Bysantin keisari Aleksios I ja ortodoksinen kirkko (opetuspuhe)

Sotilas, valtiomies ja diplomaatti

Bysantin lippu
(kuva © Petja Pyykkönen)

Bysantin Kirkko oli ulkoisesti voimakkaampi 1000-luvun puolivälissä ja sen jälkeisinä muutamana vuosikymmenenä kuin Komnenos- dynastian (1081-1185) aikana. Kirkko oli 1000-luvulle saakka valvonut hyvin vähän yhteiskunnallista elämää. Valvonta nähtiin selkeästi keisarin hallinnon tehtävänä.

Mikael Kerularioksen (1043-1058) ja Johannes Ksifilinoksen (1064-1075) kaltaiset Konstantinopolin patriarkat kyseenalaistivat tämän käsityksen. Mikael ja Johannes puolustivat menestyksellisesti Kirkon itsenäisyyttä. Patriarkaatin synodin merkitys kasvoi heidän patriarkkakaudellaan. Synodista kehittyi patriarkaatin hallinnon keskeinen työväline.

Keisarit menettivät näinä vuosina valtaansa. Bysantin poliittiselle elämälle luonteenomainen harmonia väheni. Tämä johtui osaksi valtion ja Kirkon tulehtuneista suhteista. Uusi keisari Aleksios I Komnenos (1081-1118) haastoi ortodoksisen kirkon taisteluun yhteiskunnallisesta arvovallastaan. Aleksioksen kirkkopolitiikka oli hänen keisarillisen vallan palauttamispyrkimysten keskeinen osa. Hänen työtään helpotti, ettei hänen tarvinnut taistella voimakastahtoisten patriarkkojen kanssa. Aleksios oli vakuuttunut, että keisarin ja Kirkon tuli toimia omilla alueillaan. Siksi hän muun muassa lakkautti hovista joillekin metropoliitoille suodut synkelloksen ja protosynkelloksen arvonimet.

Metropoliitat ja piispat eivät saaneet enää hovissa ministerin arvoon verrattavaa asemaa. Esimerkiksi patriarkka Nikolaos III Grammatikos (1084-1111), omistautui häntä edeltäneitä Mikaelia ja Johannesta enemmän pastoraalisiin velvollisuuksiinsa ja jumalanpalvelusten toimittamiseen.

Aleksios I puolusti ortodoksista uskoa ja kirkollista järjestystä. Keisari oli vakuuttunut, että Jumala kutsui häntä uudistamaan keisarikunnan moraalitonta elämää. Aleksios nousi 14. helmikuuta 1081 vanhemman veljensä Iisakin kanssa kapinaan keisari Nikeforosta (1078-1081) vastaan. Aleksios kruunattiin onnistuneen kapinan jälkeen keisariksi huhtikuussa 1081. Sotilasaateliston voimakas tuki takasi hänelle keisariuden.

Keisari Aleksios oli voimakastahtoinen, määrätietoinen ja älykäs hallitsija. Hän oli kyvykäs hallitsija, taitava sotilas, valtiomies, diplomaatti ja myös syvästi kirkollinen ihminen. Aleksioksella ei ollut vallankaappauksen aikoihin (1081) juurikaan käsitystä kirkkopolitiikasta. Hänen ensisijaisena pyrkimyksenään oli vahvistaa keisarin arvovaltaa, saattaa sukunsa valtaan ja puolustaa keisarikuntaa ulkoisia vihollisia vastaan.

Aleksios jätti jokapäiväisen keisarillisen hallinnon äitinsä Anna Dalassenen huoleksi. Anna ei halunnut, että vallankaappauksessa saatu asema olisi lipunut hänen poikansa käsistä. Hän oli kerran aikaisemmin kokenut perheensä menettävän vallan, kun hänen lankonsa Iisak I Komnenos syrjäytettiin keisarin istuimelta vuonna 1059. Hänen miehensä haluttomuus sopia vallan jakamisesta nöyryytti nuorta jalosukuista ja kunnianhimoista naista.

