Jumalanäiti uskovien äitinä (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Ristin juurella Johannes edustaa kaikkia Kristukseen uskovia, joiden äidiksi Jumalanäiti nyt tulee. Apostolien teoista ja Kirkon traditiosta käy ilmi, että tästä lähtien Jumalanäiti on tiiviisti mukana apostolien toiminnassa ja sittemmin Kirkon elämässä. (Apt:1:14) Kuinka hän on hoitanut tätä tehtäväänsä? Miten uskovaiset hänet kokevat? Parhaiten se ehkä näkyy kuuluisimmassa hänen kunniakseen sepitetyssä runoelmasta eli Akatistos-hymnistä.
Iloitse Sinä, jonka kautta ilo koittaa!
Akatistoksen ilotervehdykset alkavat railakkaasti: "Iloitse Sinä, jonka kautta ilo koittaa!" (alkutekstin mukaan ’loistaa’.) Jumalanäiti on ilon lähde, itse ilojen Ilo Kristus tulee maailmaan hänen kauttaan. Tätä iloa tulee kristityn naisenkin hiljaisesti säteillä ympäristöönsä. Usko ilman iloa ei ole uskottava. Ilon saamiseksi on aktiivisesti kilvoiteltava taistelemalla pahoja ja masentavia ajatuksia vastaan, oleilemalla sisäisesti mahdollisimman paljon ylösnousemuksen ilmapiirissä. Ilo on kallisarvoinen asia niin jokaiselle itselleen kuin myös hänen ympäristölleen. Uskovan kristityn ilo on ”Kristuksen hyvää tuoksua” hänen sisimmässään, se on eräänlainen ”salatun elämän riemuhuuto” (korjattu suomennos), joka nousee hänen sydämestään, Akatistoksen ilmaisuja käyttääkseni.
Iloitse Sinä, jossa neitsyys ja äitiys kohtaavat!
"Iloitse Sinä, jossa neitsyys ja äitiys kohtaavat!" (alkutekstin mukaan ’yhdistyvät’.) Tämä on kirjaimellisesti totta Jumalanäidin itsensä kohdalla, mutta puhtaus, eräänlainen sisäinen neitseellisyys, syvä hartaus, kuuluu myös jokaisen kristityn naisen kuvaan. Jollei naisella ole hartautta, hänestä tulee julkea, toteaa isä Paisios. Mikään ei ole niin kaukana kristillisyydestä kuin julkea ja rietas nainen.
Emme edes tänä meidän aikanamme pääse yli emmekä ympäri sen tosiasian, että kristinusko esittää kaksi vaihtoehtoa: neitseellisen elämän ja avioliiton ja sitäkin mieluiten vain yhden. Neitseellinen elämä on kirkon piirissä jo apostolien ajoista lähtien suuresti arvostettu valinta. Naimattoman kristityn naisen pitäisikin ryhdistäytyä ja iloita kutsumuksestaan antamatta nykyisen ajattelutavan, joka pitää yksin jäämistä suuronnettomuutena, vaikuttaa itseensä. Kristitty ”sinkku” on siinä onnellisessa asemassa, että hän voi esteettä ”kantaa huolta siitä, mikä on Herran, niin että olisi niin ruumiiltaan kuin hengeltäänkin pyhä”, kuten apostoli Paavali kuvaa naimattomuuden etuja (1.Kor.7.34). Näin hän voi jäljitellä Jumalanäitiä.
Naimisissa oleva taas voi toimia ”langenneen Adamin pelastukseen kutsujana”, kuten Jumalanäitiä Akatistoksessa nimitetään. Nainen on usein mielletty jotenkin henkisemmäksi olennoksi kuin mies. (Liekö muuten viron kielen ’vaimu’ eli henki samaa juurta suomen ’vaimon’ kanssa?) Kristityn vaimon ja äidin tehtävä on Jumalanäidin esikuvan mukaan toimia perheessä miehelleen ja lapsilleen osoittimena ylöspäin, kaiken kauniin, puhtaan ja kirkkaan edustajana. Ja jos sattuu niin onnekkaasti, että puolisokin on vakaumuksellinen kristitty, vaimo voi muistaa, kuinka Akatistoksessa Jumalanäitiä kutsutaan ”hurskaiden hallitsijoiden kallisarvoiseksi kruunuksi” ja yrittää itse olla hurskaan miehensä kruunu.
