Kirje äidille, joka ei löytänyt tapetun poikansa hautaa
Ortodoksi.netista
Pyhän Nikolaj Velimirovićin kirje äidille, joka ei löytänyt tapetun poikansa hautaa
Te sanotte, että etsitte häntä kaikilta sotilashautausmailta. Te matkustitte Zlatiborista Korfulle ja Thessalonikiin. Te nousitte Kajmakčalanille ja Mačkov Kamenille. Te laskeuduitte kuolleiden laaksoon. Te kiiruhditte kaikille armeijan hautausmaille, joiden olemassaolosta vain satuittekin kuulemaan. Te anoitte, että teille luettaisiin kaatuneiden nimet kaikilla noilla paikoilla. Te itsekin luitte nimet haudoista, mutta poikaanne ette löytäneet mistään.
Älkää sureko, rakas äiti. Liiallinen suru on synti. ”Herran on maa, ja kaikki, mitä siinä on.” Missä tahansa poikanne hauta onkaan, se on jossain Jumalan maassa. Kun kosketatte maata kotinne etuoven edessä, te kosketatte poikanne haudan reunaa. Jumalan kaikkinäkevä katse kulkee maassa ja näkee kuolleet yhtä hyvin kuin elävät. Vaikka poikanne onkin teiltä piilossa, hän ei ole piilossa Jumalalta. Itse Jumala on piilottanut hänet teiltä, jotta suru puhdistaisi sydämenne. Silloin Hän voi valmistaa teille iloisen yllätyksen – iloisen tapaamisen poikanne kanssa Hänen ikuisissa palatseissaan.
Suurien ja pyhien ihmisten haudat ovat myös tuntemattomia. Profeetta Mooseksen hautapaikka on tuntematon, samoin kuin monien apostolien ja Kristuksen marttyyrien, samoin kuin monien erämaa-asukkaiden ja suurten paastoajien. Me juhlimme heidän muistoaan, me rakennamme heille omistettuja kirkkoja ja me pyydämme heiltä esirukouksia. Mutta emme tiedä, missä heidän hautansa ovat. Joten älkää olko surullinen siitä, että ainoastaan Jumalan kaikkinäkevä silmä tietää poikanne hautapaikan – niin on monien pyhien hautapaikkojenkin kanssa.
Eräällä äidillä oli Debarissa poika, joka on haudattu kaukaiseen maahan. Korkean ikänsä vuoksi äiti ei voi vierailla poikansa haudalla. Joten hän keksi keinon muistella poikaansa. Joka lauantai hän menee sotilashautausmaalle Debarissa. Siellä lepää sotilaita, joiden äidit tulevat suurissa tuskissa vierailemaan lastensa haudalla. Noille haudoille hän sytyttää kynttilöitä ja kuiskailee rukouksia. Ja hän pyytää pappia muistelemaan ristiin kirjoitettua nimeä ja sen mukana hänen Anastas-poikaansa. Tekin voitte tehdä samoin, ja kipunne lievenee.
Mutta on vielä tärkeämpää, että ajattelette lapsenne sielua – enemmän kuin hänen hautaansa. Katsokaahan – hänen sielunsa ei ole missään maallisessa haudassa. Se on lähempänä teitä kuin hautaa. Sodan aikana eli eräs toinen äiti, joka matkusti taistelukentälle käydäkseen poikansa haudalla. Hauta oli kuitenkin tulituksen kohteena sillä hetkellä, joten he eivät päästäneet äitiä sen luo. Lohduttomana hän palasi kotiin. Sitten yhtäkkiä Jumalan kaitselmuksesta hänen poikansa ilmestyi huoneeseen. Äiti hypähti jaloilleen ja sanoi: ”Missä olet poikani!?” Poika vastasi: ”Matkustin kanssasi, äiti. Ja nyt tulin takaisin.” Poika sanoi myös voivansa hyvin ja pyysi äitiään lopettamaan suremisen.
Teidän tulisi myös lopettaa sureminen ja alkaa jakaa almuja poikanne sielun muistoksi. Te olette jo tarpeeksi pehmentäneet sydämenne maata kyynelillänne. Nyt on aika antaa hedelmän kasvaa. Kyyneleet tuottavat kalleimmat hedelmät, jotka ovat rukous, almujen jakaminen ja omistautuminen Jumalan tahdolle. Olkoon rukous teille ristin pystypuuna ja almut sen poikkipuuna. Tehkää niistä kahdesta ristinpuu teidän pojallenne. Rukous nousee korkeuksiin, ja almujen jakaminen levittäytyy horisonttiin. Olkoon teidän omistautumisenne Jumalan tahdolle se naula, joka pitää nuo kaksi puuta yhdessä.
Älkää erottako rukousta almujen jakamisesta, ja kevyt lohdutus taivaista hiljalleen laskeutuu sydämeenne kuin kaste janoiselle ruoholle.
Jumalan rauha ja siunaus olkoon teidän kanssanne.
(Suomennos: Aija S.)
Suomennettu teoksesta ”Pyhä Nikolaj Velimirovic: The Missionary Letters of Saint Nikolai Velimirovic – Part I”, s. 10-11.