Bysanttilainen luostariteologia hengittää kirkon terapeuttista elämää

Bysanttilaisten isien käytännöllisessä opetuksessa ihmisen parantumisen sielun sairauksista tarkoittaa kasvamista ihmisen itsekkäästä maailmasta pyyteettömään rakkauteen Kristuksessa. Bysanttilainen askeesi koostuu hengellisen elämän kehitysvaiheista, joita ovat sielun puhdis-tuminen, kirkastuminen ja jumaloituminen (kreik, teosis).

Ortodoksisen kirkon hengellistä ohjausta ei voi käsittää teologisesti ilman sen yhteyttä Kirkon pyhään pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen palvelutehtävään. Ortodoksinen pappeus on hengellisenä isänä toimimista ja ihmisen moninaisten sielun sairauksien hoitamista Kristuksessa.

Jumalan tuntemisen empiiristä teologiaa

Konstantinopolin kukistumista edeltänyt Paleologos-dynastian kausi (1261-1453) oli Bysantin keisarikunnan valtiollisesta heikkenemisestä huolimatta bysanttilaisen teologian kultakautta (pyhä Gregorios Palamas (k. 1359) ja hesykastinen teologia). Se oli samalla myös merkittävän bysanttilaisen teologisen keskustelun ja taistelun aikaa.

Pyhän Gregorios Palamaksen opettama bysanttilainen hesykasmi käsittää koko ortodoksis-kristillisen tradition, jonka lähtökohtana on myönteinen näkemys ihmisestä Jumalan luomana sielullisena ja ruumiillisena olentona.

Palamas kehitti luovasti Jumalan tuntemisen empiiristä teologiaa. Tämän empiirisen teologian lähtökohtana on, ettei Jumalaa voi oppia tuntemaan rationaalisen ajattelun kautta, vaan ainoastaan askeettisessa yhteydessä Jumalaan. Ihmisen tulee puhdistua hyveissä ja nousta askeesissa itsensä yläpuolelle.

Pyhä Gregorios opetti Kirkon Tradition Teologina elävää Teologiaa. Pyhä Traditio merkitsee askeesin, rukouksen ja armeliaisuuden liikettä. Pyhän Gregorioksen luostariaskeesi hengittää Kirkon terapeuttista Teologiaa. Hengellinen terapia tarkoittaa ennen muuta ihmisen mielen ja sydämen parantamista. Kirkko on sielujen sairaala.

Palamakselle Kirkon Teologia on pyhää kokemusta ja elämää. Ortodoksinen perinne on hänelle askeettista liikettä, ei paikalleen pysähtymistä. Kirkon Traditio merkitsee Jumalan Rakkauden tapahtumaa. Pyhän Tradition siirtämistä ei voi ymmärtää ilman Jumalan Rakkaut-ta.

Kirkon Tradition vastaanottaminen jää puolestaan merkityksettömäksi, jos siihen ei liity ihmisen osoittama rakkaus sen luovuttajaa ja luovutettavaa kohtaan. Siksi Jumalan ja ihmisen yhteistyö pyhässä askeesissa merkitsee kohtaamista Jumalan Rakkaudessa.

Pyhä Gregorios Palamas opetti saarnoissaan ja opetuspuheissaan, että ortodoksinen teologia perustuu tekoihin ja elämään. Ortodoksinen teologia julistaa Kristuksessa kilvoittelevien uskovien elämänkokemusta. Palamas ei pitänyt oikeana sanojen ja ajatusten kautta löydettyä tietoa, vaan askeettista tietoa, mikä tulee osoitetuksi teoissa ja elämässä.

Pyhän Gregorios Palamaksen edustama bysanttilainen hesykasmi eli pyhän hiljaisuuden teologia toi esiin ortodoksisen kirkollisen kokemuksen ja läntisen kristillisyyden ”uskonnollis-tamisen” välisen ammottavan kuilun.

Bysanttilaisessa hesykasmissa on teologisesti keskeistä ihmisen osallistuminen askeettisessa kilvoittelussa Jumalan luomattomasta elämästä. Ortodoksinen teologia on hengellisen parantumisen tiedettä. Ihminen parantuu synnin ja himojen maailmasta Kirkon sakramentaali-sessa ja askeettisessa elämässä.

Hesykasmia voidaankin luonnehtia askeettiseksi terapeuttiseksi metodiksi, jonka tarkoitukse-na on eheyttää uskovan sydämen ja mielen toiminta.

Länsi korvasi kokemuksellisen teologian intellektualismilla

Länsi korvasi Bysantin teologian kokemuksellisen päämäärän intellektuaalisilla rakenteilla, metafyysisillä olettamuksilla ja uskon lainomaisella suorittamisella. Läntinen teologia väärensi kristillisen askeesin kokemuksen ideologiseksi uskonnollisuudeksi.

