Diakonia on kirkon elämän perusedellytys (opetuspuhe)

Ortodoksisessa teologiassa etiikka, oppi ja hengellinen elämä luovat perustan yhteiskunnalliselle huolenpitämiselle. Jumalisuuden metodi kostuu kahdesta asiasta: opin hurskaudesta ja käytännön hyveistä.

Ortodoksinen askeesi merkitsee Kirkon kurinalaisuutta

Kristus on evankeliumeissa erityisen tiukka juutalaisia lainopettajia ja fariseuksia kohtaan. He opettivat kansaa, mutta eivät itse tehneet mitä opettivat.

”Te teeskentelijät! Te maksatte kymmenykset jopa mintusta, tillistä ja kuminasta, mutta laiminlyötte sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden” (Matt. 23:23-24).

Mitä hengellisen elämän hyötyä on siitä, että ihminen tuntee hyvin Jumalaa koskevat opit, mutta elää kuitenkin häpeällisesti haureuden harjoittajana? Kirkon jäsenen eettinen käyttäytyminen liittyy erottamattomasti uskoon, jumalanpalvelukseen, askeesiin ja sakramentaaliseen elämään.

Ihminen on Jumalan mestariluomus, joka ei syntisenäkään elä täysin erossa Jumalasta. Ortodoksinen ihmiskuva on myönteinen, sillä se kasvaa Jumalan kuvan monipuolisuudesta ja rikkaudesta. Ihminen kykenee kehittymään hyveiden maailmaan Jumalan avulla ja yhteistyössä Hänen kanssaan. Jumalan syntyminen ihmiseksi merkitsee, että Kristuksen inhimillisyys käsittää ihmisluonnon kaikki ominaisuudet.

Jumala on antanut ihmisellä erilaisia lahjoja. Jotkut niistä vaikuttavat sielussa, jotkut ruumiissa ja jotkut ruumiin ulkopuolella.

Sielussa vaikuttavat esimerkiksi

• tieto ja tietämättömyys,
• muistaminen ja unohtaminen,
• rakkaus ja viha,
• ilo ja murhe.

Ruumiissa taas vaikuttavat

• nautinto ja tuska,
• tunto ja tunnottomuus,
• terveys ja sairaus,
• elämä ja kuolema.

Ruumiin ulkopuolella esimerkiksi ovat

• lapset ja lapsettomuus,
• rikkaus ja köyhyys,
• kunnia ja häpeä.

Mikään niistä ei ole itsessään paha, vaan niistä tulee hyviä ja pahoja sen mukaan, käytetäänkö niitä oikein ja vain väärin.

Pyhä Stefanos
Ensimmäinen diakoni
Kuva Pyykkönen

Ihmisellä on Kristuksessa mahdollisuus muuttua Jumalan kirkkauden kaltaiseksi, ”kirkkaudesta kirkkauteen” (2. Kor. 3:18). Kuitenkin Jumalan valkeuden ja totuuden valitseminen vaatii ihmiseltä vihkiytymistä jatkuvaan sisäiseen taisteluun demonisia kiusauksia ja omia itsekkäitä pyrkimyksiä vastaan. Sen vuoksi askeesi on olennaista ihmisen kasvaessa pelastukseen.

Kristus on ortodoksisen elämän esikuva.

”Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.” (Joh. 13:15)

Jokainen Kristuksen sana ja teko on Kirkon jäsenelle kristillisen elämän ja hyveen sääntö. Kristus syntyi ihmiseksi, että jokainen mies ja nainen voi katsoa Hänen esikuvaansa ja pyrkiä elämään tuon esikuvan mukaisesti.

Jumala on ihmiselämän hyvyyden ja luodun olemassaolon lähde. Pyhä Johannes Damaskolainen (k. 750) tiivistää Pyhien Isien opetuksen toteamalla:

”Uskomme siis yhteen Jumalaan, muuttumattomaan, hyvyyden ja vanhurskauden lähteeseen, mihinkään mittaan mahtumattomaan voimaan, jonka ainoana mittana on oma tahto, sillä se voi kaiken, mitä haluaa. Se on kaiken vallan ja järjestyksen yläpuolella; olemuksen, elämän, sanan ja käsityksen yläpuolella. Se on itse valkeus, itse hyvyys, itse elämä, itse olemus, niin ettei sen oleminen johdu mistään muusta, tai mikään mitä se on, vaan se itse on olevaisten olemisen lähde: Eläville elämän lähde, sanasta osallisille sanan lähde, kaikille hyvyyksien alkusyy, joka tuntee kaiken ennen syntymää”.

