Ferrara-Firenzen unionikokous

Ferrara-Firenzen (1438 – 1439) unionikokouksen alkamisesta 570 vuotta

Ensimmäiset kreikkalaiset unionistit

Konstantinopolin kukistumista edeltänyt Paleologos-hallitsijasuvun aika (1261-1453) merkitsi Bysantin keisarikunnan ulkoisesta heikkenemisestä huolimatta bysanttilaisen teologian (pyhä Gregorios Palamas [k. 1359] ja hesykastinen teologia) nousukautta.

Pyhän Gregorios Palamaksen hesykastisen teologisen opetuksen perimmäisenä tarkoituksena oli puolustaa kristillisen kokemuksen todellisuutta. Palamas käytti teologisessa opetuksessaan Aristoteleen logiikkaa, mutta ei turvautunut irrationaaliseen mystisismiin todistaakseen, että kokemus on kaikkein tärkein asia kristillisessä teologiassa.

Hesykastinen liike toi selkeästi esille idän ja lännen kirkollisen kokemuksen erot ja lännen kristillisyyden “uskonnollistumisen”. Hesykastit eivät etsineet yksilön pelastusta, yhteisöstä eristäytymistä, vaan Kirkon yhteisöllistä askeesia.

Hesykastisen teologian perustana on Jumalan, jumalallisen valkeuden eli luomattomien energioiden näkeminen. Mutta hesykastit eivät erottaneet Jumalan näkemistä Kirkon elämän kokonaisuudesta, sen kaikilla tasoilla ilmenevästä sakramentaalisuudesta, liturgisesta ja käytännön elämästä.

Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan ortodoksisessa yhteisössä vaikuttaa todellinen Jumalan näkeminen, tieto korkeimmasta kokemuksesta, teot ja elämä, jotka ovat ortodoksisen teologian todellinen tutkimuskenttä. Teologiassa on kyse Kirkon elämänkokemuksesta.

Paleologos-kausi oli myös idän ja lännen teologisen keskustelun ja taistelun aikaa. Bysanttilaiset teologit kohtasivat unionikokouksissa (Lyon 1274 ja Ferrara-Firenze 1438-1439) lännen skolastisen teologian ja humanistisen renessanssin haasteet.

Ensimmäinen merkittävä kreikkalainen unionisti oli Demetrios Kydones (n. 1324-1397). Hänen kreikankieliset käännöksensä Tuomas Akvinolaisen (k. 1274) teoksista “Summa contra Gentiles” ja “Summa Theologiae” vaikuttivat kreikkalaisiin tulevina vuosisatoina.

Demetrios Kydones kääntyi roomalaiskatoliseksi. Kydoneksen kääntymyksen taustalla oli dominikaanien voimakas käännytystyö Konstantinopolissa. Dominikaanit vierailivat säännöllisesti hänen luonaan ja rohkaisivat häntä käännöstöihin.

Kydones oli keisari Johannes VI:n (1347-1354) läheinen ystävä ja tämän hallituksen pitkäaikainen ministeri. Demetrios Kydoneksen veli Prohoros oli Athoksen Suuren Lavran munkki, joka osasi myös latinaa ja käänsi kreikaksi muun muassa Augustinuksen, Hieronymuksen ja Tuomas Akvinolaisen teoksia. Prohoros vastusti itsepäisesti Gregorios Palamasta, ja hänet tuomittiin teologisista mielipiteistään Konstantinopolin ortodoksisessa synodissa 1368.

Kydoneksen veljesten latinalaismieliseen ryhmään kuuluivat myös Manuel Kalekas ja Andreas ja Maksimos Krysoberges. He kaikki liittyivät paavin kirkkoon. Heistä Manuel Kalekas oli 1300-luvun lopun Konstantinopolin johtava kreikkalainen latinisti. Myös Nikean metropoliitta Bessarion ihaili länttä ennen kääntymistään katolilaiseksi.

