Ihminen nykyhetkessä (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Isä Pentti Hakkarainen: Ihminen nykyhetkessä
Totuus, kauneus ja hyvyys
1960-luvulla ilmestyi merkittävä pamfletti Aikamme kaksi kulttuuria. Humanistisen ja luonnontieteellisen kulttuurin välistä rajankäyntiä. Siinä tuon ajan johtavat humanistit ja luonnontieteellisen maailmankuvan edustajat pohtivat länsimaisen ihmisen asemaa suhteessa luontoon, tuotantovälineisiin, toisiin ihmisiin ja itseensä.
Sivumäärältään suppea kirjanen on tärkeä siksi, että se osoitti jännitteen humanistisen ja luonnontieteellisen maailmankuvan vuorovaikutuksessa. Humanistisen perinteen edustajat toivat esille antiikin Kreikan ajattelun keskeisen arvokolmion: totuuden, kauneuden ja hyvyyden eli tieteen, taiteen ja uskonnon keskeisen merkityksen ihmisen toiminnalle.
Latinalainen runoilija Juvenalis (130-55 eKr.) on tradition mukaan todennut: "Terve sielu terveessä ruumiissa!" Puerilistinen (poikamainen) länsimainen kulttuurimme on kuitenkin vääristänyt hänen sanojaan, sillä alkuperäinen sisältö lienee kuulunut: "Rukoilkaamme, että meillä olisi (jumalien ansiosta) terve sielu terveessä ruumiissa!" Juvenalista paljon aikaisempi ja monin verroin kulttuurihistoriallisesti merkittävämpi filosofi Pythagoras (n. 580-500 eKr.) ironisoi oman aikansa urheilupainotteista kulttuuria jakamalla kreikkalaiset kolmeen ryhmään. Hän käytti kuvauksessaan esimerkkinä stadionin kisoja, joihin osallistuivat henkilökohtaisen ylpeyden ja kunnianhimon täyttämät kilpailijat, hyötymistarkoituksessa paikalle itsensä ja tavaransa tuoneet liikemiehet ja muutama syvemmän katsomuksen omaava filosofi, joka ihmetellen seurasi ihmisten kevytmielistä elämän mieltämistä.
Vanhojen arvojen kyseenalaistaminen
Mikä on johtanut meidät paljossa samanlaiseen arvotyhjiöön? Kun alamme etsiä syitä pinnalliseen elämän mieltämiseen meidän on ehkä perusteltua tarkastella teollis-teknisen kulttuurin historiaa, jota olemme eläneet eurooppalaisessa maailmassa 1700-luvun teknisten keksintöjen ja niiden tuoman työn kuvan muutoksiin.
Koneet mahdollistivat suurten tavaramäärien tehokkaan käsittelyn ja vaikka ne monissa yhteyksissä johtivat, kuten englantilainen kirjailija Charles Dickens (1812─1870) on koskettavan rehellisesti kuvannut, lasten ja ihmisarvon ennalta-arvaamattomaan polkemiseen, mutta myös kansanvallan kasvuun. Ihmisten elintaso alkoi kohota ja myös alemmat säädyt alkoivat saada yhteiskunnallista ja sivistyksellistä arvostusta. 1800-ja 1900-lukujen taitteeseen tultaessa, kuten meillä Minna Canth (1844─1897) ja ruotsalainen August Strindberg (1849─1912) ja tanskalainen Georg Brandes (1842─1927) nerokkaissa näytelmissään kuvasivat, ihmiset vapautuivat monista sosiaalisista kahleista ja keskiluokkaisista arvostuksista. Käytännössä tämä merkitsi myös näihin arvostuksiin sitoutuneen kristillisen arvomaailman murentumista.
Teollis-tekninen kulttuuri oli ammentanut voimaansa lujasta uskosta ihmisen lähes rajattomiin mahdollisuuksiin hallita koneitten kautta elämää ja kasvattaa sitä yhä tasa-arvoisemmaksi ja vauraammaksi. Tätä kuvitelmaa eivät onnistuneet sanottavammin muuntamaan edes veriset maailmansodat. Sosialistinen Neuvostoliitto on määrätietoisesti rakentanut teknopolismyytille rakentunutta utopiaansa. Ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa uskoteltiin, että globaalisesti voidaan särkeä kansalliset, rodulliset, poliittiset ja uskonnolliset raja-aidat jonkun kaikkia yhdistävän ideologian nimissä. Ensimmäisen kerran ihmiskunnalle tarjoutui naiivi luottamus siihen, että viestintävälineet, kuten radio ja sitten myöhemmin televisio, voivat muokata yhtenäiselle muoti- ja musiikkimaulle altistuvan ihmisyyden.