Sanotaan, että yhteiskunnan taso riippuu naisten ja etenkin äitien siveellisestä ryhdistä. Erittäin konkreettisesti hyvät naiset ovat ”valtakunnan voittamaton muuri”. Kirkon alkuaikoina pakanatkin ihmettelivät kristittyjen naisten hyveiden täyttämää elämää. Niin kuin Jumalanäiti on uskovaisten ”varma kerskaus”, niin pitäisi kristittyjen naisten olla tässäkin maailmanajassa Kirkon ylpeys, eräänlainen ”uskon vahva perustus”, joka ei horju maailman tuulissa ja joihin kirkonpaimenet voivat luottaa. Näinhän oli itäblokin maissa halki vainon vuosien. Meillä ei ole pelkoa vainosta, mutta yhtälailla vahvuutta tarvitaan maallistumisen hyökyaallon torjumiseen. Sekin riippuu paljon juuri naisista, sillä naiset luovat kodin ilmapiirin. Jumalanäiti on ”petoksen pätsin sammuttaja” ja meidän pitäisi olla hänen apulaisiaan tässä sammutustyössä.
Kaikkien kristittyjen naisten, niin naimattomien kuin naimisissa olevienkin, tehtävänä on toimia kohottavana tekijänä yhteiskunnassa, olla elämällään ja opetuksellaan Jumalanäidin esikuvan mukaisesti ”ihmisten oikeaan johdattajia” (alkutekstin mukaan ’ylösnostajia’’) ja ”uskovien puhtauteen ohjaajia”. Jumalanäiti ohjaa tulipatsaana pimeydessä olevia. Mekin voisimme pyrkiä olemaan edes pieni valotuikku maailman pimeydessä. Parhaassa tapauksessa kristitty nainen on läheisilleen ”silta, joka johtaa maasta taivaaseen”.
Iloitse, esirukouksen otollinen suitsutus!
Jumalanäiti on suuri ja voimallinen esirukoilijana. Kirkon kokemus on osoittanut, että hänen rukouksensa tulevat aina kuulluiksi eikä Kristus kiellä häneltä mitään. Ikoneissakin hänet kuvataan usein rukousasennossa. Akatistoksessa hänet samaistetaan siis siinä määrin rukoukseen, että häntä kutsutaan yhdessä esirukoustensa kanssa Jumalan eteen kohoavaksi suitsutussavuksi. (Vrt. Ilm.8:4)
Kristityt naiset ovat kautta aikojen kunnostautuneet esirukoilijoina. Kuinka moni tajuaa jo täällä maan päällä ja vielä useampi taivaassa, että äidin/ mummon/ tädin tai jonkun muun perheeseen liittyvän naisen esirukoukset ovat hänet pelastaneet. Varsinkin meidän aikanamme, jolloin monet ovat saaneet tarpeekseen sanoista ja sulkevat korvansa kaikelle kristilliselle opetukselle, tarvitaan tätä esirukoustyötä. ”Sano Jumalalle se, mitä haluaisit sanoa lapsellesi, ja Jumala välittää sen hänelle”, neuvovat aikamme ohjaajavanhukset. Jumalanäidin väsymättömien esirukousten pitää kannustaa kristittyjä naisia rukoilemaan silloinkin, kun tulos viipyy. Edesmennyt Helsingin piispa Aleksanteri vakuuttaa, ettei yksikään rukous jää ilman vaikutusta. Kaikki rukoukset ovat tallessa.
Iloitse, suloinen siimespuu, joka monia suojaa!
Mikä kaunis vertaus: lehtevä puu, jonka alle voi kesähelteessä vetäytyä suojaan auringon paahteelta. Toisessa kohdassa sanotaan, että puussa on loistavia hedelmiäkin! Jumalanäiti onkin Kirkon kokemuksessa ennen kaikkea suojaava ja hoivaava. Hän on ”pilveä laajempi maailman suoja”, maailman merellä purjehtivien ”satama”. Joissakin jumalanpalvelusteksteissä häntä kutsutaan parantolaksi, jonne jokainen väsynyt voi mennä lepäämään. Sanalla sanoen hän on äidillisen rakkauden ruumiillistuma.
