Kirja-arvostelu: Isä Alexander uskomme ytimessä
Ortodoksi.netista
Isä Alexander Schmemann: Päiväkirjat 1973-1983. Valamon luostari 2012, 463 s.
Mikä on ortodoksisessa uskossa keskeisintä? Mikä on kirkon ja uskonnon suhde? Mikä on kirkon suhde traditioon? Mitä ovat rukous ja katumus? Mitä ikuisuus? Onko ilolle tilaa? Entä miten sielunhoitaja itse jaksaa?
Mm. näitä kysymyksiä pohtii isä Alexander Schmemann (1921-1983) Päiväkirjoissaan kysellen, mietiskellen, vastauksia löytäen ja uudelleen viritellen.
Isä Alexander syntyi Tallinnassa isänsä puolelta baltiansaksalaiseen sukuun. Hän vietti nuoruutensa ja varhaisaikuisuutensa Pariisissa, jossa vihittiin papiksi 1946. Vuodesta 1951 hän eli New Yorkissa, jossa toimi Pyhän Vladimirin seminaarin opettajana ja rehtorina. Tohtoriksi hän väitteli Pariisissa vuonna 1959. Hänen mittava elämäntyönsä sisältää useita, suomennettujakin kirjoja, valtaisan määrän luentoja ja kirkollisia kokouksia, myös eri maanosissa ja maissa, Suomessakin.
”Päiväkirjat” koostuu isä Alexanderin viimeisen vuosikymmenen käsinkirjoitetuista, hyvin henkilökohtaisista muistiinpanoista. Isä Alexanderin kuoleman jälkeen hänen perheensä päätti julkaisemisesta, ensisijaisena toimittajana isä Alexandern puoliso Juliana.
Ortodoksisen uskon ydin on usko Kristukseen, Jumalan poikaan. Usko toteutuu ja kasvaa yksilössä ja saa ulkonaisen kotinsa kirkossa. Kirkon keskus on liturgia ja sen ytimenä eukaristia, ”jossa toteutuu kaikki”. Liturgiassa on läsnä kristinuskon historiallisuus (muisteleminen) ja samaan aikaan historia ylittyy: Tänään Jumalan Poika... Saamme tässä maailmassa kokemuksen toisesta maailmasta, sen kauneudesta, laajuudesta ja avaruudesta.
Isä Alexander käy hyvin kriittistä keskustelua uskon ja uskonnon välillä. Kirkko syntyi oppositioksi maailmalle, ulkoisesti näkyväksi ja ennen muuta sisäisesti näkymättömäksi. Vähitellen kirkko alkoi muuttua maailman uskonnolliseksi palvelijaksi. On Kristuksen uskonto, joka toteutuu kirkossa, ja sitten on kirkon uskonto tai pelkkä uskonto: vaarana on rakastaa kirkkoa irrallaan Kristuksesta.
Laajan kritiikkinsä saa myös kirkon suhde traditioon: isien kirjoitusten auktoriteettiin, tradition pysähtyneisyyteen ja vuosisatojen aikana kehittyneeseen ulkonaiseen kulttiin, josta isä Alexander käyttää mm. nimitystä ”brokadi”. Hän kuvaa usein, miten väsynyt on keskusteluihin muodollisuuksista ja säädöksistä. Sen sijaan hän ei koe milloinkaan väsyvänsä palvelusten, etenkään liturgian toimittamiseen, johon hän kuvaa suorastaan uppoutuvansa.
Mitä on rukous? Jumalan muistamista, Hänen läsnäolonsa tuntemista ja tuosta läsnäolosta koettua iloa. Rukouksella on kolme ulottuvuutta:
- ) elämä itse on rukousta: maailma annettuna ja jatkuvasti vastaanotettuna lahjana (kosminen ulottuvuus),
- ) rukous avunpyyntönä: Anna minulle voimaa ottaa vastaan (historiallinen ulottuvuus) ja
- ) suhde perimmäiseen, etsittyyn, toivottuun – Tulkoon sinun valtakuntasi! (eskatologinen ulottuvuus).
Tärkein on: Puolusta, pelasta, armahda ja varjele meitä, Jumala, Sinun armollasi! Viime kädessä vain: Otan vastaan Jumalan, joka pelastaa minut lannistumiselta ja myrskytuulelta.
Isä Alexander pohtii myös Valamon luostarista saamaansa ”Jeesuksen rukous” -kirjaa, jossa keskeistä on ns. lakkaamaton rukous. Hän pitää kirjaa ”outona”, kuin jostain toisesta uskonnosta olevana (kuten pidän itsekin). Hän pitää kirjan vaatimusta mahdottomana ja ihmettelee: eikö rakkaus ole sitä, että astuu ulos omasta itsestään ja antaa itsensä eikä sulkeudu häkkiin?