Vaikka edellä mainittujen kreikkalaisten henkilökohtainen kuuliaisuus latinalaiselle kirkolle oli ehkä aitoa, on syytä panna merkille, ettei läntinen teologia ollut heille luultavasti ainoa viehtymys. Kreikkalaisten kääntymykseen vaikutti myös tomismi filosofisena järjestelmänä. Tomismi tiivisti keskiaikaisen filosofian skolastisen perinteen 1200-luvun lopun siirtymisen Augustinuksen platonistisista tulkinnoista Aristoteleen suuntaan. Kreikkalaisia käännynnäisiä yhdisti omistautuminen maalliseen hellenismiin.

Firenzen kirkolliskokous: bysanttilaista vastarintaa ja mukautumista

Firenzen kirkolliskokous (1438-1439) pidettiin viisitoista vuotta ennen Bysantin keisarikunnan historian päättymistä. Kokouksen ensisijaisena päämääränä oli idän ja lännen kirkollisen yhteyden palauttaminen, mihin sekä Bysantin keisari ja Rooman paavi pyrkivät.

Firenzen kirkolliskokouksesta ei ole säilynyt virallisia asiakirjoja. Tiedot kokouksesta ovat peräisin kolmen osallistujan kuvauksista. Ensimmäinen lähde on ns. Acta Graeca. Se on kirjoitettu kreikaksi, ja kirjoittaja on todennäköisesti latinalaismielinen metropoliitta Doroteos. Toinen teksti on latinankielinen. Se on dialogi, jonka kirjoittaja on paavin lähettiläs Andrea.

Kolmannen lähteen kirjoittaja on kreikkalainen historioitsija Sylvester Syropoulos, joka oli Konstantinopolin patriarkaatin johtava virkamies (megas ekklesiarkhes) ja joka osallistui Bysantin delegaation jäsenenä Firenzen kirkolliskokoukseen. Syropoulos allekirjoitti kokouksessa painostuksen alaisena unioniasiakirjan, mutta irtisanoutui siitä ja liittyi unionia vastustaneen metropoliitta Markus Efesolaisen (k. 1445) ryhmään.

Läntiset tutkijat ovat pitäneet näistä kolmesta tekstistä arvovaltaisimpana Acta Graecaa. Sen sijaan Syropouloksen tekstiä läntiset tutkijat ovat tietoisesti vähätelleet. Professori Deno J. Geanakoplos sen sijaan pitää Syropouloksen muistelmia tärkeinä jo pelkästään siksi, että ne kuvaavat seikkaperäisesti kreikkalaislähetystön sisäisiä suhteita ja menettelytapoja.

Geanakoploksen mukaan Syropoulos luo merkittävän kokonaiskuvan kreikkalaisesta mentaliteetista, erityisesti syvästä ristiriidasta, joka vallitsi Bysantin historian kriittisenä “kuoleman kautena” latinalaismielisten unionin kannattajien ja unionin vastustajien välillä.

Rooman paavin Eugenius IV:n (1431-1447) kustantamat laivat toivat marraskuun 24. päivänä 1437 suuren bysanttilaisen delegaation Italiaan. Bysantin keisarikunnan delegaatioon kuului noin 700 kirkonmiestä ja maallikkoa. Sitä johtivat keisari Johannes VIII Paleologos ja Konstantinopolin patriarkka Joosef II (k. 1439). Kreikkalaiset saapuivat raskaan, kolme kuukautta kestäneen merimatkan jälkeen lopulta Venetsiaan.

Ferrara -Firenzen kirkolliskokous oli jo alkuvaiheessa vaarassa kaatua protokollakysymykseen. Kun Konstantinopolin patriarkka Joosef saapui Ferraraan, hän kieltäytyi ehdottomasti tervehtimästä paavia läntisen perinteen mukaisesti eli polvistumalla ja suutelemalla hänen jalkaansa. Patriarkka totesi paavin lähettiläille:

“Mistä paavi on saanut tämän oikeuden? Mikä synodi on antanut hänelle tuon oikeuden? Osoittakaa minulle lähde, josta tämä etuoikeus on peräisin ja missä se on kirjoitettuna? Paavi väittää, että hän on Pietarin seuraaja, sittenhän me olemme muiden apostolien seuraajia. Suutelivatko he pyhän Pietarin jalkaa?”

Asia ratkaistiin lopulta niin, että paavi Eugenius otti patriarkan ja hänen delegaationsa vastaan yksityisesti.

