Hidasta elämää (kolumni)

(Kuva © Mikko Kärki)

Meillä Suomessa papin vieraileminen vanhusten luona hoitokodeissa ei aina ole kovinkaan helppoa ja luontevaa, eikä myös kaikissa seurakunnissa kovinkaan yleistä. Esteiksi ovat muodostuneet niin maallinen byrokratia kuin työntekijän omat rajoitukset. Yhteiskunta ei tiedota vanhuksen ”joutumisesta” hoitokotiin, se voivat tehdä vain vanhus itse tai sukulaiset. Myös joidenkin hengellisen työntekijöiden asenteet vanhustyöhön saattavat vaatia hieman skarppaamista ja päivittämistä.

Eräs amerikkalainen ortodoksinen pappi kertoo käyvänsä viikoittain oman paikkakunnan vanhusten hoitokodissa. Siellä on ollut jo kauan, lähes kahdeksan vuotta, eräs hänen seurakuntansa jäsen. Keskustelut papin ja tämän vanhuksen kanssa ovat kietoutuneet viime aikoina pitkälti vanhuksen ja tämän vanhenevan papin, siis heidän elämänsä ympärille. Toisinaan toki he menevät asioissa syvemmällekin.

Yksi useimpien hoitokotien elämän vaikeuksista on päivien samankaltaisuus: päivä ei eroa juurikaan toisesta, jolloin aika tuntuu junnaavan paikallaan ja ne muuttuvan loppumattomaksi. Se on kuin meilläkin televisiossa joskus nähdyn Bill Murrayn pääosassa näyttelevän elokuvan ”Päiväni murmelina” (Grounddog day) kaltainen päivä, jossa sama päivä toistuu aina vain uudestaan ja uudestaan.

Tuo ikääntyvä pappi on tehnyt tuota työtä jo kauan, useita kymmeniä vuosia. Se kuuluu hänen mielestään papin työhön. Se on Amerikassa ehkä enemmän osa normaalia ortodoksisen papin työtä kuin meillä Suomessa. Yleensä ihmiset hoitokodeissa ovat jo elämänsä ehtoopuolella ja on todella harvinaista nähdä jonkun kukoistavan siellä eläessään. Usein papin palvelutehtävä keskittyykin siksi elämänkaaren kysymyksiin, mutta se on samalla varmaan – ainakin papille, mutta myös vanhuksella – melkoinen askeesin paikka.

Mitä jää jäljelle, kun kaikki elämän tavoitteet ja päivittäiset rutiinit ja askareet poistuvat? Monelle sellainen on ovi masennukseen tai vielä pahempaan. Aamulla sängystä nousemiseen tarvitaan yksinkertaisesti jokin syy, miksi nousta. Masennus voi jättää ihmisen peiton alle, kykenemättömäksi olemaan yhteydessä päivän vaatimuksiin tai jopa muiden ihmisten kanssa. Olo on hämmentynyt ja vieraantunut. Kun luonto itsessään, joko iän tai vaikka loukkaantumisen tai sairauksien kautta, on ottanut pois suurimman osan niistä asioista, jotka ovat antaneet vanhuksille iloa tai jopa tunteen työntää turha masennus syrjään, päivittäinen elämänponnistus saattaa vaatia ”syvemmän sorttista” askeesia.

Hoitokotiin mennessä vierailija kulkee ”pyörätuoliputken” läpi. Usein siellä on ihmisiä, jotka tuijottavat tyhjyyteen tai katsovat televisiosta jotain vanhaa, uudelleen lähetettävää ohjelmaa, "Salattua elämää" tai "Kotikatua". Monet heistä ovat dementian uhreja luullen vierailijaa milloin puolisokseen tai lapsekseen. Usein tuttu vierailija on muuttunut tuntemattomaksi. Se ei todellakaan ole oikea paikka meditaatiolle tai elämän syvälliselle pohtimiselle. Siksi monet – papitkin – pelkäävät vierailuja hoitokodeissa, koska he kokevat olevansa kykenemättömiä sairaiden hoitamiseen. Se on kuin jonkinlainen näky omasta kohtalosta.

Olosuhteiden pakosta tämä kertomuksen pappi on joutunut hidastamaan elämäänsä, koska hän on itse jäämässä eläkkeelle. Se saattaa tarkoittaa sitäkin, että papista tulee vapaaehtoinen tai ehkä Suomessa useamminkin keikkapalkkioinen hengellisen työn tekijä seurakuntaan kirkkoherran avuksi. Uusi kirkkoherra tai pappi jää tähän palkkatyöhön, mutta tämä toinen, eläköityvä pappi, on siirtymässä tilaan, jossa voi ja pitää vähentää päivittäisiä sitoutumisia ja osin toimintaakin. Eläkkeellä pappi aikoo jatkaa kirjoittamista, matkustelua ja puhumista ilman pakkoa. Mutta elämän hidastaminen on kuitenkin vakava vaihe henkisessä elämässä myös papille. Se näkyy vaikkapa siinä, että hän kirjoittaa vähemmän mutta kenties varmemmin kuvatessaan päivittäisiä ajatuksiaan. Häiriötekijöitä on vähemmän, mutta työ vaatii silti enemmän keskittymistä.

