Hiljaisuuden teologiaa (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Suuren paaston ajassa on paikallaan tarkastella hieman pyhien isien hiljaisuuden opetusta. Hiljaisuuden teologia kasvaa ortodoksisen kirkon ikivanhasta luostarielämästä.
Ensimmäiset kristilliset munkit elivät Egyptissä, Palestiinassa ja Syyriassa yli 1700 vuotta sitten. Kuvauksia heidän elämästään ja opetuksistaan voi yhä lukea. Opetukset kirjoitettiin kreikaksi ja koptiksi ja ne käännettiin varsin pian latinaksi.
Näiden pyhien ihmisten elämä vaikutti oudolta 300-luvulla ja vielä paljon enemmän nykyajan ihmisen mielessä. Nämä kilvoittelijat: miehet ja naiset elivät kaupunkien ja kylien ulkopuolella. He elivät järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. He kilvoittelivat usein yksin. He olivat valinneet yksin elämisen. Autiomaassa (kreik. eremos) ei ollut lapsia eikä rakastavaisia. Heillä ei ollut juuri mitään omaisuutta. He olivat Jumalan tähden vapaita. He pukeutuivat köyhien tavoin. He eivät olleet tiedemiehiä eivät saarnaajia, eivät opettajia eivätkä papiston jäseniä. Heidän yhteiskunnallinen taustansa vaihteli suuresti. He opiskelivat pyhää hiljaisuutta oppiakseen tuntemaan Jumalan elämässään.
Hiljaisuus merkitsi kilvoittelijalle ensimmäistä rakkauden velvollisuutta, ensimmäistä vaatimusta selviytyä askeettisessa yhteisössä. Kun abba Arsenios oli vetäytynyt autiomaahan, hän kuuli äänen sanovan :
- Arsenios, pakene, ole hiljaa ja rukoile aina. Hiljaisuus ja rukous ovat synnittömyyden lähteitä.
Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja muistuttaa:
- Herra sanoo: oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä. Sydämen hiljaisuus varjelee sielun kiihottumiselta, nöyryys taas pitää mielen vapaana pöyhkeydestä ja turhamaisuudesta.
Hiljaisuus on odottamisen, tarkkaavaisuuden ja kuuntelemisen tie. Se osoittaa mitä tapahtuu ihmisen sisällä ja hänen ympärillään. Hiljaisuus ei ole autiomaaisien opetuksessa pelkästään sanojen puuttumista. Hiljaisuus yhdistää kilvoittelijan asenteet ja toiminnot. Hiljaisuus on täyteyttä, ei tyhjyyttä, se ei ole poissaoloa, vaan kilvoittelijan tietoisuutta läsnäolosta.
Autiomaaisät korostavat kuoleman muistamisen merkitystä. Kuoleman muistamista voidaan kutsua toisaalta myös Jumalan muistamiseksi. Me maailmassa elävät ihmiset haluamme paeta kuolemaa. Me emme halua kohdata elämässä muutosta, tuskaa tai kuolemaa. Me yritämme paeta kuolemaa rahan, teknologian tai lääkkeiden avulla.
Autiomaakilvoittelijat ovat vakuuttuneita, ettei Jumala ole koskaan kaukana kilvoittelijan hengellisestä taistelusta. Abba Arsenios sanoo rukouksessaan:
- Jumala, älä jätä minua. En ole tehnyt mitään hyvää Sinun edessäsi. Kuitenkin hyvyytesi mukaan, salli minut nyt ainakin aloittaa hyvän tekeminen.
Pyhien kilvoittelijoiden syvänä vakaumuksena on, että Jumala rakastaa heitä. Jumalan rakkaus synnyttää heissä ilon. Siksi he puhuvat lohduttavasti kilvoittelijan pimeydessä tapahtuvasta taistelusta saatanaa ja hänen joukkojaan vastaan. Siksi he tuntevat myötätuntoa lähimmäisiään kohtaan. He eivät enää pelkää Jumalaa, vaan rakastavat Häntä, sillä rakkaus karkottaa pelon (Joh.4:18).