Jos asiaa haluaisi yksinkertaistaa, niin voisi puhua ns. amerikkalaisesta vitalismin, ikuisen nuorekkuuden ajattelutavasta. Attaseasalkuin varustetut myyntitykit, joitten tunnetuimpia esimerkkejä hengellisellä alueella ovat mormonien ja jehovan todistajien kaltaiset tehokkaat, aina hymyilevät matkasaarnaajat. Suomalaisen ihmisen elämän muotoutuminen rakentui oman kielen merkityksen oivaltamiselle, jossa 1800-luvun vaikuttajat Aleksis Kivi (1834─ 1872) ja J. V. Snellman (1806─ 1881) olivat avaintekijöitä.
Kansallinen mytologia auttoi kaski- ja luontaiskulttuuriin jäsentyneitä ihmisiä vähitellen agraarikulttuurin kautta yhä tietoisempaan teollistumiseen. Metsä oli monessa tasossa suomalaiselle elämän perusta ja turva. Tämä uskomusmaailma muodosti perustan sille, että vaikea ja henkisesti uuvuttava jälleenrakennuskausi toisen maailmansodan jälkeen, suurten ikäluokkien esiinmarssi, nopea teknologinen kehitys, toiminnallisen ja helposti sopeutuvan ihmisyyden arvostaminen, lapsen ja naisen olemuksen kokonaisvaltaisempi löytäminen ja tunteitten vallankumous kulkivat viime vuosikymmenien suomalaisten kasvattajien ja kasvatettavien elämän lävitse.
Mutta tämä ei voinut olla jättämättä jälkiä ihmismieleen. Kun maanviljelyskulttuurissa ei paljon puhuttu tunteista tai kasvattamisesta, mutta luonnonläheisyys juurrutti ihmisten omaantuntoon syvää vastuullisuutta, nöyrää jäsentymistä vuoden kiertoon ja pyhyyden vakavasti ottamista, uusi uljas teollistekninen kulttuuri alkoikin painottaa läpi ihmiselämän kaaren kattavaa ikuisen nuoruuden ja touhukkuuden ihannetta. Vanhaa ei tullut ihailla, vaan rohkeasti oli kyseenalaistettava kaikki entinen, varsinkin ns. arvot.
Ihmisen yksinäisyys ja vieraantuneisuus
Yhteiskunnallisen arvostuksen suunta alkoi kohdentua yhä enemmän ns. välineitten todellisuuteen ja arvostetuksi koettiin taitaminen ja touhukkuus. Professori Erik Ahlman (1892─1952) oli jo 1920-luvulla julkaissut merkittävän teoksensa Arvojen ja välineitten maailma, jossa hän syvähenkisenä ihmisenä osasi aavistaa, mihin suuntaan teollistuminen ihmisyyttä tulee ohjaamaan, ellei humanistinen pohjaväre saa elintilaa ja arvostusta.
Kalvinistinen työetiikka sisäistyi tähän skandinaavisesti luterilaiseen pohjolaan ja ortodoksinen väestö seurasi luonnollisesti vastaavanlaisia arvostuksia, kuten Katriina Petrisalo on tutkimuksissaan osoittanut Raja-Karjalan Suojärven perinteen murroksen kohdalla. Kun työstä ja menestymisestä tuli elämän mitta ja kuva ja säästeliäisyydestä eräänlaista katolisen luostarietiikan yksinkertaisen köyhyyden ja pyyteettömyyden protestanttista vastinetta, ajettiin ihmisiä yhä enemmän kohden perhe- ja yksityiskeskeistä arvomaailmaa. Ja kodeissa, jotka ovat lähinnä nukkumalähiöitä, modernit suomalaiset ovat yhä enemmän tekemisissä sähköisten sukulaistensa kanssa.
Syvät, persoonalliset, eri ikäkausien luonnollisista tarpeista nousevat virikkeet ovat paljossa vaihtuneet kaupungistuneen ihmisen yksinäisyydeksi ja vieraantuneisuudeksi itsestään, omista tunteistaan ja toisista ihmisistä. Meidän ei tarvitse kuin viitata vaikkapa maaseudun arvokkaan rakennusperinteen lähes järjestelmälliseen tuhoutumiseen joittenkin sähkö- tai lämmitysteknisten syitten vuoksi tai muutaman sadan vuoden ikäisen kaupungin arkkitehtonisen ilmeen nousukasmaiseen hävittämiseen 1960-luvulla ymmärtääksemme, minkälaista modernin kaupungin ihannetta olemme luomassa.
