka erityisesti ovat jääneet mieleeni, kun sain olla ”keleiniekkana” tilaisuudessa mukana: ”Teidän nimenne on kirjoitettu kultaisin kirjaimin Venäjän ja Suomen ortodoksisten kirkkojen suhteiden historiaan”.
Paavali oli Suomessa myös ekumeeninen johtaja. Hänen osallistumistaan ekumeenisiin tilaisuuksiin arvostettiin suuresti, varmaan ennen muuta siksi, että hänen hennossa äänessään kuului selvänä vahan kirkon ääni aina erämaan isien yksinkertaisia ja selkeitä opetuksia myöten. Näitä opetuksia Paavalin oma luostarikokemus oli vain terävöittänyt. Luterilaisen kirkon johto arvosti esipaimentamme suuresti. Kun Paavali pääsiäisenä 1973 sairastui, olin Turussa matkapappina ja sain tehtäväkseni toimittaa rukouspalveluksen hänen puolestaan. Arkkipiispa Martti Simojoki oli nähnyt suuren vaivan päästäkseen mukaan palvelukseen, minkä päätyttyä hän liikuttuneena kiitti siitä, että sai siihen osallistua. Tämä on jäänyt itselleni mieleen eräänä ekumeenisen osallistumisen huippuhetkenä.
Paavalin johtajuudessa näkyi, miten hän kaikessa oli ”hieno mies.” Hän pukeutui huolellisesti ja tyylikkäästi liikkuessaan siviiliympäristössä. Hänen tukkansa ja partansa ei koskaan hapsottanut. Samoin kirkollisissa yhteyksissä hänen viittansa oli hyvin silitetty ja klobukkinsa hohtavan valkoinen. Sama päti liturgiseen esiintymiseen. Hän rakasti yksinkertaista tyylikkyyttä ja harjaannutti ipodiakonit hoitamaan liturgisen pukemisen kirkon keskellä niin, että se todella viritti läsnäolijat Jumalan kohtaamiseen korostamatta puettavan henkilökohtaista arvoa ja asemaa. Vaativuudestaan huolimatta Paavali pysyi henkilökohtaisesti vaatimattomana. Ikonin tavoin hän välitti näkymättömän Jumalan läsnäoloa Herran huoneessa.
Hän puhui täsmällisesti ja valitsi ilmauksensa huolellisesti. Hänellä oli erinomainen kielitaju. Tämä näkyi myös hänen kirjallisessa toiminnassaan. Hänen toimittamistansa kirjoista ja yleensä kaikista painotuotteista saa hakemalla hakea painovirheitä, ja useimmiten turhaan. Myös hänen painattamiensa tervehdysten, joulu- ja pääsiäiskorttien kuva-aiheet olivat tarkaan harkittuja värisävyjä myöten. Kansliapäällikkö Numminen kerran minunkin kuulteni mainitsi, että arkkipiispan lähettämät kirjeet erottuvat postipinkasta heti edukseen ja suorastaan houkuttelevat, jopa vaativat, tulla avatuiksi ensimmäisenä.
Edellä jo viittasin siihen, että vain harvat ihmiset sinuttelivat arkkipiispaa. Hän oli papeilleen, välittömille alaisilleen, ”Isä Esipaimen”. Sekä läheinen että kunnioittavan etäinen esimies samanaikaisesti. Tässä ei ollut mitään teennäistä, kaikki ehkä pienen alkukankeuden jälkeen sujui luonnollisesti, kuten siunauksen pyytäminenkin. Pahaa en muista hänen koskaan kenestäkään puhuneen, en edes autokefaliakeskustelun ollessa myrskyisimmillään. Kriittiset mielipiteensä hän aina esitti tyylikkäästi, usein huumorin keinoin, mutta joskus ne kyllä saattoivat olla purevia. Kirkon kanonit olivat hänen ohjenuoranaan. Hän tunsi ne hyvin ja pyrki noudattamaan niitä varsin ankarasti - varsinkin omalla kohdallaan - mutta hän ymmärsi myös niiden pastoraalisen merkityksen paremmin kuin moni kanonisti.
Liturgisen uudistuksen toteuttaja
Paavali ei pitänyt koskaan itseään liturgisena uudistajana eikä puhunut liturgisesta uudistuksesta. Hän oli sisäistänyt hyvin sen, mistä Zizioulas (nykyään Pergamonin piispa Johannes, Ekumeenisen patriarkaatin johtavia teologeja) usein puhuu: vanhan kirkon isille sanalla ”uudistus” oli jokseenkin sama merkitys kuin sanalla ”harhaoppi”. Paavali ei tuonut liturgiseen elämään mitään uutta sisältöä vaan otti aktiivikäyttöön kirkon vanhan tradition aarteistoa.
