Kirkko on elävää traditiota (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
(kattofresko)
Foto © Hannu Pyykkönen
Helluntai on Apostolisen ja Katolisen Kirkon syntymäpäivä. Ortodoksisen kirkon syvästi kunnioittamat pyhät isät opettavat Kirkosta Kristuksen terapeuttisen läsnäolon paikkana maailmassa. Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittanut maailman ja voittoon sisältyy Hänen Kirkkonsa.
Pyhä Henki ilmenee Kirkossa ennen muuta Pyhässä Kolminaisuudessa uskovien keskinäisenä rakkautena. Ortodoksinen kirkko ei rakennu ulkoiseen voimaan, arvovaltaan tai nationalismiin. Ne edustavat langennutta ihmistä ja maailmaa. Kirkko ei ole imperiumi, jossa yksityinen jäsen jää nimettömäksi ja merkityksettömäksi. Kirkko on jokaisen nimeltä tunnetun uskovan ihmispersoonan yhteisö.
Ortodoksisen kirkon arvovaltaa tarkoittaa kykyä parantaa maailmassa inhimillistä heikkoutta ja sairautta. Kirkon arvovalta ilmenee huolenpitona ja hoitavana palvelemisena. Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) muistuttaa, ettei Pyhä Henki asu Kirkon jäsenten keskuudessa, jos heiltä puuttuu uskon ykseys. Kirkon siunauksista osallistuminen vaatii Kirkon jäseniltä koko elämän uhraamista Jumalalle ja lähimmäisille.
Pyhä Johannes Krysostomos nuhteli monin tavoin aikansa ihmisiä, jotka kävivät muodollisesti kirkossa, mutta eivät muuttuneet sisäisesti eivätkä tuottaneet hengellistä hedelmää. Kirkkoisän opetus on ajankohtainen. Aikamme ortodoksinen elämä on usein ulkokohtaista ja muodollista. Kirkon sanoma hukkuu usein ulkoisten rituaalien tärkeänä pitämiseen.
Pyhä apostoli Paavali kuvaa jumalanpalvelusta konkreettisesti:
- Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhri. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, Hänen mielensä mukaista ja täydellistä. (Room. 12:1-2)
2000-luvun alun suomalaisessa elämänpiirissä tulisi rehellisesti myöntää, että ortodoksisen kirkon arvot ovat menettäneet paljossa merkitystään ihmisten elämässä. Monet ortodoksit ovat välinpitämättömiä ja toimettomia Kirkkoa kohtaan. He kokevat kirkollisen elämän itselleen vieraaksi.
Metropoliitta Emilianos Timiadis (k. 2008) totesi 1990-luvulla Suomessa vieraillessaan:
- Kirkko kastaa kyllä lapset pieninä, mutta kasteen jälkeen lasten kehitystä seurataan vähän tai ei lainkaan.
Metropoliitta oli oikeassa. Kuka ottaisi lapsen opetettavaksi, suojelisi häntä, hellästi seuraisi hänen askeleitaan maailmassa, joka on täynnä kiusauksia. Lapset jäävät usein hengellisesti orvoiksi, vaille aikuisten kirkollista huolenpitoa, ravintoa ja opetusta. Lapset osallistuvat harvoin pyhään liturgiaan. He katselevat liian harvoin pyhien ikonien värejä tai haistelevat suitsutuksen tuoksua.
Kuitenkin lapsen hengelliselle kehittymiselle on tärkeää Kirkon visuaalinen sanaton maailma. Lapsen ortodoksina kasvamista ei määritä tietomäärä, minkä hän ehkä omaksuu koulussa ortodoksisuuteen liittyvistä asioista, vaan se, että hän elää Kristuksen Kirkon jäsenenä. Tiedollinen ymmärtäminen perustuu lapsen kirkolliseen kokemusmaailmaan. Kirkollinen kokemusmaailma antaa hänelle valmiuksia ottaa vastaan Jumalan rakkauden.
Kirkollinen kasvatus on hengellisen elämän peruskysymys, sillä sekä opettaja että opetettava ovat Kirkon jäseniä ja molempia kutsutaan osallistumaan Kirkon pyhiin salaisuuksiin. Pyhän Johannes Krysostomoksen mukaan vanhempien esimerkki opettaa lapsia parhaiten. Kirkkoisä vertaa lasten kasvattamista kuvanveistäjän työhön. Kuvanveistäjä tarvitsee työssään aikaa, pitkäjänteisyyttä ja luomisen intoa. Samoin on vanhempien laita kasvatustyössä. Kirkkoisän mielestä lapset tulee opettaa jo varhain auttamaan heikkoja ja sairaita, sillä he ovat samalla tavalla Jumalan kuvia kuin muutkin ihmiset.
Ortodoksinen kirkko on totuuden elävää traditiota. Kirkon uskon ykseys edellyttää uskovilta hyvän siirtämistä lähimmäisille. Jokainen meistä on Kirkossa vastuussa lähimmäisistään. Kirkon eukaristinen ateria muistuttaa kaikkia yhdistävistä läheisistä siteistä ja kehottaa meitä luopumaan itsekkyydestämme lähimmäisiämme kohtaan.
Ortodoksinen kirkko on elämän tie, mielen ja hengellisen näkökyvyn lahja. Kirkko on ortodoksisen elämän ja kasvamisen kohtu. Kirkon ihanteena on, että kaikki palvelevat kaikkia. Pyhien isien ja opettajien opetus kirkon jäsenen sosiaalisesta vastuusta on erityisen tärkeää 2000-luvun alun kristillisyyden jälkeisessä maailmassa. Ortodoksit keskittyvät mielellään hallinnon ja ulkoisen tehokkuuden kysymyksiin, mutta kärsivä ihminen ja hänen monisyinen pahoinvointinsa jää usein kohtaamatta.
Kirkko suorittaa historiassa kahdenlaista palvelutehtävää: kantaa huolta ihmisen iankaikkisesta pelastumisesta, mutta näkee välttämättömänä myös ihmisten sosiaalisen olojen parantamisen. Jumalan luomistyö kattaa kaiken.