Katumuksen sakramentti kiteytyi alussa, vainojen aikana, kirkon pettämiseen, uskosta luopumiseen. Nykyään siitä on useimmiten tullut muutaman minuutin psykologista tai juridista tunnustamista. Isä Alexander pohtii, kuka keksi ”ongelmat, jotka ovat perimmiltään lähtöisin paholaisesta”. Hän antaa ankaran tuomion psykoterapialle - ”Freud ja muut psykopaatit”. - Isä Alexander ei itse kokenut tarvetta puhua ”ongelmistaan” eikä pyytää hengellistä ohjausta. Tästä en ole vakuuttunut: niin lukuisista syvällisistä keskusteluista hän kertoo. Hän lienee myös ollut satojen rippi-isä, jonka työn koki uuvuttavana ja usein jäi miettimään rippilastensa murheita.
Tässä kohdin esiin nousee mielestäni hyvin vaikea Theodikea-ongelma: miksi Jumala sallii pahuuden maailmassa? Koen myös elämäntyöni psykologina ja psykoterapeuttina isä Alexanderin katsannossa olleen paholaisen apulaisena toimimista. Kysynkin, eikö ole suorastaan siunaus, jos ”ongelmia” - olkoon kuinka minäkeskeisiä tahansa - voidaan käsitellä rippituoliia kuormittamatta psykoterapiassa tai juristin vastaanotolla?
Katumukseen liittyen isä Alexanderlla on radikaali kanta. Ihmistä ei ole kutsuttu sääntöjen noudattamiseen vaan elämän ihmeeseen: eikö usko Kristukseen tule ennen hänen käskyjensä noudattamista? Armo on lain muuttumista vapaudeksi.
Kristinuskossa kaikkein tärkeintä onkin ilosanoma. ”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa (Fil. 4:4)!” Jokainen päivä on otettava vastaan lahjana Jumalalta ja muutettava – kärsimystenkin keskellä - iloksi. Isä Alexanderin koko teologia käsittelee iloa, jota kukaan ei voi teiltä riistää (Joh. 16:22). Valheellisen uskonnon perustana on kieltäytyminen ilosta: jumalanpelko ja nöyryys ovat aitoja, hedelmällisiä ja oikeita vain suhteessa iloon. Ilon ulkopuolella syntyy pelon, pseudo-uskonnollisuuden tai syyllisyyden uskontoa. Ilo (päinvastoin kuin hauskanpito) voi tulla vain Jumalalta - eikä vain ilo pelastuksesta vaan pelastus ilona. Syvimmiltään on kyse eskatologisesta ilosta: kyvystä havaita - tässä ja nyt – Jumalan valtakunta Kristuksen ilossa, Hänessä, joka nousi taivaaseen, mutta ei silti eronnut Häntä rakastavista vaan jäi heidän luokseen maailman ja luomisen mystillisessä kirkastumisessa.
Ilo on vapauden perusta, ja vapauteen Kristus meidät vapautti (Gal. 5:1). Armo vapauttaa meidät ennen muuta meistä itsestämme – ylpeydestämme, ahneudestamme, vallanhimostamme. Enää en elä minä vaan Kristus minussa (Gal. 3:20). Kirkko on armon yksinkertaisuutta, itsestäänselvyyttä ja iloa.
Ikuisuus ei merkitse ajan negaatiota vaan elämän täyteyden ikuista läsnäoloa. Kristinusko on siunattu muisto, joka voittaa sirpaleisen ajan ja on kokemus ikuisuudesta tässä ja nyt. Elämän ei tule olla valmistautumista kuolemaan, sillä Kristuksessa kuolemasta tulee elämän voitto. Historian päämäärä on Jumalan valtakunta – kristinuskon ydin eskatologiana - joka on jo nyt keskuudessamme, sisäisesti meissä. Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto (Fil. 1:20). Viimeinen sana kuuluu Jumalalle eikä paholaiselle.
Kristinusko on mahdottomien tilanteiden voittamista – ja toisaalta: Sallikaa lasten tulla minun luokseni...!
Isä Alexanderia pidetään ortodoksisuuden konservatiivisen laidan edustajana. Näin mielestäni onkin hänen yhteiskunnallisten kannanottojensa osalta (tasa-arvo, käsitys naisesta, homoseksuaalisuus jne.). Uskon ja kirkon ytimeen matkatessaan hän on mielestäni hyvin rohkea ja radikaali.
Olen kerrannut kirjaa lukuisia kertoja, löytänyt jatkuvasti uutta ja pureskellut vanhaa. Olen suunnattomasti nauttinut kirjan pohdiskelevasta tyylistä, kuten myös sen ihmiskuvauksellisesta ja kaunokirjallisesta rikkaudesta. Mm. isä Alexanderin luontokuvaukset – aivan erityisesti valon havainnointi – ovat pysähdyttäviä. Näissä Päiväkirjoissa on mielestäni Uuden testamentin ja Psalmien jälkeen ”niin kaikki”, että monta muuta kirjaa voi jättää lukematta. Teosta on edelleen saatavilla.
Leena-Maria Blinnikka