Anna meni miehensä kuoleman (1067) jälkeen luostariin. Hän oli syvästi uskonnollinen ja hänestä tuli munkkien ja pyhien miesten suojelija. Anna varmisti, että Aleksioksen rippi-isä tuki uuden hallitsijan toimintaa. Luostariyhteys toi Komnenoksen kauteen uuden ulottuvuuden, jota ei ole syytä unohtaa. Aleksios saattoi tukeutua pääkaupungin munkkeihin tilanteissa, joissa hänellä oli huonot välit virallisen Kirkon kanssa.

Nuori Aleksios pääsi huomattavaan asemaan keisari Mikael VII:n aikana, jolloin ortodoksinen kirkko hallitsi Bysantin poliittista näyttämöä. Aleksios neuvoi vuonna 1078 keisaria käyttämään voimakeinoja vastustajiaan vastaan. Vastustajien joukossa oli myös vaikutusvaltaisia metropoliittoja. Keisari Mikael ei kuitenkaan noudattanut Aleksioksen neuvoa. Hän luopui mieluummin vallasta kuin olisi sallinut tarpeetonta verenvuodatusta. Patriarkka Kosmas ylisti Mikaelin toimintaa ja vihki hänet Efeson metropoliitaksi.

Uusi keisari Nikeforos Botaneiates oli kiitollisuuden velassa ortodoksiselle kirkolle pääsystään hallitsijaksi. Joutuessaan taisteluun vallasta Aleksios Komnenoksen kanssa, hän hyväksyi Mikael VII:n tavoin patriarkan vetoomuksen pidättäytyä verenvuodatuksesta. Tapaus oli hyvä esimerkki Kosmaksen kaltaisen lempeän patriarkan moraalisesta arvovallasta.

Ortodoksinen kirkko ei hyväksynyt Aleksioksen valtaannousua. Hän joutui kohtaamaan valtakautensa alussa Kirkon vastustuksen. Patriarkka Kosmas (1075-1081) tuomitsi Aleksioksen ja hänen sukunsa. Keisari maksoi Kosmaksen vastustamispolitiikan takaisin pakottamalla hänet eroamaan virastaan.

Uudeksi patriarkaksi nousi Eustratios Garidas (1081-1084). Munkki Eustratios kuului Aleksioksen äidin Anna Dalassenan suosikkeihin. Hän myös taustoitti Aleksioksen valtaannousun. Tuleva patriarkka propagoi valtataistelussa Komnenos-suvun puolesta. Hänen patriarkaksi nousunsa osoittaa, että luostaripiirit tukivat Komnenos-dynastiaa. Se tasapainotti kirkollisen hierarkian vihamielisyyttä Komnenos -sukua kohtaan.

Kirkon omaisuuden takavarikoiminen

Keisari Aleksios I takavarikoi valtaan noustuaan kirkollisia aarteita rahoittaakseen sotaa normanneja vastaan. Keisari väitti keskustelleensa asiasta etukäteen joidenkin “hurskaiden ja hengellisten miesten” kanssa. Nämä vakuuttivat hänelle, että jos hän lähestyy kysymystä oikeudenmukaisuuden hengessä, hänen toimensa olisivat oikeutettuja. Keisarin puheet olisi voitu leimata selkeiksi valheiksi, elleivät hänen mainitsemansa munkit ja pyhät miehet olisi kuuluneet Komnenos -dynastian tukijoihin. Keisarin sotilaallinen kampanja normanneja vastaan syksyllä 1081 epäonnistui musertavasti. Virallisessa ortodoksisessa kirkossa lisääntyi tuolloin avoin vastustus Aleksioksen valtaa kohtaan.

Kalkedonin metropoliitta Leo johti keisarin vastaista rintamaa. Metropoliitta Leo oli suosittu hengellisyytensä ja laajojen yhteiskuntasuhteittensa vuoksi. Hän vaati patriarkka Kosmaksen erottamista virasta. Metropoliitta syytti uutta patriarkkaa siitä, että tämä salli Kirkon omaisuuteen kajoamisen ja hyötyi henkilökohtaisesti takavarikoimisesta. Metropoliitta Leon mielestä patriarkka Kosmas ei ollut yhtään parempi kuin aikanaan ikonoklastit.

Keisari Aleksios I koki tehtäväkseen suojella patriarkka Kosmasta. Hän teki opposition vaarattomaksi antamalla elokuussa 1082 määräyksen, jossa hän lupasi, ettei enää koskaan takavarikoisi Kirkon omaisuutta. Keisari lupasi korjauksia tilanteeseen niin pian kuin se oli yhteiskunnallisesti mahdollista.

