Bysantin keisarikunnan armeija oli kansojen sulatusuuni (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Roomalainen 200-luvun hallitusmuoto antoi keisarikunnan armeijalle runsaasti vaikutusvaltaa. Voidaan arvella, että käytäntö olisi periytynyt Bysantin keisarikuntaan. Kuitenkin Bysantin kahdeksastakymmenestäkahdeksasta keisarista vain kolmekymmentä tukeutui armeijaan, ensisijaisesti kenraaleihin ja joukko-osastojen komentajiin. Näitäkään keisareita ei kuitenkaan voida pitää sotilaskeisareina siinä merkityksessä kuin 200-luvun Rooman imperiumissa.
Armeija
Bysantin kolmestakymmenestä enemmän tai vähemmän armeijaan nojanneesta keisarista ainakin kahdeksantoista sai keisarin kruunun kannuksena armeijassa palvelemisesta. Armeija halusi nämä miehet keisareiksi, koska he olivat taitavia sotilasjohtajia. Sotilaallisella potentiaalilla oli keisarinvaalissa edelleenkin huomattava merkitys. Kuitenkin tilanteet, jotka viittasivat Rooman keisarikunnan tyranniasta kertovaan historiaan jäivät Bysantissa harvalukuisiksi.
Alkuvaiheessa armeija jäi Bysantissa muihin hallintoelimiin verrattuna lähes täydellisesti taka-alalle. Ainoan poikkeuksen teki keisarin valinta. Keisari Herakleioksen kaudella (610-641) armeija näytteli jo ratkaisevaa osaa keisarikunnan poliittisessa elämässä. Silloinkin sen toiminnan yleiset periaatteet perustuivat demokraattisesti tehtyihin päätöksiin.
Keisari Herakleios johti taistelua persialaisia ja arabeja vastaan
Keisari Herakleios ilmestyi Bysantin historian näyttämölle kolmenkymmenen vuoden iässä (610). Hän oli jo tuolloin määrätietoinen, rohkea ja loistava kenraali ja organisoimiskykyinen poliitikko.
Herakleios kävi sotajoukkoineen vuosina 622-628 kolme erillistä sotaa, joissa kaikissa hänen joukkonsa löivät persialaiset. Persialaiset olivat vallanneet Syyrian, Palestiinan ja Egyptin 609-619. Koska Egypti oli Konstantinopolin vilja-aitta, sen menettäminen heikensi pääkaupungin taloudellista asemaa ja oli paha isku koko Bysantin keisarikunnalle.
Vuonna 614 persialaiset valtasivat kahdenkymmenen päivän piirityksen jälkeen myös Jerusalemin. He ryöstelivät kaupunkia ja tuhosivat kristittyjen kirkkoja. Tekemänsä muun tuhon lisäksi valloittajat ryöstivät mm. Konstantinos Suuren ja hänen äitinsä keisarinna Helenan rakennuttaman Pyhän Haudan kirkon ja sytyttivät sen lopulta palamaan.
600-luvulla aloittivat vuorostaan arabit sotilaalliset yhteenotot Bysantin keisarikunnan sekä myös Persian kanssa, uskonnollisen fanaattisuuden ja ehdottoman suvaitsemattomuuden nimissä. Arabien voittokulku voidaankin selittää paitsi sotilaallisella voimalla myös islamilaisella uskonnollisella innokkuudella.
Syyrialaisen Damaskoksen kaupungin arabit valloittivat 635, ja bysanttilaisten joukkojen kolme vuotta myöhemmin kärsimä perinpohjainen tappio Jarmuk-joella johti koko Syyrian joutumiseen arabien valtaan.
Jerusalemia arabit piirittivät kahden vuoden ajan, kunnes he lopulta valtasivat kaupungin 638. Jerusalemin puolustusta johti patriarkka Sofronios (k. 638). Vähän ennen kaupungin valtaamista Herran Pyhä Risti onnistuttiin siirtämään turvaan Konstantinopoliin.
Keisari Herakleioksen kuoleman jälkeen (641) arabit valloittivat myös Aleksandrian kaupungin. Noin vuonna 650 olivat arabien herruuden alla jo Syyria, osa Vähää-Aasiaa, Ylä-Mesopotamia, Palestiina, Egypti ja osa Bysantin Pohjois-Afrikan maakunnista.
Bysantin Egyptissä ja Syyriassa kärsimää tappiota kuvaa osaltaan myös se, että vain noin vuosisata arabivalloitusten jälkeen kreikan kieli oli lähes tyystin hävinnyt Syyriasta ja Egyptistä. Se osoittaa, ettei kielellä ollut juuria näissä maissa.
Bysanttilainen thema-järjestelmä oli tehokas
Herakleios oli toiminnan mies. Hän oli viileän rohkea sotapäällikkö ja ehkä vielä rohkeampi sosiaalireformaattori. Keisarin hallituskaudella Bysantin armeijan hallinto-organisaatio muuttuikin perusteellisesti. Siirryttiin niin sanottuun thema-järjestelmään.