Humanistinen, ihmismittainen arkkitehtuuri, jonka merkitystä korosti erityisesti Alvar Aalto (1898─1976), on muuntunut kokemistavaksi, jossa muutama säilynyt viehättävä puurakennus vaikuttaa säälittävän hylätyltä ja moderniin tyyliin jäsentymättömältä. Ne tulevat varmaankin olemaan muistomerkki sukupolvesta, joka kasvatettiin säilyttämisen sijaan vain kuluttamaan ja kuluttamisen kautta uskomaan olemassaolonsa oikeudellisuuteen.
Tutkijat puhuvatkin länsimaisen ihmisen sairastumisesta funktionalismiin: hän ottaa vakavasti vain sen, minkä näkee toimivan, sillä vain toimivuus on totta. Kulutusideologiassa, josta saksalainen lääkäri Joachim Bodamer jo 1950-luvulla varoitteli meitä teoksessaan Ihminen vailla minuutta, kaikki vanha, myös vanha ihminen, koetaan hyödyttömäksi, lähinnä rasitteeksi, joka on riittävän edullisesti joko hävitettävä toimivien ihmisten silmistä tai siirrettävä ainakin huutoetäisyyden päähän. Kulutusideologia on ehdottoman traditiovastainen.
Eettisten ja esteettisten arvojen vähättelyä
Joachim Bodamer kantoi jo toisen maailmansodan jälkeen huolta siitä, että viestintävälineet latistavat ihmisten historian tajua ja luovat vain lisää mielenterveysongelmia ja ruokkivat ihmisten vapaa-ajan epävarmuutta ja ahdistuneisuutta. Meidän ei tarvitse vakuutella toinen toisillemme, miten syvässä arvokriisissä me elämme.
Elämme eräänlaista digitaali-ihmisyyttä, jolle on ominaista moraalisesti oikean ja väärän rajan yhä tietoisempi hämärtäminen. Kun olemme altistuneet taitavan teknologian viestinnän kohteiksi, joka ulkoapäin ohjaa kasvatus- ja arvomaailmaamme, ei ole kovinkaan suuri ihme, että mielenterveysongelmat lisääntyvät rajusti. Esteettisten ja eettisten arvojen vähättely ja sen vastapainona materiaalisten arvojen ylikorostaminen ei ole voinut olla vaikuttamatta ihmismieleen, etenkin sen herkimpiin ja vaurioaltteisimpiin tunnekerroksiin.
Minkälaisia vastavoimia me voimme löytää tämän ajan ihmisen pahoinvointiin? Eräs alue, joka saattaa vastaisuudessa merkitä kulttuurisesti yhä enemmän, ovat ns. vähemmistökulttuurit. Länsimainen ihminen joutuu pakostakin tarkistamaan sitä hybriittistä asennettaan, jolla se on suhtautunut muun muassa vanhoihin kulttuureihin, jotka ovat sattumoisin tämän 200 vuotta vanhan eurooppalaisen utopian ulkopuolella.
Toinen tärkeä näkökohta on varmaankin siinä, että teknologisen, persoonattoman ja latistavan ohjailun rinnalle tai sijaan saataisiin yksilöllisyyttä arvostavaa kasvatusta. Tämä yksilöllisyys ei tietenkään merkitse sitä, että yksilön on alettava suorittaa elämää, lunastaa se uutteralla työllä tai jollakin muulla välineellä. Kun nykyinen kasvatusihanne paljossa näyttää edelleen rakentuvan luhistuneen DDR:n saksalaisen sosialismin ihanteille, tulisi tämän sosiaalisten ammattirakastajien joukon sijaan kasvattaa persoonallisesti eri tavoin ajattelevia ja kokevia ihmisiä. Meidän kulttuurissamme on jo aivan riittämiin vierasjohtoisuutta ja alistamista, jotka kätketään taitavaan mainontaan ja tuotteiden ehdol¬listavaan tarjontaan, etenkin pienten lasten tarpeitten altistamiseen.
Syvien tunteiden tyhjiö
Idän kirkon pedagoginen näkemys korostaa lapsessa olevan Jumalan kuvan työstämistä, ohjaamista ja paimentamista. Merkittävä kristillinen filosofi, Klemens Aleksandrialainen (k. n. 215) nimittää kasvattajia kristityiksi "kuvanveistäjiksi", jotka työstävät kiveen verrattavan aineksen Jumalan tahdon mukaiseksi ikoniksi.