Ortodoksinen askeesi merkitsee ihmisen vapautumista tämän maailman kontrolloimattomista asenteista, jotka johtavat ihmisen maailman väärin käyttämiseen. Ortodoksiselle askeesille on luonteenomaista itsetarkkailu ja itsensä kasvattaminen ja kyky sanoa ”ei”. Askeesin päämääränä on kohtuullisuus ja Jumalan ihmiselle antaman elämän myönteisyys.

Askeetin käytännön hyveet luovat psalminkirjoittajan mukaan ”viheriäisen niityn” ja hengellinen tieto luomakunnasta ”virvoittavan veden” (Ps. 23:2). Vaikka kilvoittelija vaeltaisikin kuoleman varjossa, hän ei pelkää mitään pahaa, sillä Jumala on hänen kanssaan (Ps. 23:4).

Vuosisatojen ajan ortodoksit ovat käsittäneet väärin askeesin sisällön. He ovat samastaneet hengellisen kilvoittelun individualismiin, eskapismiin ja idealismiin. He ovat usein tekokristittyjä, jotka elävät samoin kuin uskottomat.

Ortodoksinen askeesi merkitsee olennaisesti Kirkon yhteisöllistä kurinalaisuutta. Se tarkoittaa Kristuksen tien seuraamista ja kulkemista rukouksessa, askeesissa ja diakoniassa. Se merkitsee luopumista henkilökohtaisista eduista, hyvinvoinnista ja kasvojen kääntämistä köyhien, sorrettujen ja kärsivien puoleen.

Vaikka jotkut 1900-luvun ortodoksiteologit painottivat liturgisen teologian ja eukaristisen kirkkonäkemyksen keskeisyyttä ortodoksisessa teologiassa, on paikallaan tuoda voimallisesti esiin myös Kirkon liturgisen palvelutehtävän sosiaalinen luonne. Kirkon sosiaalisesta tehtävästä kiinnostuneet ortodoksiteologit näkevät, että on ortodoksisen perinteen vastaista korostaa pelkästään liturgista teologiaa ja samalla väheksyä Kirkon eettistä ja sosiaalista ajattelua ja käytäntöä.

Ortodoksisen sosiaalietiikan teologinen tausta

Pyhä Olympiada
Konstantinopolin diakonissa,
muistopäivä 25.7.
Kuva: Pyykkönen

Ortodoksisen kirkon historia osoittaa, että sosiaalinen tietoisuus ilmaisee Jumalan ja ihmisten välisen rakkauden. Jumalan syntyminen ihmiseksi ja kaikista ihmisluonnon ominaisuuksista osalliseksi tuleminen on kosminen tapahtuma. Jumala ja ihminen ovat yhtä Kristuksessa. Kristuksen maanpäällinen elämä innoittaa Kirkon jäseniä yhteisölliseen toimintaan.

Meidät kutsutaan Kristuksessa palvelemaan tässä maailmassa apuamme tarvitsevia, koska Kristus samastaa Itsensä heihin.

Ortodoksisen kirkon sosiaalinen eetos kasvaa Pyhästä Eukaristiasta. Pyhä Ehtoollinen on dynaaminen kuva Kristuksen seuraajien keskinäisestä ykseydestä ja yhteenkuuluvuudesta. Jumalan Valtakunnan elämä on sekä nykyistä että tulevaa. Jumalan Valtakuntaan ei ole oikotietä, joka sivuuttaa maailman taistelut.

Kirkko, valtio ja yksityiset hyväntekijät perustivat Bysantissa lukuisia filantrooppia laitoksia

Rooman keisarien harjoittama kristittyjen vaino, pakanafilosofien hyökkäykset ja harhaoppien leviäminen eivät kyenneet tuhoamaan kristillistä Kirkkoa. Kirkko kasvoi ja voimistui kolmena ensimmäisenä kristillisenä vuosisatana. Kristityt kokivat itsensä yhteisönä, jossa korostuivat Kirkon jäsenten sosiaaliset velvollisuudet. Kristillinen rakkaus toteutui käytännössä armeliaisuutena.

