Itserakkaus vääristää ihmisen olemassaolon (opetuspuhe)

Paastoon valmistautuessa on paikallaan nostaa esiin ihmismieltä vaivaava himojen maailma ja Kirkon opetus mielen, sydämen ja ajatusten parantamisesta.

Hiljaisuus on sielun ystävä

Ortodoksisen kirkon pyhät isät opettavat, että ihmisen on mahdotonta tuntea Kristusta, ellei hän halua ensin vapautua langenneesta maailmasta. Pyhät isät näkivät himollisen kaipuun ensimmäisenä perillisenä aineellisten asioiden rakastamisen. Sitä seuraavat ihmismielessä turhamaisuus ja ahneus. Nämä himot edustavat ihmissielun moninaisia sairauksia.

Maailmallisuudesta juopuneet ortodoksisen kirkon muodolliset jäsenet kieltävät elämässään Kirkon teologian terapeuttisen ihanteen. He eivät ota vastaan ortodoksista elämäntapaa sielun ja ruumiin sairaudesta parantamisena.

Ihmisen hengellinen parantaminen merkitsee mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Ihmisellä on vapaa tahto valita hyveet tai himollinen elämä. Meidät kutsutaan jo pyhässä kasteessa näkymättömään taisteluun pahojen henkien hajottavia pyrkimyksiä vastaan.

Ortodoksisen kirkon teologiassa katumus yhdistyy Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen. Kirkon tehtävänä on osoittaa maailman sairaus ja tarjota sille parantuminen eli luoda rauha ja oikeudenmukaisuus.

Ihminen on itsessään Jumalan ikuisuutta, mutta hänen on vaikeaa löytää jumalallista. Askeettinen elämä on kivuliasta. Se edellyttää pyhää hiljaisuutta. Hiljaisuus on yksi nykyajan suurimmista uhreista. Aikamme perustuu aina vain enemmän mielikuviin. Kulttuurit universaalistuvat, koska mielikuvien voima on suuri.

Nykyään maailmassa käyttää mielivaltaa laskelmoivuus ja vaikeasti määriteltävä sekaannus, jossa kaikki syvällinen ja hiljaisuudessa edistyvä hylätään. Ihmisten huomio pyritään kääntämään ulospäin.

Sielun sisäinen maailma pyritään häätämään mainosten ja ulkoisen elämän luoman valhetodellisuuden tieltä.

Hiljaisuus on sielun ystävä; se paljastaa jumalallisen yksinolon rikkauden. Hiljaisuus ei tarkoita autiomaaisien opetuksessa ainoastaan sanojen puuttumista. Hiljaisuus on odottamisen, tarkkaavaisuuden ja kuuntelemisen tie. Se yhdistää kilvoittelijan asenteet ja toiminnot. Pyhä hiljaisuus on täyteyttä, kilvoittelijan tietoisuutta Jumalan hoitavasta läsnäolosta.

Yksi nykyajan ihmisten käyttämistä henkisistä huumeista on kuvitelma, ettei ole Jumalaa. Tämän huumeen vaikutuksesta ihmisiltä hämärtyy käsitys oikeasta ja väärästä, ja he olettavat, ettei heidän tarvitse tehdä kenellekään tiliä elämästään.

Feodor Dostojevski (k.1881) kirjoitti, että Jumalan kieltämisestä seuraa henkinen tilanne, jossa ihmiset kokevat kaiken olevan sallittua. Hän kuvaa romaanissaan Riivaajat ateistista nihilismiä, josta seuraa rajoittamaton tyrannia ja väkivalta. Riivaajat kuvaa nerokkaasti hylättyjä ja sisäisesti tyhjiä ihmisiä. Terrori ja henkinen väkivalta kumpuaa näiden ihmisten sisäisestä tyhjyydestä ja kauhusta.

Nykyihmisen surkastuneet tunteet

Moderni ihminen elää usein pelkästään aistinautintoja varten. Hän käyttää väärin Jumalan luomakuntaa himojensa toteuttamiseen. Ensimmäisen ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeinen ihmisluonto kasvoi aistinautinnosta.