Pelko opettaa ihmisiä antamaan asioille periksi, rakkaus opettaa jakamaan asioita toisten kanssa. Autiomaakilvoittelun päämäärä on opettaa kilvoittelija rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Askeesi opettaa kilvoittelijalle myötätuntoa ei kilpailemista. Kilvoittelijan ainutlaatuinen päämäärä on aina Jumalan rakkaus, ei maallinen eikä myöskään hengellinen palkinto.
Hiljaisuuden rukouksen jatkuva harjoittaminen avaa ihmissielun huolehtimaan lähimmäisestä ja jakamaan Kirkon yhteisöllisen elämän hänen kanssaan. Abba Apollo sanoi:
- Kun sinä olet nähnyt veljesi, sinä olet nähnyt Herran Jumalasi.
Ortodoksisen kirkon pyhyys ja pyhyyden kehittyminen ihmisessä kasvaa Kristuksen ylösnousemuksesta. Kirkko näkee katumuksen puhdistava salaisuutena, jonka avulla ihmisen laiska ja huoleton sielu herätetään valvovaksi. Ortodoksisen kirkon hengellisen terapian päämääränä on yhdistää ihmiset Jumalan kanssa.
Ensimmäiseksi ihmisen tulee nähdä sielun tilansa ennen kuin hän voi aloittaa yhdessä Jumalan kanssa tien eheytymiseen. Syntien näkeminen on vaikeaa ja tuskallista. Siksi se vaatii ihmiseltä jatkuvaa työtä. Pyhien isien mukaan himo on ihmissielun luonnon vastaista toimintaa. Himoista parantaminen puolestaan edellyttää hengellistä rohkeutta ja koko elämän kestävää taistelua. Himottomuus on sielun rauhantila, jossa sielu ei taivu pahaan.
Niin kauan kuin mielemme ei ole puhdistunut ja kohonnut luontomme ja kaiken sen yläpuolelle, ei hyve ole vielä vakiintunut meissä pysyväksi. Pyhät Kirkon isät opettavat meille, että ortodoksinen uskon sanan etsiminen on Itsensä Kristuksen etsimistä.
Ihmiset, jotka elävät eläinten tavoin vain aistinautintoja varten, käyttävät pyhien mukaan väärin Jumalan luomakuntaa omien himojensa palvelukseen. He vaeltavat tämän maallisen ajan pimeydessä hapuillen, koska eivät tunne Jumalaa. He torjuvat elämässään, että Jumalan Valtakunta on olemassa mahdollisuutena kaikissa uskovissa. Toimivana se ilmenee kuitenkin vain niissä, jotka ovat karkottaneet sisimmästään jäljettömiin sielun ja ruumiin mielihalut.
Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan mukaan rakkauden äiti on himottomuus, himottomuuden lähde on puolestaan toivo Jumalaan ja toivo puolestaan saa alkunsa kärsivällisyydestä ja pitkämielisyydestä. Kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden juuret kasvavat kaikkinaisessa itsehillinnässä. Itsehillintä versoo jumalanpelosta ja jumalanpelko on ortodoksisen uskon terapeuttinen hedelmä.
Kirkon askeettista elämää ei ole ilman kärsimyksiä, kipuja ja menetyksiä. Katumus vaatii kärsivällisyyttä. Hyveen tielle kuuluvat vaivat ja vastukset. Ihminen ei voi saavuttaa ilman nöyryyttä ja kärsivällisyyttä mitään hyvettä tai täyttää ainuttakaan Jumalan käskyä. Kärsivällisyys opettaa ihmistä vaivannäköön ja kestämään ulkoapäin pidättyväisyyttä vastaan suuntautuneet kiusaukset.
Pyhät isät opettavat, että sydän on Tuonela, johon Kristus laskeutuu vapauttamaan ihmissielun. Sydän on hauta, mutta se on myös elämää tuottava lähde ja sisäinen ihminen.