Kirkko on alusta lähtien ollut yhteisö. Kristittynä eläminen merkitsee kuulumista eukaristiseen yhteisöön. Kukaan ei voi olla kristitty yksinään. Henkilökohtainen vakaumus tai elämän säännön noudattaminen ei tee ihmistä kristityksi. Ortodoksinen kristillisyys merkitsee elämää eukaristisessa yhteisössä.

Kirkon dynaaminen ihmiskuva perustuu raamatulliseen näkemykseen ihmisestä. Jumala loi ihmisen vapaudessaan, että ihminen voisi osallistua Jumalan elämästä. Kristus on Kirkon sosiaalisen vastuunkantamisen esikuva. Kirkollista oikeudenmukaisuutta ei ole ilman Kristuksen elämään sitoutuvaa hyveiden harjoittamista. Kristus opettaa:

”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.” (Joh. 13:34)

Toisaalla Vapahtaja toteaa, ettei Ihmisen poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan (Matt. 20:28) Se, minkä Kristus teki, on myös Kirkon jäsenten tehtävä.

Bysantin yhteiskunnan ylevä eettisyys liittyy läheisesti lähimmäisen pyyteettömään rakastamiseen eli filantropiaan. Bysantti oli ensimmäinen valtio, jossa Kirkko järjesti selkeästi filantrooppisen ihanteensa kristilliseksi todellisuudeksi.

Bysantin asukkaille sairaista ja köyhistä huolehtiminen merkitsee pyhää velvollisuutta. Kirkko, valtio ja yksityiset hyväntekijät perustivat lukuisia hyväntekeväisyyslaitoksia. Bysantin luostarit ylläpitivät sairaaloita, vanhainkoteja, majataloja, orpokoteja ja muita hoitolaitoksia. Sairaaloiden ja klinikoiden organisaatio ja toiminta kuvastivat keskiajan erinomaista lääketieteellistä tietämystä.

Bysanttilaisten luja identiteetti pohjautui roomalaisuuteen, ortodoksisuuteen sekä hellenistiseen kulttuuriin. Bysanttilainen yhteiskunta oli sosiaalisesti aika joustava ja avoin ja erosi siinä ratkaisevasti lännen eurooppalaisesta yhteiskunnasta.

Bysantin keisarikunta kuvasti monipuolisesti Euroopan historiaa. Länsieurooppalaisessa historian ja kulttuurin tutkimuksessa kehiteltiin sen sijaan valistuskauden perintönä vastenmielinen kuva Bysantista pahana ja yhteiskunnallisesti jäykkänä keisarillisena teokratiana.

Valistuskauden rationalistisessa maailmassa Bysantin nähtiin edustavan Rooman keisarikunnan rappeutunutta jäännettä, jolle oli muka luonteenomaista yhteiskunnallinen ja kulttuurinen pysähtyneisyys.

Tämä sementoitu läntinen käsitys vääristää Bysantin yhteiskunnan ja kulttuurin. Bysantti oli yhteiskunnallisesti levoton ja poliittisesti dynaaminen keisarikunta, jonka vakaus rakentui roomalaisen perinteen mukaiseen monarkistiseen tasavaltalaisuuteen.

Bysantissa uskovien yhteiskunnallinen tietoisuus kasvoi Pyhästä Eukaristiasta ja yhteisestä rukouselämästä. Liturgian yhteinen rukous kehotti uskovia ja yhteiskunnan päättäjiä elämän kirkastumiseen. Bysantin kirkon liturgiset rukoukset eivät olleet tyhjiä sanoja, rukoukset jatkuivat filantrooppisena toimintana.

Bysantin kirkko opetti, kuinka ihmisen tuli käyttää Luojan antamia lahjoja yhdessä Jumalan armon kanssa Kirkon ja yhteiskunnan hengelliseen uudistamiseen.

Tämä opetus tulee erityisen korostuneesti esille pyhän Johannes Krysostomoksen (k. 407) elämässä. Hänen mielestään kristillisen elämän päämääränä on palveleva elämä. Kirkon uskonelämän voima on nöyryydessä ja kärsivällisyydessä eikä vallassa.

Pyhä Esipaimen eli aikana, jolloin Kirkon valloittivat suuret nimellisesti kristilliseen uskoon kääntyneet ihmismassat. Siksi hän koko usein, että hän saarnasi ”kuolleille ihmisille”. Hän havaitsi heidän ulkokultaisuutensa ja itsetyytyväisyytensä ja piti niitä maailmanlopun merkkeinä.