Aikamme ihmisessä elää pohjaton kiitoksen ja tunnustuksen saamisen tarve. Hän välineellistää lähimmäisensä. Narsismi on myös kirkollisessa elämässä ihmisen psyykkisistä ominaisuuksista vaikeimmin tunnistettavissa. Narsistinen ihminen kavahtaa moninaisuutta, luovuutta ja elämän monikerroksisuutta. Hän on sisimmässään pelokas ja turvahakuinen olento.

Tänä päivänä harvat ortodoksit näkevät, mikä yhteys evankeliumilla on elämään. Paikalliskirkossa tarvitaan kirkkoisien voimakasta raamatullista opetusta. Kirkon teologian ja siitä kasvavan käytännön tulee rakentua evankeliumin opetukseen. Ortodoksisen uskon sisältö on evankeliumin mukainen, mutta sen käytännön toteuttaminen on Suomessa kaukana evankeliumin ja pyhien isien ihanteesta.

Ortodoksiat seurakuntayhteisöä ei ole tarkoitettu museoksi tai uskonnolliseksi getoksi. Seurakunta ei ole uskonnollinen kerho tai liikeyritys. Ortodoksisen kirkon eukaristisen yhteisön kutsumuksena on vaikuttaa maailmassa terapeuttisena sairaalana Kristuksessa. Kirkon pyhyys kasvaa Jumalan pyhyydestä. Jumala ei ole ihmiselle joki, vaan kaikki.

Pyhien isien opetukseen ja kasvatukseen sisältyy kutsu tarkastella Kristuksessa profeetallisesti kaikkea maailmassa. Kirkon rikas jumalanpalveluselämä tarjoaa runsaasti terapeuttista aineistoa, jonka tavoitteena on herättää ihmisessä katumus. Katumus edellyttää uskovalta vakavaa suhtautumista Kirkon tarjoamaan hengelliseen uudistumiseen ja eheytymiseen.

Jumalan rakastaminen merkitsee sitä, että ihminen valitsee Hänet eikä langennutta maailmaa himoineen ja haluineen. Itserakkaus vääristää ihmisen olemassaolon ja aiheuttaa tietämättömyyden Jumalan Totuutta kohtaan.

Ihminen, joka on kiintynyt maalliseen, kaipaa herkullisia ruokia, lihan himon tyydyttämistä, ihmiskunniaa, varallisuutta ja muuta sellaista. Turhamaisuus ja rahanhimo syntyvät toinen toisistaan. Mammonaan kiintyminen kehittyy nautinnonhalusta, turhamaisuudesta ja epäuskosta. Näistä epäusko on pahin.

Kirkon jäsenen tulee tuntea paha, taistella pahan voimia vastaan ja luopua niistä. Narsistisessa nykykulttuurissa kaikki pyhyys halutaan eliminoida. Kirkon elämä leimataan säälittäväksi, naurettavaksi ja epä-älylliseksi.

Nykyajan ortodoksilta puuttuu kuitenkin usein Kirkon opetuksen mukainen käsitys synnistä. Hänen elämäänsä ruokkii epäusko, inho, välinpitämättömyys, tunteettomuus ja mielen sokeus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

Kirkon luonne on pyhä ja papillinen

Ortodoksisen kirkon luonne on pyhä ja papillinen. Papillisen järjestyksen muotoutuminen on olennaisen tärkeä Kirkon historiallisessa elämässä. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina eukaristian ja pappeuden läheinen suhde kasvoi teologisista perusteista. Pappeus perustuu eukaristiaan ja sillä on selkeästi uhriluonne. Ortodoksinen pappeus yhdistyy erottamattomasti Kristuksen persoonaan ja palvelutehtävään. Pappi on ensisijaisesti Kirkon terapeutti.

Pyhittäjä Simeon Uusteologi (k. 1022) opetti runsaasti Kirkon hengellisestä isyydestä. Hänelle hengellinen isä on karismaattinen persoona, Kristuksen elävä ikoni. Hengellinen isä antaa rippilapsen elämälle mittapuun, ei niinkään ulkoisilla neuvoilla, vaan sillä, mitä hän on ihmisenä. Hengellinen ohjaaja eli hengellinen lääkäri, kuten isät häntä kutsuvat, tarjoaa ohjattavalleen Jumalan parantavaa itsetuntemusta, inhimillisen epäonnistumisen tuskallisen taustan ja himojen helvetin tunnustamista, mutta myös varmuuden siitä, että helvetti voidaan kukistaa Jumalan rakkauden avulla ja muuttaa luottamukseksi ja yhteenkuuluvuudeksi.