Merkitykseltään suuremmaksi ongelmaksi muodostui väittely siitä, missä Bysantin keisari ja Rooman paavi istuisivat kirkolliskokouksen avajaisissa. Molemmat osapuolet halusivat säilyttää arvokkuutensa. Paavi Eugenius vaati, että hänen istuimensa tuli sijaita kirkon keskiosassa. Kreikkalaiset delegaatit olisivat istuneet hänen vasemmalla ja latinalaiset hänen oikealla puolellaan. Keisari Johannes VIII puolestaan vetosi bysanttilaiseen traditioon ja vaati, että hän toimisi avajaisistunnon puheenjohtajana. Lopulta päädyttiin ratkaisuun, jonka mukaan paavin istuin sijaitsi latinalaisen delegaation puolella. Konstantinopolin patriarkka kärsi arvovaltatappion, sillä hän joutui istumaan arvojärjestyksessä sekä paavin että Bysantin ja lännen keisarin jälkeen.

Varsinainen kirkolliskokous alkoi suurena lauantaina 9. huhtikuuta 1438 Ferraran katedraalissa. Kaikki kreikkalaiset delegaatit eivät ehtineet ajoissa paikalle, muun muassa Kiovan metropoliitta Isidoros saapui vasta elokuussa 1438. Bysantin kirkon keskeiset edustajat olivat patriarkka Joosef II, Bysantin keisari Johannes VIII, Efeson metropoliitta Markus ja Nikean metropoliitta Bessarion. Bysantin keisari antoi tiukan ohjeen, että ainoastaan Markus ja Bessarion saivat kirkolliskokouksessa antautua väittelyyn latinalaisten kanssa.

Latinalaisen kirkon edustajista on syytä mainita paavi Eugenius IV, kardinaalit Julius Cesarini ja Nikolaus Albergati, Rodoksen kreikkalaissyntyinen latinalainen arkkipiispa Andreas ja espanjalainen dominikaaniteologi Johannes Torquemada. Paavi Eugeniusta samoin kuin Lyonin kirkolliskokouksessa (1274) paavi Gregoriusta innoitti ajatus Bysantin kirkon alistamisesta unionissa hallinnollisesti ja teologisesti Rooman kirkon alaisuuteen.

Nikean metropoliitta Bessarion käytti kirkolliskokouksen alussa puheenvuoron, jossa hän osoitti puhetaidollisen ja kirjallisen lahjakkuutensa, mutta hänen puheensa oli enemmän retorinen ja poliittinen kuin hengellinen ja teologinen. Efeson metropoliitta Markuksen puhe oli sen sijaan selkeästi opillinen. Hän toi puheessaan korostuneesti esille ortodoksien ja latinalaisten opilliset erot. Bessarion tuki vielä kokouksen alkuvaiheessa Markuksen teologisia näkökantoja.

Paavi ja latinalaiset delegaatit eivät olleet kiinnostuneita tekemään kompromisseja kreikkalaisten kanssa. He ymmärsivät, että bysanttilaisten poliittinen ja sotilaallinen tilanne oli heikko. Bysanttilaisille ei ollut luvassa mitään sotilaallista apua ilman kirkkounionia. Latinalaiset delegaatit muistuttivat bysanttilaisia, ettei näillä ollut mitään asemaa esittää latinalaisille vaatimuksia.

Kreikkalaiset delegaatit ymmärsivät nopeasti, mistä oli kysymys. Latinalainen kirkko vaati heiltä alistumista paavin valtaan. Kreikkalaisille ei annettu kirkolliskokouksessa mahdollisuutta filosofisiin ja teologisiin mielipiteisiin, mikä turhautti heitä suuresti. Latinalaiset oli sanelleet Firenzen kirkolliskokouksen päätökset Bysantin keisari Johannekselle jo ennen kreikkalaisen delegaation lähtöä Italiaan. Latinalaiset takasivat kreikkalasille ainoastaan perinteisten bysanttilaisten kirkollisten toimitusten säilymisen.