Jokin aika sitten luin, että Suomessa oli käymässä hindulainen Amma, joka halasi ihmisiä. Pari tuhatta suomalaista ryömi hindutemppeliksi muutetussa hallissa polvillaan hänen halattavikseen. Uutinen vavahdutti. Niinkö syvä on äidillisen rakkauden kaipuu, niinkö paljon siitä on puutetta, että äidin piti tulla Intiasta ja sellainen määrä pääasiallisesti kaiketi kastettuja kristittyjä osallistui näihin menoihin. (Tarkkaan ottaen osallistuminen hindulaisiin menoihin on tulkittavissa Kristuksen kieltämiseksi, ja tällaisiin riitteihin osallistunut ortodoksikristitty pitäisi voidella uudestaan, jos hän haluaa palata kirkon piiriin. Kysymyksessä ei siis ole mikään pikkujuttu.). Modernin elämäntavan myötä lämmin ja turvallinen äitiys on näköjään käynyt yhä harvinaisemmaksi. Myös se, että protestanttisesta pohjolasta puuttuu äitiyden esikuva Jumalanäiti, on epäilemättä vaikuttanut kehitykseen.
Tässä on ortodoksinaisille suuri haaste. Ensinnäkin on syytä eri yhteyksissä yhä voimakkaammin pitää esillä Jumalanäitiä, kaikkien väsyneiden ja ahdistettujen, sairaiden ja masentuneiden turvaa. Hän ei suinkaan ole Kristuksen kilpailija vaan Hänen paras työtoverinsa, joten ei ole mitään tarvetta ujostella hänestä puhumista. Lapsille on jo vauvaiästä lähtien selvitettävä, että heillä on äiti paitsi maan päällä myös taivaassa. Näin Jumalanäidistä tulee lasten elämässä tärkeä turvatekijä tapahtuipa heidän ydinperheilleen sitten mitä tahansa. Ortodoksisen perinteen alueilla ensimmäinen taivaan asukas, jonka lapsi pystyy ymmärtämään, on juuri Jumalanäiti. Lapset pannaan jo aivan pienenä suutelemaan hänen ikoniaan ja se lienee niitä ensimmäisiä kuvia, jonka lapsi yleensä näkee.
Mutta myös jokaisen naisen olipa hän sitten fyysisesti äiti tai ei on pidettävä silmiensä edessä Jumalanäidin äidillistä esikuvaa. Hän on ”kaikki pyyteet voittava rakkaus” (alkutekstin mukaan hellyys). Hän jakaa Jumalan kaitselmuksen suomia lahjoja, on Hänen ”kaitselmuksensa aarreaitta”. Jokaisessa naissydämessä piilee tällainen aarreaitta, josta riittää, kun se vain avataan, annettavaa runsaasti ja laajalti. Ei tietenkään välttämättä tarvitse olla kyse fyysisestä halaamisesta vaan yleensä lämpimän ja turvallisen ilmapiirin luomisesta. On sitä paitsi olemassa myös henkistä halaamista. Teini-ikäisestä lapsestaan huolissaan olevalla äidille isä Porfyrios neuvoi, että hänen pitää henkisesti painaa lastaan rintaansa vasten ja siten rukoilla hänen puolestaan. Äidin halaus välittyy Jumalan hyväilynä lapsen sieluun.
Jumalanäidin rakkauteen liittyy aina viisaus, hän on viisas nainen, ”Jumalan viisauden vastaanottaja”. Viisas hellyys on yhdistelmä, jota itse kukin voisi tavoitella.
Jumalanäiti osaa tarvittaessa toimia voimakkaasti eikä hänen kanssaan ole leikkimistä. Hän on ”voitollinen sotajoukkojen johtaja”, ”viholliset lyövä ukkonen”. Kristityllä naisella onkin Jumalanäidissä esikuva tarmokkaaseen toimintaan, kun on kyse lasten ja heikkojen oikeuksista. Hänen on taisteltava kuin naarasleijona niin sanottujen ”pehmeiden arvojen” puolesta, ettei yhteiskunta pääsisi kovettumaan ja raaistumaan.
Jumalanäidissä riittää siis oppimista. Jokaisen naisen kannattaa tarkkaan seurata kirkossa, mitä hänestä milloinkin sanotaan. Kirkkoveisuista ja lukukappaleista löytyy inspiraatiota moneen asiaan.
Iloitse, ruumiini parannus, iloitse, sieluni pelastus.
Akatistos-hymnin viimeinen ilotervehdys Jumalansynnyttäjälle kuuluu: "Iloitse, ruumiini parannus, iloitse, sieluni pelastus." Voimme sanoa, että siinä ilmaistaan lyhyesti kristityn naisen kutsumus. Hänet on kutsuttu toimimaan ihmisen kaikenpuolisen hyvinvoinnin eli terveen elämän edistämiseksi ja - mikä tärkeintä - johdattamaan ihmissieluja pelastukseen.