Pyhä Isämme koki usein papillisessa toiminnassaan, että hän puhui ihmisille, joille kristillisyys oli vain ulkoinen tapa ja pelkkä muodollisuus. Pyhä Johannes oli erityisen huolissaan yhteiskunnan rakenteellisista sairauksista. Hän saarnasi ja harjoitti käytännön kristillistä rakkautta perustamalla Konstantinopoliin sairaalan ja orpokodin sekä auttamalla köyhiä ja puutteenalaisia.

Pyhä Johannes Krysostomos opetti, että kaikki ”talteen laitettu” omaisuus on itse asiassa köyhiltä varastettua omaisuutta. Ihminen ei voi olla rikas muuten kuin pitämällä toisia köyhinä. Rikkaus perustuu aina epäoikeudenmukaisuuteen. Maailman rikkauksien rakastaminen on luonnotonta. Kukaan ei voi kehittyä kristittynä, ellei hän palvele lähimmäisiään.

Konstantinopolin Pyhä Esipaimen muistutti, että Kristus syntyi maailmaan vapauttaakseen ihmiset puutteesta, surusta ja tuskasta. Hän teki maanpäällä paljon hyvää ja paransi ihmisiä lukuisista sairauksista. Vapahtaja ohjasi pitkämielisyydellään ja kärsivällisyydellään eksyneitä Jumalan Totuuteen.

Juutalaiset pilkkasivat Kristusta ja sanoivat: ”Sinussa on riivaaja.” (Joh. 7:20) Mutta Kristus oli pitkämielinen ja ajoi taas ihmisistä ulos riivaajia. Juutalaiset sylkivät Vapahtajan kasvoille, mutta Hän paransi heidän sokeitaan.

Siksi Kirkon jäsenten tehtävänä on harjoittaa Kristukselle omistautumisen innoittamana lähimmäisen palvelemista. Kirkko on uutta elämää Kristuksessa ja Kristuksen elämää ihmisissä. Ilman rakkautta usko, askeesi ja diakonia eli Jumalan Pyhien Salaisuuksien näkeminen on mahdotonta.

Kirkkoisän opetukset ihmisten keskinäisestä rakkaudesta ovat ajankohtaisia myös Suomessa, jossa ihmisten eriarvoisuus vinouttaa kansalaisten elämää niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin. Ihmisten eriarvoisuus kalvaa suomalaista elämänmenoa ja mädättää sen sisältäpäin. Pahinta tässä kaikessa on ihmisen sielunelämän mädäntyminen ja kuoleminen.

Kirkon elämää pahoin halvaannuttavan maallistumisen keskellä tarvitsemme Pyhän Eukaristian ja kirkon välisen terapeuttisen suhteen löytämistä. Pyhä Eukaristia tuomitsee kaikenlaisen kuluttamisen ilman eukaristisen jakamisen iloa.

Köyhien auttaminen, sairaiden luona vieraileminen ja elämässä epäonnistuneiden hengellinen ohjaaminen nähtiin Bysantissa jumalallisen liturgian olennaisena osana. Kärsimys ja tuska nähtiin Bysantissa ihmisen aiheuttamana vääryytenä, mutta siihen ei liittynyt aikamme pohjatonta epätoivoa.

Bysantti oli kaikista puutteista huolimatta kristillinen valtio. Bysantin kristityt julistivat pelastuksen evankeliumia, mutta he myös ruokkivat köyhiä, osoittivat vieraanvaraisuutta muukalaisille, huolehtivat sairaista ja antoivat turvan, leskille, orvoille ja vanhuksille.

Piispuus ja diakonia liittyvät erottamattomasti yhteen

Ortodoksisen kirkon teologiassa piispuus ja diakonia liittyvät erottamattomasti yhteen. Itse asiassa diakonia eli palveleminen elähdyttää ja innoittaa piispallista arvovaltaa. Kuitenkaan piispuuden ja diakonian kesken ei voi olla ykseyttä, jos Kirkon elämän keskeiset asiat murentuvat piispan ulkokohtaiseen valtaan ja asemaan. Diakonia on ortodoksisen kirkon elämän keskeinen edellytys ja välttämätön ehto vihitylle hierarkialle ja papistolle yleensä.