Kreikkalainen ortodoksiteologi Kristos Jannaras (s. 1935) kirjoittaa, että Augustinuksen (k. 430) suorittama teologian rationalisointi muutti kohtalokkaasti lännen ajattelua Jumalasta ja johti sen lännessä lopulta Friedrich Nietzschen (k. 1900) kaltaiseen nihilismiin.

Hippon piispa kehitteli rationaalisen teologisen ajattelun, joka kielsi jumaloitumisen eli Jumalan ja ihmisen yhteyden askeesissa.

Läntisessä uskonnollisuudessa teologia surkastui vuosisatojen kuluessa ”pyhäksi tieteeksi”, joka kielsi uskovien elämässä teologisen kokemuksen olemassaolon. Länsi hylkäsi Bysantin kirkon opetuksen eron tekemisestä Jumalan olemuksen ja Hänen energioidensa välillä.

Syynä tähän oli se, että läntinen skolastinen teologia torjui ihmisen ensisijaisuuden Jumalan kuvana. Skolastiikka vääristi Jumalan ”objektiksi”, joka voitiin muka ymmärtää loogisen ajattelun kautta. Ihmisen elämää sääteli legalistinen pelastumisoppi, joka ilmeni hyveissä, itsekurissa ja hyvissä teoissa.

Augustinuksen seuraajat uskottelevat, että ihmisen pelastuminen ilmenee onnellisuuden tavoittelemisena, ansioajattelun ja hyvinä tekoina. Professori John Romanideksen (k. 2001) läntinen uskonnollisuus ei ilmaise ihmisen askeettista ja sisäistä kasvamista itserakkaudesta ja demonisoivasta valherakkaudesta.

Roomalaiskatoliset ja myöhemmin protestantit kielsivät Bysantin kirkon ajatuksen, jonka mukaan Kirkossa on olennaista Kristuksen jatkuva terapeuttinen vaikutus.

Konstantinopolin valtauksen (1453) jälkeinen kreikkalainen maailma mykistyi ottomaanien vankeudessa vuosisadoiksi hirvittävään teologiseen äänettömyyteen. Kirkollinen ortodoksia säilyi kuitenkin turkkilaisten harjoittamasta uskonnollisesta vainosta huolimatta.

Ortodoksinen teologia alkoi heijastaa länsimaista käsitystä uskosta ja elämästä

Kreikkalaisiin teologeihin syöpyi vähitellen läntinen tapa ajatella ja harjoittaa teologiaa. Siksi he samastivat ortodoksisen kokemuksen opin älyllisiin muotoiluihin ja muuttivat sen mukai-sesti kaikki tunnustukselliset ilmaisut. Ortodoksinen teologia alkoi heijastaa radikaalisti länsimaista käsitystä uskosta ja elämästä. Tämä vääristynyt teologinen näkemys vaikutti Kreikassa 1900-luvun puoliväliin.

Ortodoksiset uskontunnustukset ankkuroituivat 1600- ja 1700-luvulla lähinnä latinalaisen skolastiikan käsityksiin reformaatiota vastaan tai protestanttisiin argumentaatioihin roomalais-katolisia vastaan. Vasta paljon myöhemmin 1900-luvulla ortodoksiset teologit alkoivat käyttää luovasti oman bysanttilaisen traditionsa rikkauksia.

Ateenan yliopisto perustettiin kuninkaallisella määräyskirjalla 24. huhtikuuta 1837. Uudessa yliopistossa oli teologinen, lakitieteellinen, lääketieteellinen ja filosofinen tiedekunta. Kirkon valvonnasta riippumaton teologinen tiedekunta oli uutta ortodoksisessa maailmassa.

Ortodoksista teologiaa opetettiin Ateenan yliopistossa kuin mitä tahansa yliopistollista oppiainetta. Kreikan hallitus määritteli teologiselle tiedekunnalle autonomian, ja Kreikan ortodoksisen kirkon piispat hyväksyivät sen mukisematta.

Kreikkalaiset teologit kunnioittivat muodollisesti Kirkon dogmaattista opetusta, mutta heidän teologinen kielensä oli muodollista ja käsitteellistä. Se erottautui Kirkon elämän totuudesta ja eukaristisesta kokemuksesta. Tässä luopumuksessa Kirkon Teologia muuttui pelastuksen evankeliumista läntisen esikuvan mukaisesti uskonnoksi.