Latinalaisen kirkon oppi kiirastulesta (latinaksi: purgatorium) oli Ferrara - Firenzen kirkolliskokouksen ensimmäinen opillinen kysymys, josta metropoliitta Markus ja Bessarion olivat eri mieltä. Kardinaali Cesarini esitteli viidennessä istunnossa 4. kesäkuuta 1438 kreikkalaisten toivomuksesta latinalaisen kirkon opetuksen kiirastulesta. Cesarinin esitystä seurasi 14. kesäkuuta 1438 Bessarionin vastauspuheenvuoro, johon esitti vastineen Torquemada. Hänelle puolestaan vastasi metropoliitta Markus Efesolainen.

Kardinaali Cesarinin alustuspuhe puolusti selkeästi latinalaisen kirkon kiirastulioppia. Metropoliitta Markus korosti omassa puheessaan, ettei latinalainen kiirastulioppi ollut sinänsä merkittävä dogmaattinen kysymys, mutta hän näki silti, että eroavuudet olivat tässä kysymyksessä idän ja lännen välillä liian suuret.

Bessarion ei yhtynyt Markuksen näkemykseen, vaan hän totesi, ettei itse osannut sanoa tähän kysymykseen mitään. Bessarion ei ollut halukas puolustamaan ortodoksisen kirkon näkemyksiä lännen kiirastulioppia vastaan.

Metropoliitta Markus puhui sen sijaan pitkään. 'Konstantinos Tsirpanliksen mukaan

“ei ole liioiteltua todeta, että Markuksen merkittävin saavutus Ferrara-Firenze kirkolliskokouksessa oli hänen puheensa kiirastulesta eli hänen eskatologinen opetuksensa.”

Markus Efesolainen painotti puheessaan, ettei apostolisessa ja katolisessa kirkossa ole olemassa mitään tarvetta kiirastuliopille, koska vanhurskaat pääsevät taivaaseen ja syntiset joutuvat helvettiin vasta viimeisen tuomion jälkeen. Hän puolusti näkemystään idän Kirkon suurten opettajien Athanasios Aleksandrialaisen (k. 373), Gregorios Teologin (k. 390) ja Johannes Krysostomoksen (k. 407) opetuksilla.

Kreikkalaisten ja latinalaisten väittely kiirastulesta kesti Firenzessä kaikkiaan kuusi viikkoa. Kokous ei saavuttanut yksimielisyyttä. Latinalaisilla oli teoreettinen etu puolellaan, koska skolastinen kouluteologia oli luonut tarkoin määritellyn opin kiirastulesta. Latinalaisten näkemykset kasvoivat teologiasta, jonka juuret olivat legalistisessa pelastusnäkemyksessä (syyllisyys ja synnin ajallinen rangaistus) ja Rooman piispan arvovaltavaatimuksissa.

Ferrarassa puhkesi vuoden 1438 lopulla ruttoepidemia ja paavi Eugenius julkaisi 10. tammikuuta 1439 bullan, jolla hän siirsi kokouksen pitämisen Firenzeen. Todellinen syy kirkolliskokouksen pitopaikan muuttamiseen oli taloudellinen. Bysanttilaisen delegaation ylläpitäminen tuli paaville kalliiksi. Paavi sai taloudellista tukea firenzeläiseltä Medici-suvulta.

Paavi, piispat ja muut papiston jäsenet saapuivat Firenzeen 7. helmikuuta 1439 voittokulkueessa. Bysantin keisari saapui kaupunkiin 15. helmikuuta 1439.

Toinen teologinen kysymys, jossa Markus Efesolaisen ja Bessarionin mielipiteet erosivat oli latinalainen Filioque-oppi. Asian käsittely aloitettiin maaliskuun 2. päivänä 1439.

Metropoliitta Markus Efesolainen oli lähes ainoa kreikkalainen delegaatti, joka puolusti idän Kirkon opetusta asiassa. Esipaimen korosti, että kirkolliskokouksen osapuolten tuli keskustella avoimesti, oliko latinalaisella kirkolla oikeutta Filioque - lisäykseen, joka oli vastoin Pyhän Hengen ohjaamien ekumeenisten synodien päätöksiä. Bessarion vastusti jyrkästi ehdotusta.