Ortodoksisessa kirkossa tarvitaan maailmanlaajuisesti diakonian syvän ja sisäistyneen merkityksen löytämistä terapeuttisena haasteena Kirkon elämälle. Tänä päivänä on ensiarvoisen tärkeää määrittää, mitä Kirkon palveluvirka ja arvovalta merkitsevät Kirkon teologiselle ja hengelliselle ykseydelle.

Autenttinen ortodoksinen palveluvirka edellyttää kolmen edellytyksen toteutumista.

• Ensimmäinen tarkoittaa papiston jäsenen halua kärsiä yhdessä laumansa jäsenten kanssa ja omistautua työssään laumansa jäsenille. Se edellyttää piispalta, papilta ja diakonilta täydellistä suoruutta ja pyyteettömyyttä samoin kuin kykyä säilyttää sielun tasapaino elämän lukuisissa myllerryksissä.
• Toinen ortodoksisessa palveluvirassa edellytettävä asia on papiston jäsenen nöyryys. Valheellisen ylemmyyden tunteen täyttämä piispa tai pappi on kykenemätön toteuttamaan työssään Kristuksen parantavaa palvelutehtävää. On Kirkon pastoraalisen palveluviran hengen vastaista, että ihmiset samastavat ortodoksisen piispan aseman pelkästään kuninkaalliseen eetokseen. Tätä vääristynyttä käsitystä on ylläpidetty ortodoksisessa maailmassa vuosisatoja.
• Kolmanneksi papiston jäsenen tulee toteuttaa pastoraalisessa työssään diakoniaa. Mikään ortodoksisen pappeuden aste ei merkitse etuoikeutettua asemaa muihin nähden. Piispallinen valta ja hallinnoiminen johtavat väistämättä sairaaseen riippuvaisuussuhteeseen piispan ja muiden kirkon jäsenten kesken. Kirkossa on alituisena kiusauksena langeta hierarkian omanvoitonpyyntiin ja piispan arvovallan henkilökohtaiseen väärinkäyttämiseen. Sellainen on täysin Kirkon ihanteen mukaisen pastoraalisen piispuuden ja hengellisen isyyden vastaista.

Ortodoksisen kirkon elämä perustuu kahdenlaiseen diakoniaan:

• Jumalan palvelemiseen liturgiassa (Room. 15:16) ja
• kansan palvelemiseen pastoraalisessa virassa (1. Piet. 5:1-4).

”Opetelkaa tekemään hyvää” (Jes 1:17)

Diakonia on Kirkon keskeistä työtä. Jos ortodoksinen paikalliskirkko ei toteuta Kirkon palvelutehtävää, diakonia vääristyy pelkäksi ihmisten hyötysuhteiseksi organisaatioksi tai maallisen esikuvan mukaiseksi rakenteeksi. Ortodoksisen kirkon käytännön teologia osoittaa, että Kirkon autenttisen elämän ikoni on ateriapöytä eikä hallinto. Ortodoksista kirkkoa ei tule lähestyä kuin hallinnon pyramidia, jolloin huomio ja auktoriteetti kääntyvät pyramidin huipulle.

Pyhä profeetta Jesaja opetti:

”Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa.” (Jes.1:17)

Pyhä profeetta Miika lausui kokoavasti ihmisen velvollisuuden sanoessaan:

”Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.” (Miika 6:8)

Pyhät profeetat opettivat, että ihmisen velvollisuus on osoittaa armeliaisuutta lähimmäiselleen ja kohdella häntä oikeudenmukaisesti. Heidän tehtäväkseen jäi aikanaan taistelu oikeudenmukaisen elämän puolesta juutalaisessa maailmassa, jossa rikkaat elivät barbaarisesti ja sortivat kansaa. Vanhan testamentin profeettojen sosiaalinen opetus on ajankohtainen.

Rooman keisarikunnassa orjuutta pidettiin yhteiskunnan talouspolitiikan ja lakijärjestelmän luontaisena osana. Pyhä Gregorios Nyssalainen (k. 394) tuomitsee neljännessä Saarnaajan kirjan opetuspuheessaan orjuuden instituutiona.