Aleksioksen toimenpide ei suinkaan lopettanut metropoliitta Leon kampanjaa patriarkkaa vastaan. Leo väitti kannattajineen, että Konstantinopolin uusi patriarkka Eustratios (1081-1084) oli sotkeutunut messalianistien harhaoppiin. Keisari asetti komission tutkimaan asiaa. Komissioon kuului yksi metropoliitta ja viisi Pyhän Viisauden kirkon virkailijaa. Vaikka patriarkka Eustratios vapautettiinkin teologisista syytöksistä, hän katsoi paremmaksi luopua patriarkan virasta kuin kohdata metropoliitta Leon ja hänen kannattajiensa painostuksen. Metropoliitta Leoa ei tyydyttänyt edes patriarkan erottaminen virasta. Leo mielestä Eustratiosta ei ollut soveliasta muistella rukouksissa. Lisäksi hän vaati, että Eustratioksen nimi oli poistettava diptyykeistä.

Uusi patriarkka Nikolaos III (Grammatikos) ja melkein kaikki metropoliitat torjuivat metropoliitta Leo vaatimukset. Vastatoimenpiteenä Leo kieltäytyi palvelemasta heidän kanssaan jumalanpalveluksissa. Metropoliitta asetti näin itsensä skismaattiseen tilaan.

Metropoliitta Leo joutui entistä enemmän kirkollisesti eristyksiin. Sen sijaan keisari Aleksioksen asema vahvistui, kun hänen perivihollisensa normannien Robert Guiscard kuoli vuonna 1085. Keisari tuomitsi metropoliitta Leon vuonna 1087. Tuomio pohjautui metropoliitan esittämiin väärin syytöksiin patriarkka Eustratioksesta. Metropoliitta lähetettiin maanpakoon, mutta hän jatkoi sielläkin oppositiopolitiikkansa.

Patriarkka Nikolaos Grammatikos

On syytä ihmetellä, miten keisari Aleksios onnistui rakentamaan ymmärryksen ja luottamuksen ilmapiirin patriarkka Nikolaos III Grammatikokseen. Nikolaoksen patriarkkakausi kesti melkein kolmekymmentä vuotta eli kauemmin kuin kenenkään toisen Bysantin ajan patriarkan. Hänen patriarkkakautensa tarjosi välttämättömän jatkuvuuden Komnenos -dynastian kirkkopolitiikan kehittymiselle. Bysantin Kirkon hallinnollinen ja rakenteellinen luonne säilyi, mutta keisarin ote Kirkosta vahvistui.

Patriarkka Nikolaos III säilyy arvoituksellisena bysanttilaisena kirkonmiehenä. Patriarkka kieltäytyi yhteistyöstä keisari Aleksioksen kanssa, kun tämä ehdotti paavin nimen liittämistä takaisin kirkollisiin diptyykkeihin. Hän muistutti myös keisaria lupauksesta olla puuttumatta Kirkon omaisuuteen.

Nikolaos oli hyvin valmistautunut patriarkan viran tehtäviin. Hän oli saanut koulutuksensa pyhän Pietarin nimeä kantavasta opinahjosta, joka oli yksi Konstantinopolin parhaista. Nikolaos palasi sen jälkeen takaisin kotiin Antiokian Pisidiaan, jossa hän palveli Kirkkoa metropoliitan hallinnollisena apulaisena. Väsyttyään hallintoelämään hän yritti luostarielämää Kappadokian autiomaassa. Turkkilaisten yllätyshyökkäys pakotti Nikolaoksen hakemaan turvapaikkaa pääkaupungista.

Nikolaos perusti uudelleen pyhän Romanoksen kadulle Konstantinopoliin Lofadionin luostarin. Nikolaoksen elämän pyhyys tuli yleiseen tietoisuuteen ja häntä esittävä miniatyyri ilmestyi pyhän Johannes Siinailaisen Portaat -teoksen käsikirjoituksessa.

