Edesmenneitten muistaminen (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Apostoli Pietarin ensimmäinen lähetyskirje mainitsee Kristuksen saarnanneen ylösnousemuksensa edellä "vankeudessa olleille hengille" (1.Piet.3:19). Tämän raamatullisen totuuden bysanttilainen ikoni ilmaisee yksinkertaisen koruttomasti. Kristus seisoo kuoleman voittajana tuonelan porttien päällä ja tarttuu ranteesta Aadamia, joka ikonissa edustaa koko ihmiskuntaa. Ranteesta tarttuminen kuvaa kuoleman ja synnin orjuudesta vapautumista. Kuolleiden ja elävien välinen raja on kadonnut. Kristuksen kuolema ja ylösnousemus yhdistää näkyvän ja näkymättömän seurakunnan yhteiseen rukoukseen.
Varhaiskirkon liturgiaan läheisesti liittyneet Johanneksen ilmestyskirjan hymnit ilmaisevat vaikuttavasti yhteisen rukouksen kohoavan jatkuvana kiitosuhrina suitsukkeen tavoin Jumalan kasvojen eteen (Ilm. 8: 3). Kristillisen arkeologian tutkijat ovat löytäneet suuren määrän varhaisen marttyyrikauden hautoja, joissa on esirukouspyyntöjä. Liikuttavalla aitoudella nämä hautakirjoitukset ilmentävät varhaiskirkon näkemystä, miten esirukous on kuolemaakin voimakkaampi.
Apostoliset isät puhuvat usein pyhästä Ehtoollisesta kuolemattomuuden lääkkeenä ja vastamyrkkynä, ettemme kuolisi.
Esirukouksen perustana on rakkaus. Ja rakkaus muuttuu kuin itsestään rukoukseksi. Tästä rukouksesta on kaukana laskelmallisuus ja pakonomaisuus. Se kasvaa rakkaudesta, joka saa innoituksen rakkauden alkulähteestä, Jumalasta. Pannykida eli sielurukous kuvastaa ihmissielun ikuisuusikävää, mutta samalla se on myös voimakas todistus siitä, että me uskomme ihmissielun kuolemattomuuden liittyvän Kristukseen (Joh.11:26). Me emme murehdi kuoleman kautta kadottamaamme lähimmäistä, vaan rukoilemme hänen puolestaan tietoisina siitä, että kaikki tapahtuu aina Jumalan tieten.
Uskonnollisen näkemyksen maallistuessa myös kysymys esirukouksesta saa usein ensi näkemältä vaikeasti tunnistettavan, mutta silti rationalistisen sävyn. Alamme pohtia, onko mielekästä rukoilla edesmenneitten puolesta. Kristuksen ylösnousemusta edeltäneen toivon ja odotuksen ajan vanhatestamentilliset tuonelakuvat eivät suoranaisesti kehota esirukoukseen. Ja kuitenkin kysymyksen perusongelmana ei ole tämä, vaan meidän epäuskomme. "Kun Kristus itki Lasaruksen haudalla, hän ei itkenyt kuoleman pelottavan totuuden edessä. Hän itki haudalla olleiden epäuskon vuoksi, koska nämä eivät uskoneet elämän jatkuvan Kristuksen yhteydessä myös kuoleman jälkeen", kirjoittaa pyhä Johannes Krysostomos.
Puhuessaan näkymättömästä maailmasta isät painottavat sitä, että meillä on vaarana konkretisoida liiaksi hengellistä todellisuutta. Me kuvittelemme hengen maailman aistitodellisuutta vastaavaksi. Ja kuitenkin taivas on hengellinen olotila. Siksi kärsimys tai ilo eivät ole fyysisiä, vaan hengellisiä kokemuksia. Hengen maailmassa on isien mukaan kaiken, perustana rakkaus. Raamatun käyttämä vertauskuva "tuli" tarkoittaa isien mukaan juuri rakkautta. Helvetti on ihmisen henkistä yksinäisyyttä, erossa olemista Jumalasta. Jumala ei ole luonut helvettiä, vaan ihminen itse rakentaa sen hyvänvastaisella asennoitumisellaan elämään ja lähimmäisiinsä.
Esirukous on vastuun kantamista jokaisesta kirkon jäsenestä, rukoilemista jokaisen ahdistetun ja vaivatun puolesta. Erään syvästi kokeneen kristityn tavoin me "uskomme edesmenneitten ystäviemme olevan hengessä meitä lähellä silloin, kun rukoilemme heidän puolestaan. Hengessä he pyrkivät asettumaan yhteyteemme, ja jollemme aina pysty heidän herkkää kosketustaan täysin selvästi tuntemaan, niin se johtuu myös siitä, että meiltä puuttuu vastaava mielenvire."
Pentti Hakkarainen
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Opetuspuhe on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 12/1974, joka ilmestyi toukokuun 5.päivänä 1974, sivulla 168 [s.4])
