Jälleenrakennuskausi

(Kuuntele artikkeli tästä linkistä luettuna äänitiedostona, avaa äänitiedosto uuteen välilehteen)

Outokummun Pyhän Hengen kirkko
(kuva: Ortodoksi.net / HAP)

Jälleenrakennuskaudella tarkoitetaan tavallisimmin muutamaa vuotta kestänyttä ajanjaksoa toisen maailmansodan jälkeen. Suomessa sanalla tarkoitetaan usein jatkosodan jälkeistä tilannetta, mutta myös välirauhan aikaa talvisodan jälkeen.

Sotakorvausten lisäksi Suomella oli muitakin huolen aiheita. Luovutettujen alueiden siirtoväki ja rintamalta tulleet sotilaat piti asuttaa eri puolille Suomea, jälleenrakentaminen oli aloitettava ja sodassa kaatuneiden perheistäkin oli huolehdittava.

Toisessa maailmansodassa kirkko menetti rakennukset mukaan luettuna lähes 90 % omaisuudestaan ja mm. kaikki luostarinsa ja noin 70% kirkkokunnan jäsenistä (55 000 henkeä) joutui jättämään kotiseutunsa ja joutui lähtemään evakkoon eli muuttamaan pois asuinseudultaan muualle Suomeen luovutetusta Karjalasta ja Petsamosta ja sopeutumaan elämään luterilaisen enemmistön keskuudessa.

Pariisin rauhansopimuksen mukaisen rajan taakse jäi yhteensä 18 seurakuntaa, joiden tilalle perustettiin 14 seurakuntaa. Valamon luostari ja Lintulan luostari uudelleen sijoitettiin Heinävedelle, Konevitsan luostari Keiteleelle. Valtion varoin pystytettiin 13 uutta kirkkoa ja 44 rukoushuonetta eli tšasounaa. Ensimmäisenä niin sanottuna jälleenrakennuskirkkona valmistui Jyväskylään Kristuksen ylösnousemuksen kirkko vuonna 1954. Kirkon keskuspaikaksi tuli Kuopio. Siellä sijaitsevat kirkollishallituksen virasto sekä ortodoksinen kirkkomuseo. Suuremmat muutokset jatkuivat myöhemmin: vuonna 1980 muodostettiin Pohjois-Suomen seurakunnista uusi Oulun hiippakunta. Kirkon pappisseminaari muutti useilla paikkakunnilla toimittuaan Joensuuhun. Vuodesta 2018 arkkipiispanistuin muutti Kuopiosta Helsinkiin.

Itä-Suomen yliopiston professori Pekka Metso kirjoittaa eräässä artikkelissaan asiasta mm. seuraavaa:

”Kantasuomalaisten tietämys ortodoksisuudesta oli vähäistä, ja valtauskonnosta poikkeavaan ortodoksisuuteen suhtauduttiin epäillen. Haja-asutus etäällä Kanta-Suomen harvoista kirkoista vähensi siirtolaisortodoksien mahdollisuuksia osallistua jumalanpalveluksiin. Yhteys kirkkoon heikkeni, halu ja mahdollisuudet siirtää ortodoksista perinnettä eteenpäin vähenivät. Ristinmerkin tekeminen, ikonien kunnioittaminen ja niiden edessä rukoilu, paasto- ja juhlaperinteet, vainajien muisteleminen ja monet muut perinnäistavat laimenivat. Seka-avioliitot ja lasten kastaminen luterilaisiksi yleistyivät. Monelle ortodoksille oli helpompi luopua uskostaan kuin leimautua “ryssänkirkkolaiseksi”. Siirtolaisuuteen joutuneen kirkon jäsenmäärä alkoi nopeasti laskea.”

Ortodoksisuus ei enää ollut vain karjalaisten asia, koska se levisi muualle Suomeen laajalle alueelle ja toi ortodoksisuutta esille. Jälleenrakennuslaki oli yritys pelastaa se, mitä oli vielä pelastettavissa. Asiat etenivät, vaikka samalla varmaan menetettiin suuri osa ortodoksisesta perinteestämme, kun jälleenrakentamisessa ei enää mm. jatkettu paljoakaan ns. perinteisiä rakennustyylejä, vaan muokattiin aivan uutta. Samalle ehkä hieman ”ketunhäntä kainalossa” ajatellen, että koko ortodoksinen kirkko häviää pian ja uudet rakennukset jäävät vaikkapa luterilaiseen käyttöön.

Uhkakuvat eivat onneksi toteutuneet kokonaan vaan tarinasta tulikin erilainen.
---
Seuraavat erilliset artikkelit käsittelevät jälleenrakennuskaudella rakennettuja kirkkorakennuksia. Niin kirkkoja kuin tšasounoita. Artikkelit ovat pääasiassa kopioita vanhoista ortodoksisista Aamun Koitto-lehdistä, joiden julkaisemiseen Ortodoksi.netin sivuilla olemme saaneet lehteä tuolloin julkaisseen PSHV:n hallituksen luvan.
---

jatkuu …

Lähteet:

Vanhat Aamun Koiton numerot 1950-60 -luvuilta
Pekka Metso: Ortodoksisuus
Ortodoksi.net ja Wikipedia

Jälleenrakennuskausi

Ortodoksi.netista