Samanhenkinen näky on esillä jo Raamatun paimenkuvissa, joissa lammasten kaitsija ei ole persoonaton lauman vartija, vaan joka sauvallaan varjelee ja pelastaa harhailevan lampaan takaisin yhteisöön. Eräässä mielessä kirkon ajattelun kannalta juuri lasten vaikeuksien kautta opettajan persoonallisista kyvyistä tärkeimmät: myötäeläminen ja rakkaus saavat käytännön ilmauksensa.
Yhteiskunnallista kasvatusta on hallinnut viime vuodet lähinnä kunnallishallinnollinen kasvatusihanne, jossa kokonaisvaltaisen ihmisen palvelemisen ja kohtaamisen on korvannut virastomainen, lukemattomiin lokeroihin ja niissä byrokratiaa edustavien ammattiasiantuntijoitten kirjava joukko, jonka määrää on koko ajan tasaisesti nostettu. Koulumaailmassa työskentelevät ovat läheltä nähneet tämän tositeihmisyyden määrällisen kasvun. Lukemattomat, monin paikoin aikansa eläneet ja alkuperäismerkityksensä kadottaneet, toimintaa ohjailevat säädökset, määräykset ja ehdot kasvattavat nöyryyttä ja ihmisen pienuuden oivaltamista.
Vaeltaessaan luukulta luukulle ihminen kokee voimiensa kuluvan, koska suomalaiselta puuttuu voimakkaan menneisyyden omaavien kansojen jäsenille ominainen omanarvontunto silloinkin, kun hän näkee asemansa ja oikeuksiensa rajallisuuden. Toisaalta meiltä puuttuu usein myös toisen ihmisen työn luonteva kunnioittaminen, joka vuorostaan johtaa työn vastuun vääristymiin. Myönteinen oman työn arvostaminen ja siinä ilmenevä innostuneisuus koetaan herkästi toisten varpaille tallomiseksi tai vääräksi itsekkyydeksi. Vaikka asiat eivät koskaan olekaan yksinkertaisia, niin se havainto kaiketi voidaan tehdä, että yhteiskunnan palveluksien lisääntyessä ihmisten, siis myös kasvattajien, luottamus omiin voimiin on huventunut. Samoin luottamus siihen, että lähin työyhteisö voi myönteisellä tavalla auttaa silloin, kun ihmisellä on ikävä toisen luo, läheisyyden tarve.
Mieleeni on jäänyt muutaman vuoden takainen kokemus kuhmolaisopettajasta, joka epäonnistuneiden munuaissiirtojen jälkeen menehtyi äkillisesti sydänkohtaukseen. Hän tilitti ennen kuolemaansa suhdettaan sairauteensa ja kertoi, miten häneen koski eniten lähimmän ystäväpiirin hienostunut välinpitämättömyys: he vaikenivat tarkoin käsittelemästä sairautta, josta hän itse olisi kernaimmin puhunut ja uskottelivat olevansa vain hienotunteisia!
Luontaislääkityksen saavuttama suosio kertoo luottamuskriisistä tieteellis-tekniseen kehitykseen ja sen takaamaan edistykseen. Syvimmiltään luontaislääkityksen suosio piileekin ehkä siinä näennäistieteellisyyteen verhotussa toiminnassa, jossa sittenkin osoitetaan hoidettavaa henkilöä kohtaan persoonallista mielenkiintoa.
Entisajan kunnanlääkärit olivat hämmästyttävän taitavia ihmisten hoitajia tajutessaan ihmisen ruumiin kielen, koskettelun, puheen sävyn ja kaiken tämänkaltaisen merkityksen ihmiselle. Erich Fromm (k. 1980) on viisaasti kirjoittanut länsimaiden ihmisen elämän muuttuneen viime vuosikymmeninä paoksi yhteisöllisyydestä yksityisyyteen.
Agraarikulttuurissa yhteisö antoi edes jonkinlaisen arvon ja suojan heikkolahjaiselle jäsenelleen ja tunnetaan yhteisöjä, kuten muinaiset koptit (vrt. Ekhnaton), joissa yhteisö koki sairaat ja vammaiset jäsenet suorastaan jumalallisen lahjan välikappaleiksi. Nyt teknisesti lahjaton ja kyvytön lapsi tai aikuinen helposti syrjäytetään menevien ja onnistuvien elämän piiristä. Teollis-teknisellä kulttuurilla on yhä taitavammat esineet ja mittarit, joilla voidaan täsmällisesti mitata ja jäsentää ihmisten kyvykkyyttä ja onnistumista esim. työmarkkinoilla. Monet näyttävät yhä selkeämmin myös uskovan siihen, että inhimillinen elämä ja sen ohjaileminen ja siihen vaikuttaminen on hallittavissa näitten laitteiden kautta.
