Itserakkaus on sielun paheiden linnake (opetuspuhe)

Ortodoksisessa kirkkovuodessa siirrymme sovintosunnuntain myötä suureen paastoon. Kirkon Pyhien Isien hengen mukainen suuri paasto merkitsee luopumista pahasta.

Paasto, jota harjoitetaan itsekkyydellä ja ylpeästi, kasvaa saatanasta. Pahat henget eivät syö, mutta ne vihaavat ihmisiä ja ovat itserakkaita. Sama pätee ihmisiin, jotka paastoavat ilman hengellistä kilvoittelua.

Kirkon hengen mukainen paasto auttaa kilvoittelijaa sielun parantamisessa. Paasto on tie Jumalan Valtakuntaan. Jo Kirkon ensimmäisten vuosisatojen Isät korostivat ihmisen eettistä kurinalaisuutta ja murhetta Jumalan pyhien käskyjen rikkomisesta.

Bysanttilaiset Isät painottivat Kirkon opettajina ja kasvattajina ihmisen eettistä vastuuta synnistä. Pyhä Basileios Suuri (k. 379) sanoo:

Synnin lähde ja juuri on ihmisen itsemääräämisoikeudessa.

Ortodoksisen papillisen palveluviran tärkein päämäärä on ihmisen parantaminen synnin sairauksista. Synti on sairaus, joka aiheuttaa ihmisessä hengellisen kuoleman. Ainoa lääke synnin sairauksiin on vakavamielinen katumus.

Ihminen, joka rakastaa Jumalaa, paastoaa, valvoo, laulaa pyhiä hymnejä ja rukoilee sekä ajattelee aina hyvää kaikista ihmisistä. Hän lakkaa tahraamasta ruumiistaan häpeällisillä teoilla ja saastuttamasta sieluaan pahoilla ajatuksilla.

Ihmisen mieli vieraantuu Jumalasta, kun se alkaa seurustella ilkeiden ja saastaisten ajatusten kanssa. Sielun paheiden linnake on itserakkaus eli kiintyminen omaa ruumiiseen.

Kirkon opetus korostaa, että ihmiselämän demonisuuden ydin on ylpeys. Pyhä apostolien vertainen Kosmas Aitolialainen opettaa:

Karttakaamme siis, veljeni, ylpeyttä, sillä se on ensimmäinen paholaisen tyttäristä ja tie, joka vie meidät kadotukseen. Hankkikaamme sitä vastoin omaksemme nöyryys, sillä se on enkelien hyve ja tie, joka johtaa meidät paratiisiin.

Sydämen katumuksen lisäksi tarvitsemme myös ruumiillista vaivannäköä

Kirkon Pyhät Isät opettavat, että saatanasta luopuminen tarkoittaa ylpeyden varaan rakentuvan maailmankatsomuksen hylkäämistä. Saatana on varastanut Jumalalta ihmisen ja valmistanut hänet pimeyteen, kuolemaan ja helvettiin.

Ihminen aloittaa vapautumisen demonien vallasta palaamalla Jumalan hänelle tarkoittamaan asemaan. Ihmisen todellinen kutsumus ja päämäärä on ykseys Jumalan kanssa.

Suurin osa ”moderneista” ortodokseista elää nykymaailman ajatusten ja arvostusten mukaisesti. Maailmalliset ajatukset ja arvostukset orjuuttavat ja muovaavat heitä enemmän kuin vanhan ajan moraalinen pahuus. He eivät halua ymmärtää, että pahuus sisältyy ennen muuta vääristelyyn ja jäljittelyyn, mustan esittämiseen valkoisena ja päinvastoin. Silloin sellaiset periaatteessa myönteiset käsitteet kuten esimerkiksi vapaus ja rakkaus voivat vääristyä pahan apuvälineiksi.

Pyhät Isät opettavat meille, että hän joka rakastaa Jumalaa, rukoilee niin etteivät hänen ajatuksensa harhaile. Heidän mukaansa himot, pahat henget ja kieroon kasvanut tahtomme ajaa meitä pahan tekemiseen.

Ihmisen kieroon kasvanut tahto näkyy usein syntinä kirkon elämässä. Ihmiset eivät etsi Kirkon yhteistä hyvää, vaan he etsivät pelkästään omaa parastaan. He kahlitsevat mielensä aineellisiin asioihin ja hukuttavat sen niihin. Heistä tulee hengellisesti kuolleita.

Pyhien Isien mielestä kaikkien himojen alku on itserakkaus, ja kaikki ne päättyvät ylpeyteen. Pyhä Maksimos Tunnustaja (k. 662) opettaa:

Joka häätää itserakkauden, himojen äidin, hän karkottaa Jumalan avulla helposti myös muut himot kuten esimerkiksi vihan, ärtymyksen ja katkeruuden.