Markus Efesolainen puolusti tinkimättömästi ortodoksista uskoa, mikä johti toisinaan muiden kreikkalaisten delegaattien vastalauseeseen häntä kohtaan. Markuksen ja Bessarionin teologiset erimielisyydet johtivat jopa siihen, että Bessarion nimitti kiistakumppaniaan mielenvikaiseksi ja epileptikoksi. Sylvester Syropoulos korosti, että Bessarion ostettiin latinalaisten leiriin kullalla ja lupauksella, että hänestä tulee kirkolliskokouksen jälkeen Rooman kirkon kardinaali. Eikä Bessarion ollut ainoa paavin edustajien lahjoma kreikkalainen.

Pyhä Markus Efesolainen oli hesykastipiispa. Häntä tyrmistyttivät Firenzen kirkolliskokouksessa kreikkalaisten delegaattien kompromissit, joihin he olivat valmiit aineellisen palkinnon toivossa.

Bysanttilaiset piispat ja igumenit allekirjoittivat Firenzen unioniasiakirjan 5. heinäkuuta 1439. Efeson metropoliitta Markus kieltäytyi ainoana bysanttilaisena kirkonmiehenä allekirjoittamasta asiakirjaa. Unionimieliset metropoliitat Bessarion ja Isidoros esittävät anateemaa Markus Efesolaiselle, mutta keisari Johannes VIII ei sitä hyväksynyt. Keisari joutui ainoana maallikkona allekirjoittamaan asiakirjan.

Bysanttilaiset ja latinalaiset kirkolliskokousedustajat osallistuivat 6. heinäkuuta 1439 Firenzessä juhlamessuun Santa Maria dei Fioren katedraalissa. Paavi Eugenius johti messun. Unioniasiakirjan luki latinaksi kardinaali Julius Cesarini ja kreikaksi Bessarion.

Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Joosef II oli kuollut äkillisesti ilta-aterialla kesäkuun 10. päivänä 1439. Useimmat bysanttilaiset delegaatit lähtivät kotimatkalle jo 7. heinäkuuta 1439. Keisari Johannes VII viipyi Firenzessä vielä noin kuukauden. Keisarin veli Demetrios, Gemistos Plethon ja Georgios Skolarios lähtivät Firenzestä jo aiemmin.

Bysanttilaisille Firenzen unioniasiakirjan teologisesti ongelmallisin kysymys oli Rooman paavin universaalisen primaatin tunnustaminen, sillä se merkitsi käytännössä Bysantin kirkon itsenäisyyden menettämistä. Teologinen keskustelu paavin primaatista aloitettiin Firenzessä vasta kesäkuun 16. päivänä 1439. Keskustelu jäi ylimalkaiseksi.

Firenzen kirkolliskokouksen päättämä unioni oli kompromissi. Suurin osa bysanttilaisista delegaateista tunsi, että heidät oli pakotettu “väärämieliseen” unioniin.

Rooman kirkon tyytyväisyys unionin syntymisestä Bysantin kirkon kanssa oli kuitenkin ennenaikainen: bysanttilaiset hylkäsivät keisarin ja kirkonmiesten hyväksymän unionin Rooman kirkon kanssa. Ortodoksinen kirkko oli keisarikunnan viimeisinä vuosikymmeninä tiukasti keisarin valvonnassa, mutta siitä huolimatta Johannes VIII ei onnistunut toteuttamaan keisarikunnassaan Firenzen kirkolliskokouksen päätöksiä. Hän tuki unionia kannattavia piispoja, mutta silti nämä lähtivät yksi toisensa jälkeen Konstantinopolista. Jo vuonna 1441 muutamat kreikkalaiset unioniasiakirjan allekirjoittaneet delegaatit luopuivat siitä julkisesti.

Unionin vastustajien johtajaksi nousi keisari Johanneksen veli Demetrios. Hän hyökkäsi kesällä 1442 joukkoineen turkkilaisten tukemana Konstantinopolia vastaan, mutta hyökkäys epäonnistui, Demetrios vangittiin ja joutui kotiarestiin.

Efeson metropoliitta Markus palasi 1442 vankeudesta takaisin Konstantinopoliin. Hänestä tuli nyt unionin vastaisen liikkeen johtaja. Markuksen kokemukset Ferrara - Firenzen kirkolliskokouksessa olivat tehneet hänestä tinkimättömän latinalaisen kirkon vastustajan. Kirkolliskokouksessa ajettiin läpi unioniasiakirja, joka ei perustunut pyhien isien yhteiseen uskon todistuksen arvovaltaan, vaan poliittiseen vehkeilyyn ja henkilökohtaiseen uhkailuun.