Länsimaisen latinalaisen teologian vaikutteet merkitsivät ortodoksisessa kirkossa kipeää pseudomorfoosia, joka vaikuttaa yhä sekaannuttavasti ortodoksisessa akateemisessa teologias-sa. Ortodoksinen teologia voi parantua läntisen teologian haitallisista vaikutuksista ainoastaan palaamalla Pyhien Isien Teologiaan.

Bysantin kukistumisen jälkeinen ortodoksinen teologia on elää kituuttanut traagista aikaa. Ortodoksinen teologia muuttui Kirkon askeettisesta ja terapeuttisesta huolenpidosta yksin-omaan koulumaiseksi ”teologiaksi”. Ortodoksinen teologia irrotettiin Kirkon elävästä terapeuttisesta mielenkiinnosta. Se merkitsi ortodoksisen teologian askeettisen ja terapeuttisen luovuuden menettämistä. Länsimaisvaikutteinen ns. ortodoksinen kouluteologia erottautui Kirkon liturgisesta elämästä. Länsimaisvaikutteiset ortodoksiteologit unohtivat, että Pyhien Isien Teologia tulee omaksua sisältäpäin.

Länsimaisvaikutteinen teologinen oppineisuus ei ollut Kirkon autenttista tietoa, sillä ns. akateeminen teologia ei ilmaissut ortodoksisen kirkon uskoa ja elämää. Tästä kaikesta muodostui niin Venäjällä kuin muuallakin uskonnollisen elämän paradoksi. Ortodoksia madaltui lähinnä tavallisen kansan ulkokohtaiseksi ja rituaaliseksi uskonnoksi.

Tällä kaikella oli Bysantin jälkeisessä maailmassa traagiset seuraukset Kirkon uskolle, teologialle ja elämälle. Kirkon Teologian pettämisessä pelastuksen evankeliumi halvaantui uskonnoksi.

Paluu Pyhien Isien teologiseen henkeen

Ortodoksinen teologia voi vapautua läntisistä teologisista vaikutteista, jos se palaa Pyhien Isien lähteisiin ja perusteisiin. Pyhien Isien Teologia on löydettävä uudestaan ja omaksuttava osaksi ortodoksikristittyjen elämää. Pyhien Isien Teologia sitoutuu rukouselämään, askeesiin ja hyveiden harjoittamiseen.

Ensiarvoisen tärkeää on, että ortodoksinen teologi tuo oman osuutensa tähän maailmaan: hänen teologisen todistuksensa tulee nousta Kirkon sisäisestä muistista. Vain Kirkon Tradition sisäinen muisti voi elävöittää jälleen Bysantin ortodoksisen teologian. Paluu Pyhien Isien teologiseen henkeen tarkoittaa heidän teologisen mielensä löytämistä. Pyhien Isien kirkollinen mieli teki heistä Kirkon uskon ja elämän todistajia.

Ortodoksinen teologia ei ole pelkkää traditiota, vaan myös pyhä tehtävä, velvollisuus ja kutsumus. Ortodoksinen teologia on hengellisyyden ja yhteyden teologiaa. Se on samanaikai-sesti Jumalan voimallisen toiminnan teologiaa ihmisissä ja ihmisen kasvamista kohti Jumalaa.

Ortodoksisten teologien luovuttamaton tehtävä on todistaa maailmalle Kirkon universaalisesta Traditiosta. Heidän ei tule vain pitäytyä Pyhien Isien elämän kokemukseen, vaan myös tehdä tuo kokemus eläväksi ajassamme.

Tämän kaiken tulee näkyä myös ortodoksisen kirkon kaikessa opetuksessa, myös saarnoissa ja opetuspuheissa.

Ortodoksinen kirkko merkitsee matkaa kuolemasta elämään

Ortodoksinen elämä merkitsee matkaa kuolemasta elämään. Pyhä Ireneos Lyonilainen (k. 202) opetti, että Jumalan kirkkaus ilmenee ihmisessä, joka elää todellisesti Jumalan kokemisesta.

Maallistuminen sen sijaan merkitsee tämän ajan ”jumalien” palvelemista, joka merkitsee totaalista vihamielisyyttä Jumalaa kohtaan.

Jumala kutsuu meitä hengelliseen eheytymiseen. Eheytyminen merkitsee yhteyttä Kristuksen Ristiin ja Ylösnousemukseen.

Me emme tarvitse tyhjiä sanoja, niitähän nykyajan ihmisillä on paljon! Me tarvitsemme hengellistä vaivannäköä, sillä se on tavoittelemisen arvoista – ei hedelmää tuottamattomia sanoja.