Thema-sana tarkoittaa bysanttilaisessa merkityksessä pääsääntöisesti armeijaa tai divisioonaa. Vihollisesta (persialaiset) vapaana oleva Vähän-Aasian alue jaettiin 600-luvulla sotilasvastuualueisiin eli themoihin. Thema merkitsi armeijan tai divisioonan lisäksi myös tarkoin rajattua hallintoaluetta, jonka johtajana toimi sotilaskuvernööri. Hän käytti vastuualueellaan ylintä sotilas- ja siviilivaltaa.
Thema-järjestelmä näytteli ratkaisevaa roolia Bysantin keisarikunnan maakuntahallinnon uudelleen järjestämisessä sekä kansallisen armeijan muodostamisessa ja sen kehittymisessä äärimmäisen tärkeäksi poliittiseksi voimaksi.
Bysanttilainen thema-järjestelmä loi yhteiskuntaan monia etuja. Se tarjosi vahvan perustan kansallisen armeijan syntymiselle ja teki valtion lähes riippumattomaksi vierasperäisten palkkasotilaiden kalliista värväämisestä. Myös osa Bysantin talonpojista saatiin sotilastiloineen sidotuksi armeijan palvelukseen. Sotilastilojen talonpojat olivat yleisesti varakkaampia kuin siviilitilojen viljelijät.
Maanviljelijöiden työpalveluun päädyttiin sotilaallisista syistä. Armeijan elintarvikehuolto haluttiin varmistaa. Bysantin keisarikunnan armeija oli ruokavarojen suurkuluttaja. Sotilaiden vaatetus ja ratsut kerättiin luontaissuorituksina ja aseet tulivat valtion pajoista. Asetehtaita oli eri puolilla Bysantin keisarikuntaa sijaitsevissa kaupungeissa.
Bysanttilainen thema-järjestelmä osoittautui tehokkaaksi hallinnollisessa ja sotilaallisessa mielessä, mutta se saattoi luoda myös poliittisia uhkatekijöitä. Suurten themojen (Anatolikon, Opsikion ja Armeniakon) johtajat nousivat toisinaan kapinaan Bysantin keskushallintoa vastaan. Kapinoita syntyi 600-luvun lopulla ja 700-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä.
Keisari Leo III (717-741) hoiti taitavasti jälkimmäisen kapinaliikkeen. Hän jakoi Anatolikonin theman kahteen sotilasalueeseen. Leon aikana thema-järjestelmä vakiinnutti asemansa, sillä vanha siviilihallinto sidottiin uuteen järjestelmään.
Bysantin armeijan suuruuden aikana oli 900-luvulla ja 1000-luvun alussa
Bysantin armeijan selkärangan muodosti aluksi ratsuväki. Se säilytti asemansa 900-luvulle. Merkittävimmät ratsuväen koulutuskeskukset sijaitsivat Vähässä-Aasiassa. Bysantin armeijan suuruuden aika oli 900-luvulla ja 1000-luvun alussa, jolloin keisarikunta valloitti takaisin laajoja alueita arabeilta ja bulgaareilta. Armeijan jalka- ja ratsuväkijoukkoja kehitettiin erityisesti sotilaskeisareiden Nikeforos II:n (963-969) ja Basileios II:n (976-1025) hallituskaudella.
Nikeforos II:n viimeisenä keisarivuotena (969) Bysantin armeijan sotilaat valtasivat Bysantin vanhan kilpailijan Antiokian. Antiokia oli sekä suurten arkkipiispojen että Kirkon pyhien kaupunki.
Vähän myöhemmin Bysantin voitolliset sotajoukot saivat haltuunsa vielä merkittävämmän kaupunkikeskuksen, Syyrian Aleppon. Aleppon kaupungista tuli Bysantin vasallivaltio. Kaupungin muslimiväestöä verotettiin raskaasti; sen sijaan kristityiltä ei kannettu veroja.
Bysantin keisarillinen hallitus avusti ortodoksikristittyjä tuhoutuneiden kirkkojen uudelleenrakentamisessa. Muslimit eivät olleet aikaisemmin kokeneet vastaavanlaista nöyryytystä kristityiltä. Syyrian alueiden lisäksi muslimit menettivät Bysantin keisarikunnalle muun muassa Sisilian. Bysanttilainen kulttuuri alkoi kukoistaa Etelä-Italiassa ja sen vaikutus jatkoi myöhemminkin normannialaiskaudella.
Keisari Basileios II:n aikana keisarikunta laajentui Adrianmereltä Mustallemerelle, Tonavalta Peloponnesoksen kaukaisiin läntisiin osiin. Basileios II kukisti bulgaarien tsaarin Samuelin joukot. Bulgariasta muodostettiin 1018 Bysantin keisarillisen kuvernöörin hallitsema maakunta. Itävaltalainen professori K.R. von Höfler luonnehti bysanttilaisen bulgaareista saavuttamaa voittoa keskiajan merkittävimmäksi.