Me elämme 2000-luvulla ortodoksisen elämän kriisin aikaa. Pyhittäjä Simeon arvosteli yli tuhat vuotta sitten aikansa piispoja ja pappeja ulkokohtaisesta elämänasenteesta, jossa Pyhän Hengen armo häivytettiin institutionaaliseksi rituaaliksi. Pyhittäjä moitti papiston jäseniä vastuuttomasta elämänasenteesta. He yrittävät olla Kristuksen paimenia ilman Kristusta. Simeon arvosteli niitä, jotka ottivat vastaan piispaksi tai papiksi vihkimyksen, vaikka Jumala ei kutsunut pyhään pappeuteen. Pyhittäjä Simeonin kritiikki papiston vastuutonta elämänasennetta kohtaan on ajankohtaista.

Papillinen valta ei kanna hengellistä hedelmää, ellei pappi tai piispa elä Kristuksessa, ellei Pyhä Henki ole kirkastanut häntä Kristuksessa. Pyhittäjä Simeon mielestä papiston tulee alati taistella ylpeyttä ja hengellistä sokeutta vastaan. Ortodoksinen papiston jäsen julistaa virassaan Kirkon askeettisen elämän ihannetta eli sitoutumista Kristuksen köyhyyteen.

Piispa tai pappi lankeaa saatanan virittämiin pahuuden ansoihin johtaessaan maailmallisesti ihmisiä. Rakkaus Jumalaan ja samastuminen Hänen antamiinsa hyveisiin avaa piispalle ja papille oven arvolliseen ja siunattuun papilliseen palvelutehtävään.

Pyhittäjä Simeon Uusteologi murehti sitä, että piispat ja papit käyttivät Kirkon korkeaa palveluvirkaa himojen harjoittamiseen ja synnin tekemisen verukkeena.

Piispan ja papin hengellinen työ vaatii uurastusta, puutteenalaisuuden kokemista ja kärsimystä eli psykoterapeuttista valvomista. Kirkon pyhät isät korostavat tämän totuuden vaalimista. Ortodoksinen pastoraalinen palveluvirka perustuu esikuvaan uskovana elämisestä. Piispa ja pappi on rippi-isänä Kirkon terapeutti.

Papiston ja kansan tietämättömyys askeettisesta elämästä ruokkii Kirkon hengellisen elämän sairautta. Ortodoksisen kirkon hengellinen ohjaus yhdistyy Kirkon pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen palvelutehtävään.

Ihmisen hengellinen parantuminen sielun sairauksista ei toteudu rationaalisen tiedon avulla, vaan papiston jäsenen yhteistyössä Jumalan luomattomien energioiden kanssa. Pyhittäjä Johannes Siinailainen opettaa:

”Hyvä kapteeni pelastaa laivan, ja hyvä paimen tekee eläväksi ja parantaa sairastelevat lampaat”.

Kristus on uudistanut inhimillisen luonnon entiseen kauneuteensa, mutta luonnon eheytymisen täytyy toteutua myös ihmisen persoonallisessa elämässä.

Papiston jäsen tarvitsee pastoraalisen terapian toteuttamisessa rakkauden hengellistä lahjaa. Hyvän paimenen ilmaisee rakkaus, sillä rakkauden tähden Paimen eli Kristus antoi ristiinnaulita itsensä.

Kirkko rakentuu Jumalan Rakkaudessa. Kirkon tehtävänä on jäsenissään todistaa Jumalan Rakkaudesta, ilmentää sitä ja tehdä se läsnä olevaksi. Pyhät isät kannustavat Kirkon jäseniä toteuttamaan arkisessa elämässä eukaristista veljeyttä ja rakkautta. Rakkaus edellyttää meiltä voimallista läsnäoloa, syvää, hoitavaa ja myötäkärsivää ihmisyyttä Kristuksessa.

Ortodoksikristittyjen luovuttamattomana kutsumuksena on muuttaa Kirkon kasteopetuksen mukaisesti kaikkia asiat uusiksi Kristuksessa ja Pyhässä Hengessä. Ortodoksinen kirkko ei olisi muuten Kirkko, vaan uskonto.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Jarmo Hakkarainen: Bysantin kaksi maailmaa. Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu 2013.