Paasto ei auta meitä hengellisessä elämässä ilman siihen valmistavaa ympäristöä eli katumusta. Sydämen katumuksen lisäksi tarvitsemme myös ruumiillista vaivannäköä. Ilman molempia elementtejä paasto surkastuu muodolliseksi ja ulkokohtaiseksi puuhasteluksi, jolla ei ole olennaista merkitystä.

Liikettä kohti Jumalan valtakuntaa ei voi syntyä ihmisessä ilman rakkautta Jumalaan ja sen mukaista kaipuuta sielun ja ruumiin parantumiseen. Meidät on kutsuttu jo pyhässä kasteessa näkymättömään taisteluun pahan hengen hajottavia voimia vastaan.

Paastoaminen tarvitsee matkakumppanikseen itsetarkkailun

Katumus on ortodoksikristityn elämässä Jumalasta lähtöisin oleva toinen syntymä. Minkä ihmiset saavat pyhässä kasteessa vakuutena, sen he saavat katumuksessa Jumalan lahjana.

Hengellinen itsetuntemus ja synnillisten ajastusten kieltäminen kasvattaa meissä murhetta ja nöyryyttä. Katumus merkitsee samaa kuin kasteen armon uudistaminen. Se tarkoittaa Kirkon koko elämää.

Ortodoksinen paasto ei rajoitu ruokaan, vaan siinä on keskeistä Kirkon hengen mukainen katumus eli elämän muutos. Paaston hengellinen arvo tulee esiin siinä, miten paasto hoitaa ihmistä. Todellinen paasto levittäytyy kaikkiin asioihin, puhdistaa ja hoitaa ihmisen terveeksi.

Pyhä Kirkko kutsuvat meitä tarkkaavaisuuteen. Bysanttilaiset isät tarkoittavat hengellisellä tarkkaavaisuudella sielun valvomista ja valmiutta pitää mieli puhtaana ihmisen sisäistä vapautta kuolettavilta ajatuksilta ja mielikuvilta.

Ortodoksinen elämä edellyttää osallistumista uskon salaisuudesta. Siksi Kirkon uskollisen jäsenen elämä ei ole pelkästään jumalanpalvelusta, vaan myös päivittäistä askeesia. Askeettinen elämä merkitsee ihmisen synnin haavoittaman tahdon eheyttämistä Kristuksessa.

Ortodoksisen kirkon terapeuttisessa teologiassa katumus yhdistyy Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen. Ortodoksisen kirkon perustehtävä on muokata ajan henkeä Kristuksen iankaikkisen hengen mukaiseksi.

Nautinnonhalu ja nautintojen etsiminen hallitsee monin tavoin aikamme ihmistä. Hän korostaa oman halunsa merkitystä. Hän pitää sen tyydyttämistä oikeutettuna ja luopuu itsensähillitsemisestä.

Pyhien Isien mukaan hillittömyys ja aineellisen maailman rakastaminen avaavat ihmissydämen portit himojen tulvavesille, jotka kuljettavat sieluun kaikenlaista pohjamutaa.

Pyhä Isämme Gregorios Palamas (k. 1359) opettaa:

Jos sielu on mieltynyt ja alistunut ala-arvoisiin asioihin, se loukkaa häpeämättömästi Jumalan kuvaa. Jos ihminen rakastaa väärin tekemistä, hän vihaa sieluaan ja repii sen palasiksi.

Paastoaminen ja hengellinen itsetarkkailu synnyttää ihmisessä Jumalan pelon ja hyveen. Paastoaminen tarvitsee matkakumppanikseen itsetarkkailun. Ilman synnintuntoa kilvoittelija ei voi turvata katumukseen.

Pyhittäjä Markus Askeetin (k. 436) mukaan kilvoittelija, joka tavoittelee syntiensä anteeksisaamista, rakastaa elämässään nöyryyttä. Ihminen, joka tuomitsee lähimmäisensä, sinetöi samalla omat pahat tekonsa. Pyhittäjä Markus opettaa, että synti on kuin polttava tuli. Mitä vähemmän me annamme sille polttoainetta, sitä helpommin se sammuu; mitä enemmän ruokimme syntiä, sitä suurempaan raivoon se yltyy sydämessä.

Pyhien Isien terapeuttisessa teologiassa katumus yhdistyy Jumalan ja lähimmäisten rakastamiseen. Pyhät Isät kantoivat vastuuta sairaista, kärsivistä ja unohdetuista. Ihmiseksi syntynyt Kristus oli heille Kirkon yhteiskunnallisen vastuun kantamisen esikuva. Tämä vastuuntunto elää jo pyhän Kleemens Roomalaisen rukouksessa:

Me rukoilemme Sinua, oi Herra, riennä kärsivien avuksi, sääli alhaisia, nosta ylös langenneet, paranna sairaat, ruoki nälkäiset, vapauta vangit, tue heikkoja ja arkoja.

Isä Jarmo Hakkarainen