Eräs romanialainen pappi, joka opetteli rukoilemaan, kertoi, että siitä huolimatta, että hän oli kaksi vuotta yksinäisyydessä diktaattori Ceausescun vankilassa, hän kehottaa ihmisiä hidastamaan elämäänsä. ”Jumala tahtoo puhua kanssamme,” hän sanoi. Hänen mukaansa lyhyt hetki tai pari päivässä ”kuuntelemiseen” tai rukoilemiseen, liittyy enemmänkin omaan tahalliseen asioiden välttelyyn kuin päivittäisten rutiinien vaatimukseen. Jotenkin sujuva ”tapaaminen Jumalan kanssa” on usein aivan liian helppoa laittaa syrjään jonkun ”kiireellisemmän” asian tai jonkun muun tekosyyn tieltä. Asioiden vähenemisen ja vanhenemisen myötä myös tekosyyt vähenevät. Siispä: Istu. Kuuntele. Kuule. Hidasta. Ja se on ihan ok.

On mielenkiintoista havaita, että erakkoelämä luostareissa usein kohdistuu vanhempiin ja kokeneisiin luostariasukkaisiin. Nuorten ei edes sallita lähteä kokeilemaan asiaa. Portaiden Johannes, pyhittäjä Johannes Siinailainen sanoi:

”Yksinäisyys pilaa kokemattoman”.

Pyhittäjä Ignati Brjantsaninov varoittaa myös yksinäisyydestä kirjoituksissaan. Silti on todellisuutta, että luonto haastaa vanhenevat ihmiset useammin yksinäisyyteen kuin ei-yksinäisyyteen. Siksi kai voisi sanoa, ettei ole ihme, että vanhukset joutuvat silloin masennukseen tai vielä pahempaan. Tahattomasta askeesista voi tulla kidutusta.

Siksi olisi varmaan hyvä pyrkiä tekemään vapaaehtoisesti se, mikä kuitenkin lopulta tapahtuu. Oppia kantamaan omaan itseään ja pyrkiä olemaan myös Jumalan seurassa. Ne ovat sopivia ”tähän ikään” ja myös tähän aikaan. ”Tässä iässä” helposti huomaa outoja muutoksia itsessään. On vaikea kuunnella radiota kävellessä kuulokkeet korvilla tai musiikkia autolla ajaessa – ne ovat silloin häiriötekijöitä. Mieluummin vaikka rukoilee taikka mietiskelee. Joka tapauksessa omat "Huomiovaje"- eli ADD-aivot (Attention Deficit Disorder) siis tarkkaamattomuudella ja keskittymishäiriöillä kyllästetyt vanhuksen aivot, reagoivat ympärillä olevaan meluun, joka häiritsee suurimman osan ajasta. Mitä sitten tehdä tuolle melulle, se lienee enemmän meillä jokaisella jatkuvan oppimisen asia ja se ei poistu millään ”hokkus-pokkus-tempulla”.

Tarkkaamattomuushäiriö. Tuo sana kuvaa omituisesti suurta osaa vanhojen ihmisten elämästä, vaikka heidän aivonsa olisivat ihan kunnossa. Maailma elää jatkuvassa häiriötilassa vaatien lakkaamatonta huomiota. Vanhuksen elämä näyttäisi olevan elämää ”tässä ja nyt”, vaikka tuota hetkeä ei koskaan tunnu edes tulevan. Kaikista ponnisteluista huolimatta, elämä ihmisen ympärillä ei täytä vanhuksen vaatimuksia ja se aiheuttaa entistä enemmän stressiä ja häiriötekijöitä, jotka pakottavat vanhukset yrittämään entistä enemmän.

Ortodoksisessa traditiosta meille kaikille on tuttu termi ”vain yksi on tarpeen”. Se juontaa juurensa Kristuksen sanomaan, kun Maria valitti siskostaan Martasta. Maria istui Jeesuksen jalkojen juuressa kuunnellen ja jättäen kotityöt väliin. Kristus sanoi Marialle:

”Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois” (Luuk.11:42).

Rukoillessa istutaan sananmukaisesti Kristuksen jalkojen juuressa. Yhteys Hänen kanssaan on välttämätön asia. Se on todellista elämää, siunauksen lähde. Ja se vie vain kaiken lisäksi vähän aikaa.

(Oheinen teksti perustuu erään amerikkalaisen ortodoksisen papin kertomukseen, jonka Ortodoksi.net on vapaasti referoinut soveltaen omaan maahamme ja vanhusten elämäntilanteeseen täällä.)