Firenzen kirkolliskokouksen aikaansaama ortodoksien ja katolisten unioni pohjautui vääriin lähtökohtiin. Rooman kirkko käytti häikäilemättömästi hyväksi Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin heikkoutta. Latinalainen kirkko tarjosi rahaa ja sotilaallista tukea saadakseen Bysantin keisarin ja kirkon tunnustamaan Rooman paavin universaalisen primaatin. Ferrara-Firenzen kirkolliskokousta ei olisi koskaan pidetty, elleivät turkkilaisjoukot olisi uhanneet Konstantinopolia.

Paavi käytti bysanttilaisten hädänalaista tilaa hyväksi saadakseen heiltä tukea rapistuneelle valtapolitiikalleen. Paavi Eugenius (1431-1447) kohtasi kaudellaan latinalaisessa kirkossa ns. konsiliaarisen liikkeen, joka korosti kirkon arvovaltana enemmän kirkolliskokouksien päätöksiä kuin paavin universaalista asemaa. Liike haastoi paavin puolustamaan asemaansa.

Keisari Johannes VIII:n veli ja seuraaja Konstantinos XI (1449-1453) asetti kaiken poliittisen toivonsa lännen apuun ja vaati Firenzen unioniasiakirjan julkista lukemista Konstantinopolissa Hagia Sofian katedraalissa. Konstantinoksen toimenpiteet kirkkopolitiikassa kuvastivat voimakkaasti hänen hovimiestensä mielipiteitä. Keisarin neuvonantajat liittivät pragmaattisesti Bysantin unionipolitiikan ja ottomaanien uhan yhteen.

Kardinaali (entinen Kiovan metropoliitta) Isidoros saapui Rooman paavin lähettiläänä 12. joulukuuta 1452 Konstantinopoliin ja toimitti Hagia Sofiassa latinalaisen messun viisi kuukautta ennen Konstantinopolin kukistumista. Unionin julistaminen aiheutti Konstantinopolissa suurta murhetta, mutta ei väkivaltaa. Unionin vastustajat eivät saapuneet Hagia Sofiaan, jonka kardinaali Isidoros muutti latinalaiseksi katedraaliksi.

Bessarion ja pyhä Markus Efesolainen

Kardinaali Bessarion on Bysantin poliittisen ja kirkollisen historian tuulensilmässä ristiriitainen persoonallisuus. Hänen merkityksensä lännen renessanssin antiikin tekstien kokoajana ja säilyttäjänä on kiistaton. Bessarionin toiminta merkitsi ensimmäistä antiikin kreikkalaisen ajattelun ja filosofian renessanssia Roomassa. Se oli henkisenä ja kulttuurisena taustana 1500-luvun alun vastaavalle renessanssille paavi Leo X:n (1513-1521) kaudella. Sen sijaan Bessarionin asema Firenzen kirkolliskokouksessa herättää yhä epämiellyttäviä ajatuksia ortodoksisissa tutkijoissa.

Historiallisesti ja teologisesti paras tapa lähestyä Bessarionin lahjakasta, mutta moni-ilmeistä henkilöä on verrata häntä pyhään Markus Efesolaiseen. Bessarion oli monipuolisesti lahjakas, mutta kunnian - ja vallanhimoinen kirkonmies, kun taas pyhä Markus Efesolainen oli munkki sanan todellisessa merkityksessä. Hän pitäytyi tiukasti apostolisen ja katolisen kirkon opetukseen, kun Bessarion oli ennen muuta filosofi ja humanisti jota viehätti klassisen Kreikan filosofinen ajattelu ja aristotelelainen tomismi.

Markus Efesolainen oli pyhän Gregorios Palamaksen hesykastisen opetuksen uskollinen oppilas. Hän sai hesykastiset vaikutteensa opettajalta, Joosef Bryenniokselta (n. 1350- n. 1431). Joosef Bryennios oli Gregorios Palamaksen oppilas. Markus Efesolainen vastusti Palamaksen teologian kannattajana bysanttilaista skolastiikkaa, jota Bessarion edusti.