Kirkkoisä korostaa, että ihmisen vapaus on keskeistä hänen jumalakuvaansa. Hän viittaa Saarnaajan kirjan kirjoittajaan, joka sanoo ostaneensa mies- ja naisorjia (Saarn. 2:7). Kirkkoisän mukaan orjia omistava rikas tuomitsee orjuuteen ihmisolennon, jonka luonto on vapaa ja itseään hallitseva. Rikas säätää lakeja, jotka vastustavat Jumalaa ja kumoavat jumalallisen luonnon lain mukaisuuden. Jos Jumala ei orjuuta vapaata ihmistä, kuka on sitten asettanut orjaisännälle yli Jumalan käyvän orjuuttavan vallan.

Ortodoksisen etiikan keskeinen opetus liittyy filantropiaan (kreik. philein ton antropon, rakastaa ihmistä). Kirkon Teologian mukaan filantropia eli ihmisen rakastaminen on Jumalan ominaisuus. Jumalan luoman ihmisen kutsumuksena on seurata Jumalaa tässä rakkaudessa rakastamalla lähimmäistään niin kuin itseään.

Ihmisen harjoittama filantropia perustuu Jumalan filantropiaan. Vaikka Jumala on ihmiselle täysin tuntematon olemuksessaan, Hänen tulee tunnetuksi ilmaistessaan historiassa ihmiskunnalle rakkautensa ja armeliaisuutensa.

Ortodoksisen kirkon lähetystyö on diakoniaa. Samoin kuin Kristus ei tullut maailmaan palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä ihmisten puolesta (Matt. 20:28) ja Mark. 10:45), samoin myös Kristuksen Kirkko on tässä maailmassa palvellakseen ihmisiä ja auttaakseen heitä Jumalan Valtakuntaan.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Breck, John, 1998, The Sacred Gift of Life. Orthodox Christianity and Bioethics. Crestwood.
• Chryssavgis, John
  • 2009, Remembering and Reclaiming Diakonia. The Diaconate Yesterday and Today. Brookline. 2009.
  • 2010, The Spiritual Way. – The Cambridge Companion to Orthodox Christian Theology. Edited by Mary B. Cunningham and Elizabeth Theokritoff. Third printing. Cambridge University Press. Cambridge.
• Constantelos, Demetrios J., 1991, Byzantine Philanthropy & Social Welfare. 2nd (Revised) Edition. New Rochelle. New York.
• Florovsky, Georges, 1975, St. John Chrysostom: The Prophet of Charity. Volume Four in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
• Gregorios Nyssalainen, pyhä, 1993, St. Gregory of Nyssa. Homilies on Eccleasiastes. Edited by Stuart G. Hall. New York.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1992, Ortodoksisen yhteiskuntaetiikan ääriviivoja. - Ortodoksinen Kulttuuri 4:1992. Joensuu.
  • 1995, Kuoleman varjosta elämän kirkkauteen. – Erga 1994. Ortodoksisen teologian laitoksen vuosikirja. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 2002, Ihmisrakkaus ja köyhät. Näkökulmia bysanttilaisen armeliaisuuden perintöön. – Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon kysymyksenä. Toimittanut Virpi Mäkinen. Atena Kustannus Oy. Jyväskylä.
  • 2013, Bysantin kaksi maailmaa: Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti, 1994, Sinisten vaarojen paimen. Artikkeleita ja puheita 1971-1994. Joensuu.
• Harakas, Stanley S.
  • 1983, Toward Transfigured Life. The Theoria of Eastern Orthodox Ethics. Brookline.
  • 1992, Living the Faith. The Praxis of Eastern Orthodox Ethics. Minneapolis.
  • 1999, The Doctrine of the Trinity in Eastern Orthodox Ethics. – Wholeness of Faith and Life: Orthodox Christian Ethics. Part Two. Church Life Ethics. Brookline.
• Johannes Damaskolainen, pyhä
  • 1980, Ortodoksisen uskon tarkka esitys I. Suomentanut Johannes Seppälä. Ortokirja. Joensuu.
  • 1980, Ortodoksisen uskon tarkka esitys II. Suomentanut Johannes Seppälä. Ortokirja. Joensuu.
• Kaldellis, Anthony, 2015, The Byzantine Republic. People and Power in the New Rome. Harvard University Press. Cambridge, Mass.
• Staniloae, Dumitru, 1980, The Holy Trinity: Structure of Supreme Love. – Theology and the Church. Translated by Robert Barringer. Crestwood.