Kantaväestön kontrolli mukautti siirtoväen uusille asuinsijoille (väitös)
Ortodoksi.netista
Kontrolloitu sopeutuminen - ortodoksinen siirtoväki sotien jälkeisessä Ylä-Savossa (1946-1959)"
Väitös Suomen historian alalta
Väittelijä: FM Heli Kaarina Kananen
Väitösaika ja –paikka: 27.11.2010, Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä
”Vaikka oli lotta, niin silti oli ryssä”
Kantaväestön kontrolli mukautti siirtoväen uusille asuinsijoille
Ortodoksisen siirtoväen uusilla asuinsijoilla saaman vastaanoton piirteet on vaiettu kansallista historiakuvaa rakennettaessa. - Siirtoväen sopeutuminen oli huomattavasti moni-ilmeisempi prosessi kuin tähän saakka on osoitettu, Heli Kananen väittää. Karjalaiset ortodoksit saivat kokea myös yleensä karjalaisiin kohdistetut kielteiset ennakkoluulot. Karjalaisia pidettiin muun muassa epäilyttävinä.
Nimittelyä, häpäisyä, kyseenalaistamista
Viime sodissa Neuvostoliitolle luovutetun Karjalan ortodokseja sijoitettiin 1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvun alussa muun muassa Kainuuseen, Keski-Suomeen, Pohjois-Karjalaan ja Pohjois-Savoon. Laatokan pohjoispuolisen Raja-Karjalan väestöstä noin 38 000 oli ortodokseja. Yhteensä sotatoimialueilta evakuoitua siirtoväkeä oli noin 420 000.
Kananen havaitsi, että paikallisyhteisön sosiaalinen kontrolli oli merkittävässä roolissa siirtoväen sopeutumisessa. Esimerkiksi nimittelyin, häpäisyin ja karjalaisten isänmaallisuuden kyseenalaistamisella siirtolaisia mukautettiin uuteen asuinyhteisöönsä. Rajaamalla ja säännöstelemällä siirtoväelle annettua arvostusta paikallisen kulttuurin arvot, normit ja tavat siirrettiin yhteisön uusille jäsenille. Kontrolli ilmentyi myös asutusalueille rakennetuissa pyhäköissä, joista ei useinkaan välttämättä tunnistanut ulkoapäin, oliko se ortodoksinen vaiko luterilainen hengenhuone.
Ortodoksien ja karjalaisten alempi asema näkyi haastatteluaineistoissa esimerkiksi seuraavasti: ”Minä aina ajattelin, että voi hitsi kun minä olisin savolainen, niin mitenkä hyvä ihminen minä olisinkaan. Minusta tuntuu, että ortodoksisuus ei siinä vaikuttanut, vaan karjalaisuus vielä enemmän.”
Ryssittelyn ja halveksunnan muistot haastoivat Suomen virallisen historian
Konfliktilla ei ole tähän saakka ollut sijaa kansakunnan historiassa. - Vaikeneminen oli trauman hoitoa, ympäristön eräs hallintakeino. Toisaalta vaikeneminen silotti siirtoväen ja paikallisväestön erimielisyyksiä, painoi niitä syrjään. Kriisin keskeisenä käsittelykeinona oli oman kodin uudelleenrakennus ja työ. Se oli toki kuntouttavaakin, sillä rutiinit antoivat tunteen jatkuvuudesta. - Konfliktin unohtuminen kollektiivisesta tietoisuudesta oli lisäksi sopeutumisen osoittamista, suomalaisuuden ideaalin täyttämistä: hyvä suomalainen ei valitellut turuilla ja toreilla, vaan alistui hiljaisesti osaansa, Kananen analysoi.
Vaikenemisilmiö kytkeytyi myös ulko- ja sisäpolitiikkaan. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisessä tilanteessa ei ole enää ollut tarvetta ylläpitää yksimielisen ja yhtenäisen kansan mielikuvaa.
Kansallinen omakuva tuli päivittää
Sodan aiheuttamaan kriisiin sopeutuminen vaati myös muiden kuin evakkojen sopeutumista. Sopeutuminen vaati paikallisen ja kansallisen identiteetin päivitystä. Yhteisesti mielekkääksi koetun ja niin paikallisväestön kuin siirtoväen samastuttavissa olleen identiteetin luomisessa nojattiin erityisesti asuttamiselle ja uudisraivaukselle annettuihin merkityksiin.
Identiteetin uudelleenluominen oli muutoinkin varhemman suomalaisen identiteettiprojektin jatke. Yhteisen identiteetin rakennuksessa nojattiin yleensä vanhoihin, kuten isänmaallisuuden, työn ja kalevalaisuuden arvoihin.
Identiteettiä päivitettiin luomalla kuvaa ahkerasta ja lannistumattomasta suomalaisesta 1940- ja 1950–luvun vaikeuksien keskellä. Sodista ja jälleenrakennusajasta selviytymisen kansallinen suuri kertomus, johon osakertomuksina kuuluvat mm. siirtoväen hyvän sopeutumisen kertomus sekä talvisodan ja jälleenrakennuksen ihmeet, edustaa 1900-luvun jälkipuolen suomalaista versiota luvatun kansan korpivaelluksesta valoon ja sen oikeudesta pyhään maahan.
Suomi oli näin henkisestikin sodan raunioilta ja asutusraivioilta ylösnoussut. Asutus- ja sopeutumissaavutusten korostaminen oli vähintään paikallinen, mutta myös kansallinen selviytymisstrategia sotien aiheuttamassa identiteettikriisissä.
Väitöskirja
FM Heli Kaarina Kanasen Suomen historian väitöskirja "Kontrolloitu sopeutuminen - ortodoksinen siirtoväki sotien jälkeisessä Ylä-Savossa (1946-1959)" on julkaistu sarjassa Jyväskylä Studies in Humanities numerona 144, 318 s., Jyväskylä 2010, ISSN 1459-4323, ISBN 978-951-39-4070-6. Sitä saa Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksiköstä, puh (014) 260 3487, myynti@library.jyu.fi
Vastaväittäjänä tilaisuudessa toimi professori Tapio Hämynen (Itä-Suomen yliopisto) ja kustoksena professori Petri Karonen (Jyväskylän yliopisto).
Väittelijä
Heli Kananen kirjoitti ylioppilaaksi Kiuruveden lukiosta keväällä 1996. Hän suoritti filosofian maisterin tutkinnon keväällä 2003 ja aloitti päätoimisen väitöstutkimuksen teon loppuvuodesta 2005. Sitä ennen Kananen työskenteli muutaman vuoden opettajana ja tutkijaksi siirtyessään jätti vakinaisen historian lehtorin virkansa Vieremällä. Tätä nykyä Heli Kananen jatkaa siirtoväen integroitumisen tarkastelua Suomen Akatemian rahoittaman Vieraita idästä -projektin tutkijana.
Lisätietoja: Heli Kananen, heli.k.kananen@jyu.fi
(Jyväskylän yliopiston väitöstiedote)
(-> In English)