Patriarkka Nikolaos III otti vakavasti pastoraaliset velvoitteensa. Hän tähdensi papistolle, että liturgista elämää, paastoja ja juhlakausia oli noudatettava tarkasti. Hän kantoi esipaimenellista huolta papiston elämän moraalisesta ja eettisestä kehittämisestä. Patriarkka oli papistolleen esikuva hyveellisestä kirkonmiehestä, joka yritti kitkeä papistosta lahjontaa ja muita heikkouksia. Nikolaos suhtautui aluksi varauksellisesti keisari Aleksiokseen, mutta vuosien kuluessa patriarkka ymmärsi, että keisari ajoi ortodoksian puolustajana myös Kirkon parasta.

Oikeudenkäynti Johannes Italosta vastaan

Keisari Aleksioksen ensimmäinen askel ortodoksisen uskon puolustamisessa oli kirkollinen oikeudenkäynti Johannes Italosta vastaan vuonna 1082. Oikeudenkäynti heijasti Bysantin poliittisen vallan ja uuden älymystön välistä jännitettä. Keisarin ja piispojen jyrkkä suhtautuminen Johannes Italoksen epäortodoksisiin ajatuksiin osoitti, kuinka he kokivat rationalismin voimistumisen uhkana Kirkon perinteille ajattelulle. Italoksen opillisten mielipiteiden tuomitseminen muistutti Origeneksen (k. 254) platonismin tuomitsemista viisi vuosisataa aikaisemmin Konstantinopolin viidennessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (553).

Johannes Italos syntyi Kalabriassa Etelä-Italiassa noin 1025. Hän muutti asumaan Konstantinopoliin vuonna 1049. Hän kuunteli Mikael Pselloksen (k. 1078) luentoja, mutta ajautui sitten filosofisiin ristiriitoihin tämän kanssa. Johannes Italos oli perehtynyt varhaiskolastiikan filosofisiin perusteisiin. Hän ei ollut kreikkalaisten oppineiden tavoin perehtynyt kovin syvällisesti kreikkalaiseen patristiikkaan ja dogmaattiseen käsitteistöön.

Italoksen opettaja Mikael Psellos oli ensimmäinen Bysantin uuden kaupunkieliitin edustaja, joka nimettiin filosofian professoriksi. Psellos oli suhteellisen vanhoillinen tutkija, mutta siitä huolimatta hän sai syytteen harhaoppisuudesta ja menetti ajatusten vuoksi akateemisen asemansa. Psellos puolusti kosmoksen tieteellisen tutkimuksen oikeutta, mutta hän kuitenkin tunnusti, että Jumala on luonnon ja logiikan yläpuolella. Pselloksen tuottelias ura, laaja kirjallinen tuotanto ja opetustoiminta vaikuttivat monipuolisesti uuteen tutkijapolveen.

Johannes Italos solmi läheiset yhteydet keisari Mikael VII:een (1071-1078) ja hänen veljeensä Andronikokseen. Keisari Mikael nosti hänet Mikael Pselloksen tilalle Konstantinopolin filosofisen koulun johtajaksi.

Keisari Aleksios I tunsi syvää epäluuloa Italosta ja hänen hengenheimolaisiaan vastaan. Intellektuellinen skeptisismi lisäsi älymystön ja keisarin hallinnon välisiä jännitteitä. Keisari koki heidät horjuvan hallintonsa pahimpina vastustajina. Uskonnollismielisen äidin vaikutus lisäsi Aleksioksen epäluuloa Italoksen toimintaa kohtaan.

Aleksioksen uskonnollinen uudistusohjelma perustui keskeisesti bysanttilaiseen poliittiseen traditioon, jossa ortodoksisuus nähtiin yhteiskunnan olennaisena moraalisen ja eettisen terveyden lähteenä. Keisari sitoi taitavasti Italoksen tuomitsemisen ortodoksisuuden sunnuntain viettämiseen.

Bysanttilaisessa perinteessä muisteltiin liturgisesti suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina Kirkon saavuttamaa voittoa ikonoklasmista (843). Joka vuosi luettiin ortodoksisuuden sunnuntaina Synodikon ortodoksian puolesta. Se oli kiitospalvelus ja ortodoksisen uskon virallinen julistus, jossa tuomittiin lukuisia Kirkon elämää jäytäneitä harhaoppeja. Ortodoksisuuden synodikon huipentui ikonoklasmin tuomitsemiseen. Synodikon oli säilynyt lähes muuttumattomana Aleksioksen aikoihin. Keisari sai aikaan sen, että Johannes Italoksen opetukset tuominneet anateemat lisättiin Synodikoniin.