Monin paikoin suomalainen elämän todellisuus pakenee tätä hallitsematonta tieto- ja osaamispaineistoa passiiviseen aggressiivisuuteen. Kun asioitten painoarvot käyvät yhä sekavammiksi ja mielipiteet omaksutaan keltaisen lehdistön viikonloppujuoruista tai julkisuuden ihmisten hyvin kalustettujen asuntojen esittelystä ja niiden jäljittelystä, on eräiden tapana reagoida tähän masentavaan todellisuuteen kääntämällä arvot ylösalaisin.
Taiteilijaprofessori Veikko Sinisalo puhui vuosia sitten televisiossa syvien tunteiden tyhjiöstä. Lasten psyykkisten ongelmien lisääntyminen kertoo herkimmin vanhempien ja lähiympäristön pahoinvoinnista, lisääntyvästä kyynisyydestä. Sähköinen maailma on kasvattanut passivoivaa, kieroa ihmisyyttä, jossa asioihin suhtaudutaan aina periaatteessa negatiivisesti: mikään sinänsä hyväkään asia ei voi toteutua, koska täytyy huomioida niihin liittyvät kielteiset seikat.
Tämä on pelottavin tulevaisuuden näky: kasvatamme syrjäänvetäytyvää, heikkoudestaan ja avuttomuudestaan vallanvälineen tekevää ihmisyyttä, joka sairastaa syvimmiltään narsistisuutta. Hyvien ja kohteliaitten käytöstapojen katoaminen kertoo siitä välinpitämättömyyden maailmasta, jossa heikosti kehittynyt omanarvontunto on johtanut myös toisen ihmisen arvon kieltämiseen. Kun minä en ole mitään, niin eivät muutkaan ole! Tällainen ihminen on pakotettu lunastamaan tai ostamaan kaiken elämäänsä koskevan. Hän sairastuu palauteihmisyyteen ja on lapsenomaisen sidottu siihen, miten hän kokee, että hänet koetaan.
Joachim Bodamer puhui 1950-luvulla kokonaisvaltaisen, sisäisesti rikkaan, tuntevan ihmisyyden puolesta. Hän sanoi, että Raamatun ihmisiä, noita suuria itämaisen kertomisen perinteen taitajia, koskaan sanota heidän biologisen kuolemansa jälkeen seuranneen mielikuva tehokkaasta, hurskaan toimeliaasta ihmisyydestä, vaikka he olivat usein todella suurten sukujen päämiehiä. He vaipuivat lepoon elämästä kyllänsä saatuaan, sillä heitä seurasi sisäisesti rikas elämä lahjoineen.
Tässä ajassa on jotakin pelottavan kovaa, ulkokohtaista ja tehokasta, johon on kuitenkin löydettävissä vastavoimia. Bodamer vetoaa meihin viittaamalla ihmisruumiin vanhimpaan ja kehittyneimpään osaan: aivoihin. Meidän on muistettava, että niihin on taltioitu lukemattomien ihmissukupolvien muistiketju: perintötekijöissämme elävät aikaisempien sukupolvien kärsimykset, raakuudet, pettymykset, mutta myös ylevien kokemusten henkivät perimät.
Bodamer puhui hiljaisuuden kammosta länsimaisen ihmisen kriisin syvimpänä merkkinä. Metafyysisyys on tahdottu hävittää, hautausmaitten muistomerkeistä on tehty persoonattomia kivierämaita ja elämänväsymyksen valtaamalle ihmiselle tarjotaan huumaavia elämyksiä todellisten järjen ja tunteen kokemusten puuttuessa. Bodamer kiteytti näkynsä erään saksalaisen kaupungin kokemukseen. Hän näki valtavan automarketin amerikkalaisten loistoautojen tuntumassa valkohapsisen vanhuksen, joka arvokkaasti paljasti päänsä kromikimalteisen Cadillacin äärellä. Joitakin päiviä myöhemmin hän havaitsi saman miehen astuvan kaupungin kirkkoon, kuin museoon, arvokkaasti, leveälierinen hattu tyylikkäästi päässä.
Kristillinen Jumala oli kuollut, tekniikan kaudet metalliset jumalaiset ihmeet olivat vallanneet vanhuksen mielen!
Juhlapuhe 13.10.2007, Sotkamon kunnan koululaitoksen ja lukion juhlassa