Bysantin armeija oli kansojen sulatusuuni
Bysantin armeijan sotilaallinen voima heikkeni pelottavasti vuodesta 1025 vuoteen 1204, vaikka tietynlaista elpymistä tapahtuikin vuoden 1081 jälkeen. Keisari Aleksios I:n aikana (1081-1118) Bysantin keisarikunnan sotilaallinen rappeutuminen nimittäin pysäytettiin. Keisari kukisti joukkoineen muun muassa Bysantin rikkauksia mielineen normandialaisen seikkailija Robert Guiscardin (k. 1085) ja tämän joukot.
Aleksios I:n suuria huolenaiheita olivat armeijan rappio ja valtakunnan rahavarojen niukkuus. Keisari määräsikin useita lisäveroja ja hänen rahareforminsa loi jonkinlaisen järjestyksen Bysantin valtion rahajärjestelmään. Myös verotusrakenne toimi aikaisempaa tehokkaammin.
Bysantin keisarit halusivat yleisesti saada aikaan vakautta ja turvallisuutta keisarikunnan äärialueille, jotta he olisivat voineet jatkaa keskeisten kaupunkien, kuten Konstantinopolin, valvontaa ja tuottoisien maa-alueiden hyödyntämistä taloudellista. Niinpä keisarit asettivat rajamaakuntiin uskollisiksi luokiteltuja maanomistajia sekä sotaväkeä ja kirkonmiehiä. Toimenpiteillä pyrittiin sitomaan alueita keskushallintoon sekä kulttuurisesti että ideologisesti.
Bysantin armeija oli kansojen kulttuurinen sulatusuuni. Maahanmuuttajista merkittävimmät olivat armenialaiset. He tulivat vapaaehtoisesti. Armenialaiset olivat erinomaisia sotilaita, jollaisia Bysantin keisarillinen armeija tarvitsi kipeästi. Armenialaisten muuttoliike alkoi jo 500-luvulla, ja keisari Maurikioksen (582-602) ajoista saakka nämä tulokkaat muodostivat Bysantin armeijan selkärangan.
Armenialaisten sijoittuminen keisarikunnan alueille tapahtui useiden vuosisatojen aikana. Monet asettuivat Kappadokiaan ja muutamat Vähän-Aasian itäisiin osiin, lähelle synnyinseutujaan. Osa armenialaisista asui Traakiassa ja Pergamonissa.
Armenialaiset kohosivat bysanttilaisessa hallintojärjestelmässä korkeille paikoille, jotkut aina keisareiksi saakka. Armenialaislähtöisistä keisareista on esimerkkinä keisari Romanos I Lekapenos (920-944).
Bysantin keisarikunta oli lähes aina valmis taistelemaan ja taisteli usein elämästään. Suurimman osan keisarikunnan historiasta maakunnat olivatkin sotilasalueita täynnä kenraalien hallitsemia joukkoja. Näitä alueita joko kutsuttiin teemoiksi tai sotilaiden kasarmeiksi.
Bysantin armeija kukisti vallankaappauksissa parikymmentä keisaria ja yritti kaapata vallan huomattavasti useammalta. Vaikka Bysantin armeija olikin suuri ja kustannuksiltaan kallis, se palveli hyvin tarkoitustaan. Vaikka moni taistelu hävittiin, bysanttilainen armeija onnistui pitkään turvaamaan sekä itsensä että keisarikunnan.
Kirjallisuutta
- Beck, Hans-Georg, 1994, Das byzantinische Jahrtausend. 2. ergänzte Auflage. München.
- Christophilopoulou
- 1986, Byzantine History. I. 324-610. Translated by W.W. Phelps. Amsterdam.
- 1993, Byzantine History. II. 610-867. Second edition with updated bibliographical
references. Translated by Timothy Cullen. Amsterdam.
- Hakkarainen, Jarmo, 2011, Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
- Haldon, John, 2002, Byzantium. A History. Wiltshire.
- Kaegi, W. E., 1982, Army, Society and Religion in Byzantium. London.
- Lilie, Ralph-Joseph, 1984, Handel und Politik zwischen dem byzantinischen Reich und den italienischen Kommunen Venedig, Pisa und Genua in der Epoche der Komnenen und der Angeloi (1081-1204). Amsterdam.
- Stephenson, Paul, 2006, Byzantium’s Balkan Frontier. A Political Study of the Northern Balkans, 900-1204. Cambridge.
- Vasiliev, A.A.
- 1982, History of the Byzantine Empire. Volume I. Madison, Wisconsin.
- 1984, History of the Byzantine Empire. Volume II. Madison. Wisconsin.
- von Höfler, K.R., 1879, Abhandlunges aus dem Gebiete der slavischen Geshichte. Wien.