Ajatukset liturgian ”salaisten” rukousten ääneen lukemisesta nousivat pintaan ja alkoivat muuttua teoiksi 60-luvulla. Heinäkuussa 1968 pidettiin Uppsalassa Kirkkojen Maailmanneu-voston neljäs yleiskokous. Sen ohjelmaan sisältyi Paavalin toimittama liturgia. Siinä laulettiin hänen säveltämänsä ”muoviliturgia” ja Paavali luki osan liturgian ”salaisiksi” merkittyjä rukouksia ääneen. KMN julkaisi liturgiasta vihkosen, jossa oli rinnakkaisteksti englanniksi, jotta suomenkielellä toimitettuun palvelukseen osallistujien olisi helpompi seurata palveluksen kulkua ja ymmärtää sitä.
Paavali rohkaisi pappejaan lukemaan käsikirjoihin ”salaisiksi” merkittyjä rukouksia ääneen, ei mielestäni koskaan suoranaisesti käskenyt. Mutta arkkipiispan oma esimerkki oli voimakas. Sitä paitsi hän kiinnitti paljon huomiota asioiden selittämiseen ennen niiden toteuttamista. Ja perusteluja hän ammensi kirkkoisiltä ja vanhoista liturgian käsikirjoituksista Codex Barberinia myöten ja yleensä liturgian historan tutkimuksista. Venäjänkieliset lähteet olivat hänelle tutut, hän oli myös yhteydessä alan tutkijoihin, erityisesti isä Alexander Schmemanniin, joka johtamassaan teologisessa seminaarissa oli käytäntönäß lukea liturgian rukousia laajasti ääneen. Arkkipiispalle merkitsi suurta rohkaisua hänen matkansa Amerikkaan 1972, jolloin juuri Venäjän kirkolta autokefalian saanut metropolia (OCA) kanonisoi pyhittäjä Herman Alaskalaisen. Tämän jälkeen Suomen kirkon yhteydet Amerikkaan saivat uutta tuulta siipiensä alle. Tämä ei kaikkia miellyttänyt, virisi autokefaliakeskustelu, kirkkopolitiikka astui kuvaan jarruttamaan myös liturgista elpymistä.
Kuitenkin Arkkipiispa Paavali jätti lähtemättömän jäljen ortodoksisen kirkon elämään - eikä vain Suomessa vaan maailmanlaajuisesti, mistä ehkä pysyvimpinä todisteina ovat hänen kirjansa ja artikkelinsa. Valveutuneet ortodoksit ymmärtävät eukaristian keskeisyyden kirkon elämässä ja muiden sakramenttien suhteen siihen. Kasteliturgioita toimitetaan, avioliittoon vihikiminen liturgian yhteydessä ei ole mitään ihmeellistä. Paavali otti käyttöön myös apostoli Jaakobin liturgian, joka edustaa primitiivisempää liturgista traditiota.
Moni pappi ja piispa maailmalla lukee eukaristian rukoukset ääneen, ainakin niin, että edes lähellä olevat kuulevat. Ja kun äänenvahvstinlaitteet ovat pienissäkin kirkkorakennuksissa yleistymään päin, yhä useammalla on tilaisuus kuulla ”salaiset” rukoukset ja ymmärtää ne. Ja tässähän tässä uudistuksessa todellakin on pelkästään kysymys: että uskovaiset pääsisivät uskon salaisuuteen yhä syvemmälle itsekin.
En siis halua puhua Paavalista ”ns. liturgisen uudistuksen toteuttajana”. Hänen ns. uudistuksensa oli pelkästään siinä, että jumalanpalvelukset toimitetaan tosissaan, sisäistyneesti, niihin todella paneutuen, niin että jokainen palveluksessa lausuttu sana on totta eikä jää pelkäksi ulkokohtaiseksi esittämiseksi ja roolin läpiviemiseksi. Rukous pitää rukoilla. Rituaali on elettävä. Jokaisen on osallistuttava siihen niin kokosieluisesti kuin mahdollista. Tähän Arkkipiispa Paavali pyrki ja tähän hän halusi kaikkia johdattaa.
isä Matti Sidoroff
(Valamon opiston ja OV:n seminaarissa 1.11.2014)