Kastettavat kelkkamäestä
Ortodoksi.netista
Aamun Koitossa ilmestyi 1960-luvulla isä Erkki Piiroisen kirjoittamana sarja kirjoituksia otsikon ”Harmaitten tšasounien maassa” alla. Vuoden 1963 Aamun Koitossa nr. 3 ilmestyi tuosta sarjasta artikkeli pappien työskentelystä Itä-Karjalassa sotavuodelta 1942.
Kastettavat kelkkamäestä
Tammikuun 29 päivänä (v.1942) pakkanen lauhtui ja pehmeitä lumihiutaleita putoili taivaalta. Viteleen alueella toimiva pastori Olavi Petsalo ja pappiskokelas Mikko Kokora tulivat matkansa varrella tervehtimään pastori Suholaa. Heidän mukanaan lähdin "apostolin kyydillä" tutustumaan kuuden kilometrin päässä olevaan Ylä-Viteleen kylään. Matkan varrella näimme vanhan tšasounan, jota ajan hammas oli kovin jäytänyt. Sisältä se oli siisti ja kaikesta päättäen jatkuvasti käytössä hartaudenharjoituksia varten. Mieleni oli juhlallinen seisoessani ensimmäisessä itäkarjalaisessa tšasounassa. Lauloimme muutamia kirkkoveisuja, teimme ristinmerkkejä ja poistuimme hartain mielin pyhäköstä. Tsasounan lähellä olevassa talossa isä Olavi kastoi kaksi lasta ortodoksisen kirkon jäseniksi. Mielenkiintoinen tuttavuus oli talon 90-vuotias ukko, joka pitkine harmaitse partoineen oli kuin tervehdys kalevalaisesta maailmasta.Tämä vanhus lausui ilonsa nähdessään oman papin, joka voi hänetkin siunata haudan lepoon. "Voi kuldu buatjushka, musta pajattua miut, pane hautah malitun ker", pakisi hän isä Olaville.
Ylä-Viteleen kylän keskellä oli vihreäksi maalattu tšasouna. Mustapartanen tšasounan isäntä, staarosta, lähti näyttämään meille pyhäkköä. Seinissä oli kiväärin kuulien ja kranaatin sirpaleitten jälkiä, jotka kertoivat kylässä käydyistä taisteluista. Staarosta kertoi omalla kustannuksellaan hankkineensa tarvikkeet ja itse naulanneensa pahvit tsasounan seinille. Hän sanoi, että Jumalalle tulee kaikki suorittaa lahjaksi. Kuuntelimme vakavina ukon "saarnaa", joka vaikutti syvästi meihin. Lauloimme muutamia kirkkolauluja, jotka saivat ukon silmät kyyneltymään.
Jätimme tsasounan ja menimme harmaaseen taloon. Teimme ristinmerkin ja kumarruimme huoneen nurkassa olevaan ikoniin päin ja tervehdimme talonväkeä. Yleensä saatoimme panna merkille sen, että tällainen oikeauskoinen tervehdys vaikutti aina rauhoittavasti aluksi pelästyneen näköisiin itäkarjalaisiin, jotka varsinkin sotatoimien jälkeen olivat hermostuneita ja epäluuloisia tuntemattomiin sotilashenkilöihin nähden. Nyt tuli pirtissä oleva emäntä erityisen iloiseksi, kun sai tietää, että vieraaksi tuli pravoslavnoi (ortodoksinen) pappi. Hän pyysi kastamaan hänen kolme lastaan. Pian pirtti muuttui pyhäköksi. Pyhä tuli sytytettiin ikonin eteen. Keskelle huonetta asetettiin tuoli ja emäntä toi siihen suuren vesiastian. Astian reunoille sytytettiin kolme kynttilää. Pappi kirjoitti tarvittavat henkilötiedot ja pukeutui kirkollisiin pukuihin. Kaksi kastettavaa noudettiin kelkkamäestä, jonne he olivat ennättäneet mennä. Kun paikkakunnalla ei vuosikymmeneen ollut pappia, oli koko joukko kymmenvuotiaita ja sitä nuorempia kastamatta. Varakkaimmat olivat käyneet kastattamassa lapsiaan Leningradissa tai Petroskoissa, mutta köyhempi kansa oli joko jättänyt kastamatta tai joku mummo oli toimittanut hätäkasteen. Nyt toimitettiin pyhä sakramentti, ja kirkkoon liitettiin kolme uutta jäsentä. Kastetoimituksen jälkeen kaksi uutta seurakuntalaista juoksi kiiruusti kelkkamäkeen jatkamaan kesken jäänyttä harrastusta. Meille tarjottiin teetä sokerin ja leivän kanssa.
Isä Olavi kertoili kokemuksiaan papillisen työn saralta Itä-Karjalassa. Hän mainitsi, että myös ev.lut. pastorit olivat kulkeneet talosta taloon ja suorittaneet lasten kastamisia, mutta vanhempi väki ei niistä pitänyt, kun ne eivät tapahtuneet heille tuttuja muotoja noudattaen. Monissa kodeissa mummot ja äidit kuulustelivat pappia, miten hän meinaa kasteen toimittaa, ennen kuin toivat lapsensa kastettavaksi. Kylästä kylään oli kulkenut uutinen, etteivät kaikki suomalaiset papit ole heidän entisen uskonsa pappeja.
Tästä asiasta keskustelimme lisää illalla isä Johanneksen asunnolla. Hän kertoi, että eräässä talossa mummo toi lapsen hänelle kastettavaksi. Hän tiedusteli, eikö lapselle ole mahdollisesti jo toimitettu hätäkastetta. Vaimo vastasi kieltävästi, mutta lopulta sanoi: "En tarkie buatjushkalle kielastua, jo vojennoi pappi valatti lapsen, mutta häi ei svättinyt vetty, malitut luki selkä obrasoih päin, ei polttanut tuohuksii, ei miirul voitanut". Kuultuaan, ettei lasta enää voida toista kertaa kastaa, mummo alkoi itkien pyydellä: "Pane hot pikkunen pisara lapskullan päälle svätittyy vetty".
Luterilainen pappi Lauri Leikkonen kertoi kastematkallaan joutuneensa erään karjalaismummon kuulusteltavaksi tähän tapaan:
- Onko siul ristua?
- Ka, ei ole.
- Onko siul luadanaa (suitsutusta)?
- Ei ole.
- Onko siul tuohustu?
- Ei ole sitäkään.
- Svätitkö vein?
- Ka en.
Silloin mummo oli huitaissut kädellään ja sanonut:
- Et sie ou mikää pappi, sie kielastat vain, mäne iäreh.
Sama pappi kertoi kutsuneensa karjalaiskylän asukkaat tšasounaan jumalanpalvelukseen. Hän mainitsi laulaneensa aluksi virren ja sitten lukeneensa evankeliumin ja aloittaneensa saarnata. Hänen edessään tungeksi paljon emäntiä, jotka sekä laulun että saaman aikana jatkuvasti vain ristivät silmiään ja kumartuivat tšasounan ikoneihin päin, eikä kukaan näyttänyt välittävän hänen saamastaan mitään. Hän olikin lopettanut koko palveluksen siihen ja mielessään todennut, ettei tämä kansa voi ainakaan käden käänteessä omaksua uusia uskonnollisia tapoja.
E.P.
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 3/1963, joka ilmestyi helmikuun 1. päivänä 1963, sivuilla 29-39 [s.5-6])