Filosofi Johannes Italos tuomittiin julkisesti ortodoksisuuden sunnuntaina 13. maaliskuuta vuonna 1082. Italoksen keskeisenä opillisena erehdyksenä pidettiin näkemystä, että ihminen kykenee rationaalisesti selittämään jumalallisia salaisuuksia, kuten esimerkiksi Kristuksen lihaksitulemisen. Italos tuomittiin muun muassa pyrkimyksestä selittää Kristuksen lihaksituleminen logiikan käsittein, opetuksesta, joka kielsi ruumiillisen ylösnousemuksen ja uskosta sielujen ennalta olemiseen. Lisäksi Italos tuomittiin siitä, että hän arvosti enemmän pakanallisten filosofien kuin kirkkoisien opetuksia. Johannes Italos pyysi anteeksi erehdyksiään. Hänet suljettiin luostariin. Häntä syytettiin lisäksi muun muassa Kristus-ikonin kivittämisestä. Syyte liittyi hyvin ortodoksisuuden juhlan keskeiseen aiheeseen eli ikonoklasmista saatuun voittoon. Italos torjui syytöksen ikonin kivittämisestä.

Bysantissa virallinen anateema hellenismiä vastaan ei johtanut kirjojen polttamiseen. Suhtautuminen oli luonteenomaisesti bysanttilainen. Hellenismi ei joutunut keisarikunnassa täysin sorrettuun asemaan. Kuitenkin konservatiivisten kirkonmiesten ja maallisten humanistien ristiriita jatkui.

Ortodoksisen kirkon teologit väittivät Komnenos -dynastian aikana (1081-1185) entistä tietoisemmin, ettei filosofia ollut olennainen ja eikä välttämätön teologisten ongelmien ratkaisemisessa ja opin esittelyssä. Heidän mielestään autenttinen tieto Jumalasta ja katolisen uskon totuudet saavutettiin muuten kuin tutkimalla Platonin ja Aristoteleen filosofiaa.

Ortodoksinen kirkko hylätessään bysanttilaisen humanismin osoitti samalla, miten se suhtautui latinalaiseen skolastiikkaan. Teologian opettaminen ja tutkiminen säilytti idässä kirkollisen aseman. Ortodoksinen teologia ei muuttunut Bysantissa kouluteologiaksi. Sen sijaan latinalainen teologia oli 1000-luvulta lähtien täysin riippuvainen humanistisesta argumentointimetodista, logiikasta ja filosofiasta. Hengellinen asennoituminen teologiaan yhdistyi Bysantissa rikkaaseen luostarielämään. Munkit tukivat voimakkaasti Kirkon pakanallisen filosofian vastaisuutta.

Hurskautta ja kirkkopolitiikkaa

Keisari Aleksios I Komnenosta kannusti kirkolliseen toimintaan ajatus mahdollisesta poliittisen suosion kasvusta, mutta myös hänen henkilökohtainen hurskautensa ja usko järjestykseen. Keisari perusti pyhien Pietarin ja Paavalin orpokodin Konstantinopoliin. Orpokoti kuvasti mainiosti keisarin harjoittamaa filantropiaa. Orpokodin tarkoituksena oli huolehtia köyhien ja pakolaisten tarpeista. Köyhät ja pakolaiset loivat pääkaupunkiin yhteiskunnallista levottomuutta ja epävarmuutta.

Keisari Aleksios halusi yhteiskuntapolitiikassaan kohdata nämä ongelmat. Hän toivoi filantrooppisella toiminnallaan vahvistavansa bysanttilaisen yhteiskunnan järjestystä. Hänen kirkkopolitiikkansa avain oli järjestys. Keisari kantoi vastuuta yhteiskunnallisen arvovallan selkeästä jakamisesta valtion ja kirkon kesken.

Konstantinopolin kirkolla oli vastuu patriarkaalisesta papistosta; metropoliitat ja piispat eivät saaneet sekaantua pääkaupungin asioihin, vaan heidän oli palattava hiippakuntiinsa ja keskityttävä niiden hoitamiseen. Kirkkoa ja valtiota oli pidettävä erillisinä toiminta-alueina.