Saatana johti ensimmäiset ihmiset harhaan niin, että he halusivat tulla jumalaksi, ei kuitenkaan yhteistyössä Jumalan kanssa, ei nöyryydessä, kuuliaisuudessa ja rakkaudessa, vaan luottaen omiin voimiinsa ja omaan tahtoonsa. Ihmisen lankeemuksen juuri on siten itsekeskeisyydessä. Siksi Aadam ja Eeva kokivat hengellisen kuoleman. He kokivat synnin seurauksena eron Jumalan elämästä.

Ortodoksikristittyinä meitä ei kutsutaan olemaan jonkun filosofin, gurun tai viisaan opettajan seuraajia. Meitä kutsutaan elämään Kirkon jäseninä Kristuksessa.

Ortodoksinen kirkko ei ole sosiaalinen, kulttuurinen tai historiallinen instituutio, jota voidaan verrata maailman instituutioihin. Ortodoksikristitty ei ole kristitty siksi, että hän pelkästään puhuu Jumalasta. Hän on kristitty, koska hän voi kasvaa pyhässä kilvoituksessa Jumalan tuntemiseen.

Ensimmäisenä edellytyksenä Jumalan tuntemiseen on nöyryys. Ihminen tarvitsee nöyryyttä jo siihen, että hän oivaltaa elämänsä tarkoituksen olevan yksin Jumalassa. Mutta ilman askeesia ei ole elämää Jumalassa, ei kilvoitusta eikä edistymistä kilvoituksessa.

Silloin ihminen hyväksyy valheellisen ja himojen täyttämän ajatuksen, että hänellä menee hyvin ja hän edistyy elämässään ilman Jumalan apua. Siksi hän suistuu sisäiseen ylpeyteensä.

Vain ortodoksisessa kirkossa me voimme ottaa vastaan terveyden ja elämän Kristuksessa, sillä jos vieraannumme Kirkosta, ei meillä ole mahdollisuutta sielun ja ruumiin parantumiseen Kristuksessa.

Ortodoksinen elämä edellyttää sielun ja ruumiin parantumista. Ortodoksinen teologia merkitsee hengellistä lääkitsemistä. Parantuminen tarkoittaa ajatusten poistamista sydämestä ja toisaalta yhden ajatuksen säilyttämistä siellä.

Tämä yksi ajatus merkitsee Jumalan muistamista kaikkialla. Rukouksen on siis tarkoitus tulla erottamattomaksi osaksi ihmisen aivotyöskentelyä.

Jumalan rakastaminen osoittaa, että ihminen valitsee Hänet eikä himojen hallitsemaa maail-maa. Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) painottaa, että Kirkko ei tarkoita vain rukouspaik-kaa, vaan elämäntapaa, ei kirkkorakennuksen seiniä, vaan Kirkon lakeja. Kun ihminen turvaa Kirkkoon, hän ei turvaa paikkaan, vaan Kirkon ajatusmaailmaan. Kirkko ei tarkoita seiniä ja kattoa, vaan uskoa ja elämää.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

Hakkarainen, Jarmo

• 2001 Kreikkalaisen teologian läntinen vankeus turkkilaisvallan aikana (1453-1821). – Erga 2000. Joensuun yliopisto ortodoksisen teologian vuosikirja. Ortodoksisen teologian julkaisuja. N.o 29. Joensuun yli-opisto. Joensuu.
• 2011 Pyhä Gregorios Palamas on Kirkon Tradition teologi. Osa II. – Logos. 6:2011. Ortodoksinen kulttuurilehti. Tampere.
• 2013 Bysantin kaksi maailmaa: Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
• 2016 Ortodoksista psykoterapiaa. Jyväskylä.

Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos

• 1997 Saint Gregory as a Hagiorite. Translated by Esther Williams. Levadia.
• 2007 Hesychia and Theology. The Context from Man’s Healing in the Orthodox Church. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.

Mantzaridis, Georgios I.

• 1984 The Deification of Man. St. Gregory Palamas and the Orthodox Tradition. Translated from the Greek by Liadain Sherrard. Crestwood.

Romanides, John

• 2008 Patristic Theology. The University Lectures of Fr. John Romanides. Translated by Hieromonk Alexis (Trader). Uncut Mountain Press.

Staniloae, Dumitru

• 1980 The Holy Trinity: Structure of Supreme Love. – Theology and the Church. Translated R. Barringer. Crestwood.

Yannaras, Christos

• 1991 Elements of Faith. An Introduction to Orthodox Theology. Translated by Keith Schra. Edinburgh.
• 2005 On the Absence and Unknowablity of God: Heidegger and the Areopagite. Ed.- with introduction Andrew Louth. Trans. H. Ventis. New York.
• 2006 Orthodoxy and West. Hellenic-Identity in the Modern Age. Brookline.