Toiminnot

Kertomus hyvästä kuolemasta

Ortodoksi.netista

Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 19

Aamun Koiton nr. 24/1992 kansilehti

Aamun Koitto julkaisi oheisen alkuaan Sairaanhoitaja-lehdessä julkaistun ja Kaija Sailon kirjoittaman kolumnin joulukuussa ilmestyneessä lehdessään nr. 24/1992.


Kertomus hyvästä kuolemasta

Hän on vanha. Silmät ovat ruiskukan väriset, hiukset kauniisti harmaantuneet, kädet työn väsyttämät. Mieli on virkeä, enemmän seesteinen kuin sekava. Suostuminen raihnaisuuteen ja siitä vähitellen, hitaasti kuolemalle vaatii selkeää mieltä ja lujaa tahtoa. Vaikka ei siinä valinnan varaa ollut. Tie oli kuljettava loppuun. Vanhus piti kuitenkin tästä tavasta, oli nöyrästi kiitollinen selkeästä mielestään ja kuolemaansa valmistautumisesta. Nyt hän oli hyvin lähellä elämänsä rajaa. Hän näki elämässään olevien kiireiden ylitse. Kauas.

Hän on ollut elämässään äiti, sitten tyttärensä lasten mummi. Nyt hän on uupunut. Elämä on erkanemassa ja päästämässä väsyneen lepoon. Edessä olisi viimeinen viikonloppu. Aavistukselle aavistus tulossa olevasta. Syystuuli riipii puiden lehtiä. Hän on rullatuolissa jättämässä jäähyväisiä ilmassa kieppuville lehdille. Kaikelle. Tietäenkö? Hän on kulkemassa kauas meistä. Näin tuntui omaisesta.

Seuraavana aamuna hänestä tehtäisiin terminaalihoidon päätös. Omainen olisi puhumassa lääkärin kanssa. Kyllä hän tietää elämänsä rajat. Ei tämä ole depressiosta johtuvaa. Sen tuntee. Eilen kävivät lapset hyvästelemässä mumminsa.

Mistä sen voi tietää, kuoleman olon? Voiko sitä tietää? lääkäri kysyi. Onko hän sanonut niin? Onko ollut masentunut? Jos sittenkin antidepressiiviä.

Lääkäri ihmetteli omaisen rauhallisuutta. Samaa rotua olivat, äiti ja tytär.

Ei sitä elämän pituutta voi tietää. Sen tuntee, kun on läheltä katsonut ja uskaltaa nähdä.

Omainen oli uupunut, ei hän jaksanut jakaa aavistustaan vakuuttavasti kenenkään vieraan kanssa.

Sanoivat, että omaisen tulisi saada riittävästi tukea, jotta voisi tehdä luopumistaan. Omainen hymähti, matkaa on niin vähän, etteivät ehtisi tukeaan tuoda.

Miten sairas kulkenut tietään ja uskaltanut aavistaa lähtönsä? Oppinut. Joskus kauan sitten oli ensimmäinen sydämen uupumus, infarkti. Mitä silloin kulki mielessä? Kuinka usein elämän rajat nousivat mieleen? Vastako sairauden myötä? Kuinka elämä ja kuolema olivat kulkeneet käsi kädessä hänen elämässään. Silloin kun hän puki omia vanhempiaan kuolinpaitaan, siirsi riiheen ruumislaudalle, tai kulki ensin veljensä syntymässä kuolleen pienen ruumissaatossa, sitten seisoi veljensä sankarihaudalla. Sen jälkeen monien sukulaisten. Hän oli sisarussarjansa nuorin, kohta olisi hänen vuoronsa.

Ajan myötä tavat muuttuivat. Suruhuntu jäi pois, hautajaisiin ei kutsuttu surukirjeellä. Vielä säilyi kuitenkin vahvana yhdessä sureminen. Kuolema ei ollut näkymätön, piiloteltava. Ihmisen elämä oli päättynyt, sitä surtiin ja kunnioitettiin yhdessä.

Mitä hän pelkäsi kuolemassaan? Yksin jäämistä. Kipuja. Elämän jättämisen haikeuden hän oli oppinut hyväksymään. Hän toivoi osakseen arvokasta, rauhallista luopumista. Äkilliset sairaalassa käynnit pelottivat.

Päivystyspoliklinikan elämälle tuova kiire, ikuinen kuntoutuksen vaade, joka ei enää johtanut kuin selviämättömyyteen kotona. Raihnastuminen, sairastuminen oli riisunut paljon, tuonut avuttomuutta, arvottomuuttakin, toisten määräiltävänä olemista.

Tuskallisinta on ollut luopua itsestään, minuudestaan, pienistä omista tavoistaan, jotka ovat raamittaneet elämää turvalliseksi. Lauantaina saunassa käynti. Aika kului viikon jaksoissa, ei tarvinnut aina allakasta ja lehdistä vertailla. Kun voimat vähenivät, naapurit auttoivat. Sitten tuli tytär auttamaan, lopuksi täytyi luopua saunassa käynnistä. Mutta lauantaisin tytär kävi kylvettämässä. Tuli kaukaa, sadan kilometrin päästä, tuli ja huolehti, teki sen mielellään. Sitten tulivat kotiavustajat. Olisi siirrettävä kylvetys keskiviikoksi, tytär voisi siivota lauantaina, ehdotettiin. Vanhan elämän laatu ja järjestys oli mennä raiteiltaan.