Keisari Aleksios sääti kirkolliselle jurisdiktiolle selkeät ohjeet. Papistoa koskevissa asioissa tutkinnan suoritti metropoliitta tai piispa. Papiston jäsenet eivät joutuneet maallisen oikeusistuimen eteen. Jos papiston jäsen todettiin syylliseksi, hiippakunnan piispa rankaisi häntä. Maallikon rankaiseminen kuului paikalliselle kuvernöörille. Kaikissa hengellisen elämän asioissa, myös avioliittoa koskevissa riitatapauksissa ihmiset kääntyivät kirkollisen oikeuden puoleen.

Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan asema oli ollut voimakas ennen keisari Aleksioksen aikaa. Nyt patriarkaatin hallinnollinen valta ja hallinnolliset velvollisuudet keskittyivät pääarkistonhoitajalle.

Patriarkka Nikolaos III keskittyi pastoraalisiin velvollisuuksiinsa ja huolehti jumalanpalvelusten paremmasta toimittamisesta. Hän puuttui papistonsa elämään tapauksissa, joissa papiston jäsenet laiminlöivät jumalanpalvelusten toimittamista. Toisaalta patriarkka ei pelännyt tehdä ratkaisuja asioissa, jotka eivät miellyttäneet keisaria. Nikolaoksen patriarkkakauden 80 säilynyttä asiakirjaa todistavat hänen halustaan korjata kirkollisen elämän epäkohtia ja puutteita.

Vaikka ortodoksisen kirkon sisäinen valta näytti vaatimattomalta, niin jossakin mielessä Kirkko oli Aleksioksen aikana voimakkaampi kuin aikaisemmin. Kirkon taloudellinen tilanne oli parempi kuin aikaisemmin. Luostariomaisuus siirtyi patriarkaatin hallintaan. Kirkon elämää hallitsi organisaatio ja laki. Kanonisen lain voimakas kehittyminen Aleksioksen keisarivuosina merkitsi Kirkon hallinnollisten velvollisuuksien lisääntymistä.

Keisari Aleksios näki velvollisuudekseen ortodoksisuuden puolustamisen. Hän takasi keisarillisella toiminnallaan kirkollisen järjestyksen ja puolusti Kirkon uskoa. Keisari kykeni luomaan ja ylläpitämään monipuolisia suhteita Bysantin Kirkkoon. Keisari Aleksioksen ja patriarkka Nikolaoksen hedelmällinen yhteistyö ratkaisi kirkollista elämää koskevan uudistumisen onnistumisen. Patriarkka Nikolaos oli pastoraalinen esipaimen, joka uskoi olevansa vastuussa Jumalalle Kirkkonsa monipuolisesta hyvinvoinnista. Keisari Aleksios puolestaan tarvitsi hallitsemisessaan patriarkan moraalisen tuen. Se näkyi erityisesti tavassa, jolla hän pyysi patriarkalta siunauksen pojalleen ja seuraajalleen Johannes Komnenokselle.

Isä Jarmo Hakkarainen

<swf>Bysantti.swf</swf>Bysantin valtakunta (© Sonja Pyykkönen)

Kirjallisuutta

• Angold, Michael, 1997, The Byzantine Empire 1025-1204.
• Anna Comnena, 1969, The Alexiad, translated E.R.A. Sewters.
• Hakkarainen, Jarmo, 1998, Ajaton Bysantti III. Joensuu yliopisto. Joensuu.
• Hussey, J.M., 1986, The Orthodox Church in the Byzantine Empire. Oxford.
• Kazhdan, Alexander and Constable Giles, 1982, People and Power in Byzantium. An Introduction to Modern Byzantine Studies. Washington.
• Kazhdan, Alexander and Epstein Warton, 1985, Change in Byzantine Culture in the Eleventh and Twelfths Centuries. Berkeley.
• Kazhdan, Alexander and Franklin Simon, 1984, Studies on Byzantine Literature of the Eleventh and Twelfth Centuries. Cambridge.
• Treadgold, Warren, 1997, A History of the Byzantine State and Society. Stanford.