Näin Ferrara-Firenzen kirkolliskokous ei ollut pelkästään idän ja lännen teologinen taistelu, vaan myös bysanttilaisen hesykasmin ja humanismin välinen taistelu. Markus Efesolainen puolusti Ferrara-Firenzen kirkolliskokouksessa ortodoksisia näkökohtia, jotka tuomitsivat bysanttilaisen skolastiikan latinalaisen hengen. Hän vastusti unionistien poliittista tarkoituksenmukaisuutta, jonka nimissä he olivat valmiit luopumaan oikeasta uskosta. Bessarionin haave lännen poliittisesta ja sotilaallisesta avusta Bysantille oli epärealistinen. Bessarion oli kreikkalainen, mutta hän ei ollut sydämeltään ortodoksi.

Bysanttilaiset sen sijaan tarvitsivat 1400-luvulla kipeästi ortodoksista uskoa ja sen elävää traditiota. Ferrara-Firenzen kirkolliskokous 1438-1439 muistuttaa yhä ortodokseja siitä, että heidän tulee käydä teologista dialogia Rooman kanssa ortodoksisen kirkon patristisen ja sen luovan jatkon pyhän Gregorios Palamaksen hesykastisen teologian hengessä.

Kirkon rauha ja rakkaus ei saa merkitä luopumista totuudesta. Pyhä Isidoros Pelusionilainen (k. 436) opettaa viisaasti:

“Toisinaan hyvä sota on parempi kuin huono taistelu - - älkää ajatelko, että rauha on aina hyvä, monesti rauha on pahempi kuin mikään sota.”

Pyhä Gregorios Teologi jatkaa ajatusta:

“Ylistettävä sota on aina parempi kuin rauha, joka erottaa meidät Jumalasta. Pyhä Henki auttaa sen vuoksi heikkoja taistelijoita tulemaan sankarillisiksi sotureiksi.”

Tämän päivän dialogeissa maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon ja muiden kristittyjen välillä on olemassa sama vaara kuin unionikokousten aikana. Ortodoksisten neuvottelijoiden joukossa on hyvin koulutettuja, älykkäistä mutta teologisesti vapaamielisiä bessarioneja ja isidoroksia. Mutta onko nykyisten ortodoksisten neuvottelijoiden joukossa Kirkon hengen mukaisia teologeja, pyhiä ihmisiä, jotka ovat valmiit puolustamaan pyhän Markus Efesolaisen tavoin ortodoksisen kirkon apostolista ja patristista totuutta?

Lopuksi

Firenzen kirkolliskokous (1438-1439) pidettiin vain viisitoista vuotta ennen Bysantin keisarikunnan historian päättymistä. Kokouksen ensisijaisena päämääränä oli idän ja lännen kirkollisen yhteyden palauttaminen. Sekä Bysantin keisari että Rooman paavi pyrkivät kirkkojen unioniin.

Paavin kirkko oli vuosisatojen aikana lisännyt arvovaltaansa niin lännessä kuin idässä. Bysantin keisarit ajoivat 1200-1400-luvuilla Bysantin ja Rooman kirkollista yhdistymistä, sillä heidän vaikuttimenaan oli paavin mahdollinen poliittinen ja sotilaallinen apu Konstantinopolin puolustamisessa turkkilaishyökkäyksiä vastaan.

Näinä vuosisatoina latinalaisten ja ortodoksien unioni julistettiin kolmesti:

1. neljännen ristiretken ja Konstantinopolin hävittämisen (1204) jälkeen bysanttilaisia pakotettiin kääntymään roomalaiskatolisuuteen,
2. Lyonin kirkolliskokouksen (1274) jälkeen paavi Gregorius X ja Bysantin keisari Mikael VIII Paleologos allekirjoittivat henkilökohtaisesti yhdistymisasiakirjan ja
3. Ferrara-Firenzen kokous (1438-1439) vahvisti niin ikään unionin idän ja lännen kirkon osien välille.

Bysanttilaiset torjuivat keisarin ja kirkonmiesten hyväksymän unionin paavin kirkon kanssa. Firenzen kirkolliskokouksen aikaansaama unioni perustui vääriin lähtökohtiin. Paavi Eugenius IV käytti häikäilemättömästi hyväksi keisarikunnan ja Ekumeenisen patriarkaatin heikkoutta.