Sieltä alkoi tyttären taistelu sairaan elämän laadusta ja loputon neuvottelu siivouspäivästä. Kotonaan sairas sai uupuneen elämänsä loppuun asti saunansa tai kylpynsä lauantaina. Sitten oli siitäkin luovuttava ja sairaalassa oloajat pitenivät. Pelko nousi ajoittain vanhuksen mieleen siitä, kauanko sairaalassa saa olla. Henkeäkin ahdisti silloin enemmän. Kaikki tukehdutti. Viimeinen kuukausi oli turvallinen. Lääkäri oli kertonut, ettei häntä enää siirretä mihinkään. Siis kuolen täällä, ajatteli vanhus itsekseen.

Vähitellen kuin varkain nakertui itsenäisyys vähemmälle. Kun voimat vähenivät, liikkuminen huonontui, elämän piiri kapeni, ilman apua ei enää jaksanut kulkea kuin muutaman metrin. Sanomalehdet tulivat, jos joku muisti tuoda, kanttiiniin ei itse jaksanut mennä, osastolle kanttiini ei ehtinyt. Ennen rahan kanssa tarkka vanhus kadotti käsityksensä rahasta, oikeastaan sillä ei ollut enää hänelle merkitystä, hän selviäisi lopun matkansa ilman rahan arvon kertaamista. Kuitenkin oma avuttomuus hämmensi häntä, pelotti, kuinka sekaisin ehtii mennä ennen kuolemaansa.

Tänne tulee huomenna kampaaja. Minkä näistä hänelle annan? vanhuksen oli kysyttävä nolon avuttomana tyttäreltään. Sata markkaa ja kymmenen markkaa olivat sekoittamassa entiset ja nykyiset rahan arvot. Hämillinen nolous satutti omaista, satutti sydänjuuria myöten. Ehkä on onnellista olla sekava, jos sitä ei tarvitse itse oivaltaa, mutta nyt se nousi uhkana kuin usva suosta - ehtiikö se kietoa vaippaansa vai ei. Kuinka kauan elämä murenee ympärillä.

Viimeisenä iltana hän luovutti käsilaukkunsa tyttärelleen. Se oli vanha musta nahkainen käsilaukku, aina ollut tiukasti mukana kotona kirjoituspöydän vasemmassa ylälaatikossa, sairaalassa yöpöydän ylälaatikossa, kulkiessa tiukasti kädessä.

En tarvitse, katso tarkkaan paperit ja pankkikirjat.

Hämmentynyt kysymys miksi täytti huoneen.

Sinun on hoidettava perunkirjoitus.

Asiat oli hoidettava. Niin oli ollut tapana.

Sunnuntai-iltana hän oli puhunut ja muistellut omien vanhempiensa kuolemaa. Kohta hän tapaisi heidät.

Hänestä olisi voinut kirjoittaa tarkkailukaavakkeisiin: seesteinen vanhus, tehnyt luopumistaan, on turvallisella mielellä. Mutta huomasiko kukaan ammattiauttajista sitä? Olisiko tämän ihmisen kuoleminen jäänyt salatuksi heiltä.

Maanantai oli kääntymässä iltapäiväksi. Se päivä oli täynnä päättämistä ja päätöksiä. Vanhus on ollut sairaalassa keväästä, kesän kautta syksyyn, ajassa kolme kuukautta. Hänestä on ehditty tehdä juuri tänään pitkäaikaishoidon päätös. Se jää häneltä tietämättä. Äiti ja tytär, tytär ja äiti, ulkopuolisen silmissä rajat ja roolit ovat hämärtymässä. Vanhus sairauden kutistamana, käpertymässä avuttomuuteensa, tytär tuomassa turvaa ja hoivaa.

Se maanantai oli hyvin lopullinen. Ihmisten päätöksineen.

Kohta hän olisi meidän ulottumattomissamme. Puut oli hyvästelty, koko luonto oli hyvästelty.

Tekisi mieleni suolaista, suolakalaa, lohta ja ruisleipää.

Ja tytär kävi ostamassa. Sairas maistaa hiukan, saa hyvän mielen.

Yrittää nousta ja lyyhistyy tyttären syliin.

Hän ei hengitä enää. Hän on kuollut.

Tulee nuori päivystäjä, esittäytyy. Kysyy kun on kysyttävä: Haluatteko että elvytämme?

Ei hän halunnut.

Aina ei kuolema ole näin lempeästi noutamassa väsynyttä. Kuolemalla on monet kasvot. Rajut, pelottavat, rumat, odottamattomat ja sietämättömät.

Kaija Sailo

(Julkaistu alkuaan Sairaanhoitaja-lehdessä 7/1992)


(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 24/1992, joka ilmestyi 21.12.1992, sivuilla 10-11)