Teologisesti keskeisin syy unionin kariutumiseen oli kanoninen eli kirkkohallinnollinen. Rooman kirkko korosti 1000-luvulta lähtien paavin monarkiaalista valtaa, kun taas ortodoksit painottivat Kirkon piispojen kollegiaalista arvovaltaa. He kieltäytyivät hyväksymästä paavin universaalista primaattia eli ylivaltaa muihin piispoihin. Bysanttilaiset arvostelivat paavillista ekklesiologiaa, koska latinalaisessa kirkossa paavin primaatti ei ollut enää Kirkon organisaation näkökohta, vaan paaviutta pidettiin osana kirkon olemusta.

Hesykastinen liike (erityisesti pyhä Gregorios Palamas) toi 1300-luvulla voimakkaasti esille latinalaisen kristillisyyden uskonnollistumisen ja uskon elämän yksilöitymisen. Hesykastien määrätietoinen ja luova teologinen toiminta vaikutti osaltaan unionin kariutumiseen. Palamaksen hesykastisella perinteellä oli muutoinkin tärkeä merkitys Bysantin ortodoksikristittyjen elämässä.

Firenzen unioniyrityksen kariutumisen taustalla oli myös psykologinen syy. Konstantinopolin kreikkalaisväestö tunsi latinalaisia kohtaan syvää vastenmielisyyttä, jonka juuret olivat latinalaisten toimeenpanemassa barbaarisessa Konstantinopolin hävittämisessä ja ryöstämisessä (1204). Konstantinopolin hävittämistä seurannut Rooman kirkon harjoittama pakkokäännytys lisäsi kreikkalaisten katkeruutta ja vihaa. Bysanttilaiset pelkäsivät turkkilaisten hyökkäyksiä, mutta myös kirkollista alistamista Rooman paavin valtaan. Kumpikaan pelko ei ollut aiheeton.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Chadwick, H.
  • 2004 East and West; The Making of a Rift in the Church, From Apostolic Times Until the Council of Florence. Oxford.
• Chrysostom, bishop
  • 1992 The Witness of St. Mark of Ephesus in Contemporary Orthodoxy. - The Patristic and Byzantine Review. Vol. 11.
• Chrysostom, archbishop
  • 2001 Orthodox and Roman Catholic Relations. From the Fourth Crusade to the Hesychastic Controversy. Etna.
• Dvornik, F.
  • 1966 Byzantium and the Roman Papacy. New York.
• Geanakoplos, D. J.
  • 1976 Byzantine East and Latin West: Two worlds of Christendom in Middle Ages and Renaissance. Studies in Eccleasiastical and Cultural History. Hamden.
• Gill, J.
  • 1948 The “Acta” and the Memoir of Syropoulos as History. - Orientalia Christiana Periodica. XIV.
  • 1959 The Council of Florenze. Oxford.
  • 1964 Personalities of the Council of Florence. New York.
• Hakkarainen, J.
  • 1983 Gregorios Palamas - raamatullinen mystikko. - Ortodoksisuus ja yhteiskunta. Pieksämäki.
  • 1983b Markus Efesolainen - hesykasmin puolustaja. - Ortodoksisuus ja yhteiskunta. Pieksämäki.
• Hussey, J. M.
  • 1990 The Orthodox Church in the Byzantine Empire. Oxford.
• Mantzarides, G.
  • 1988 Spiritual Life in Palamism. - Christian Spirituality. High Middle Ages and Reformation. Edited by J. Raitt. New York.
• Mantzaridis, G. I.
  • 1984 The Deification of Man. St. Gregory Palamas and the Orthodox Tradition. Crestwood.
• Oostroumoff, I.N.
  • 1971 The History of the Cuoncil of Florence. Transl. By B. Popoff. Boston.
• Tsirpanlis, C.
  • 1974 Mark Eugenicus and the Council of Floronce. A historical reevaluation of his personality. Athens.
• Yannaras, C.
  • 2006 Orthodoxy and the West. Hellenic Self-Identity in the Modern Age. Translated by P. Chamberas and N. Russell. Brookline.