Toiminnot

Kirkkoon liittynyt - "käännynnäinen"

Ortodoksi.netista

Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 29

Aamun Koitto julkaisi oheisen, edesmenneen KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavalin artikkelin kirkkoon liittyneistä – ”käännynnäisistä” syyskuussa ilmestyneessä lehdessään nr. 19/1980.

Sama teksti on julkaistu myös arkkipiispan paimenkirjeenä kirjassa Kuinka minusta tuli ortodoksi.


Kirkkoon liittynyt – ”käännynnäinen”

Viime aikoina on eräissä yhteyksissä lausuttu mielipiteitä ns. käännynnäisistä. Koska aiheen käsittely on tähän saakka jäänyt vain yksityisten mielipiteiden varaan, on syytä tutkistella asiaa Raamatun, kirkon historian, ortodoksisen uskonnäkemyksen ja käytännön kannalta.

Aamun Koiton nr. 19/1980 kansilehti
KP arkkipiispa Paavali
(Kuva © Suomen ortodoksinen kirkkomuseo)
Arkkipiispa Paavali Mikkelin Visulahden tšasounan vihkiäisjuhlassa. Kuvassa myös apulaispiispa Tiihon.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Käännynnäisiksi Raamatussa nimitetään niitä, jotka olivat omaksuneet juutalaisten uskonnon joko kokonaan tai vain opin yhdestä Jumalasta. Juutalaisten käännynnäisistä käyttämä hepreankielinen sana tarkoittaa vierasta, muukalaista. Kristinuskoon kääntyneistä juutalaisista ja pakanoista ei sen sijaan Uudessa testamentissa käytetä nimitystä käännynnäinen. Päinvastoin apostoli sanoo heistä: "Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä" (Ef 2:19). Sen mukaisesti kristilliseen kirkkoon liittyneistä käytetään sellaisia nimityksiä kuin "veljet", "pyhät", "pyhitetyt", "rakkaat" jne.


Uutta testamenttia seuraten emme tänäkään päivänä käytä nimitystä "käännynnäinen". itsestämme, jotka olemme liittyneet kirkkoon pienokaisina, emmekä niistä, jotka ovat sen tehneet aikuisina. Sen jälkeen kun pienokainen tai aikuinen on pyhän sakramentin kautta otettu kirkon jäseneksi, ei hänestä ole paikallaan käyttää sävyltään vierasta ja muukalaista tarkoittavaa ”käännynnäinen”-nimitystä. Kun tästä luonnollisesta ja korrektista tavasta poiketaan ja aikuisina ortodoksiseen kirkkoon liittyneitä nimitellään käännynnäisiksi, on se joko ymmärtämättömyyttä tai - mikäli se on tahallista kirkon jäsenten luokittelua - ortodoksisen kirkon hengelle vierasta rakkaudettomuutta ja Itsensä korostamista.

Se, joka itse pyrkii aidosti elämään ortodoksista hengellistä elämää, ei voi muuta kuin iloita jokaisesta kirkkoon liitetystä uudesta jäsenestä, olipa hän kastettu pienokainen tai aikuisena voitelun kautta ortodoksiseen kirkkoon otettu. Ja kuinka toisin voisikaan olla! Eihän kirkko ole meidän omaisuuttamme. Se on Herran kirkko ja kaikki sen jäsenet ovat Herran omat. Kaikki elämme samasta Jumalan Hengen voimasta ja toistamme samaa publikaanin rukousta: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!"

Tito Colliander muistelee kirjassaan ”Lähellä”, millaisen ilon heidän ortodoksiseen kirkkoon liittymisensä oli aikaan saanut heidän isäntäväessään, yksinkertaisissa maalaisihmisissä:

"Kaksi viikkoa myöhemmin kun palasimme kaupungista tavallista tietä kukkuloiden yli kotiin, paistoi oven kamanalta vastaamme vehmaanvihreistä koivun ja pihlajanlehvistä sidottu, kukkasin koristettu köynnös, ja isäntäväkemme... seisoivat käsivarret levällään kynnyksellä. Suudeltuaan meitä ilon kyyneleet silmissä he veivät meidät sisälle, ja eivätkö olleetkin ehtineet valkaista keittiössä seinät ja koko suuren uunin, ja maalaamaton leveistä lankuista tehty lattia oli hangattu puhtaaksi. Aivan kuin juhlaa varten... Meidät toivotettiin tervetulleeksi ilon yhteyteen, paljon kestävämpään ja syvempään kuin silloin aavistimmekaan..." (s. 262-263).

Ja todella, kuinka emme iloitsisi niistä, jotka Jumalan armo on johdattanut saman elävän veden ääreen, josta kalkki elämme.

Ja toisaalta, mitä ansiota meillä itsellämme on siitä, että olemme sattuneet syntymään ortodoksiseen perheeseen. Eikö paljon enemmän vaadita niiltä, jotka oman etsinnän ja ehkä taistelun jälkeen ovat löytäneet ortodoksisesta kirkosta totuuden ja liittyneet - vähemmistöön, josta ei mitään maallista etua ole odotettavissa? Eikö tämä ole pikemminkin haaste meille, lapsina kirkkoon liittyneille, joiden ei ole tarvinnut tehdä mitään ortodoksisuuden löytämiseksi? Varoa tulisi, ettemme vertauksessa mainitun vanhemman pojan tavoin olisi nyreissämme Isälle, että hän ottaa maailmalla harhailleen poikansa avosylin vastaan.

Mutta haaste ei ole vain siinä, ettemme toistaisi vanhemman pojan virhettä. Tätä nykyä aikuisina kirkkoon liittyneitä alkaa olla joka seurakunnassa. Vaikka heistä tulee heti saman Jumalan Hengen varassa eläviä sekä hengellisesti että juridisesti täysivaltaisia kirkon jäseniä, he tarvitsevat sekä ohjausta että tukea uudella tiellään. Heilläkin on, kuten lapsena kirkkoon liitetyillä, kumminsa, joka antaa heille ikään kuin ensiavun sekä hengellisissä että käytännön kysymyksissä. Eräissä seurakunnissa toimii myös opintokerhoja, joissa sekä kirkkoon liittyvät että jo ratkaisunsa tehneet saavat kaipaamiansa tietoja. On tärkeätä, ettei kirkko jää uusille jäsenille vain tuntemattomaksi seurakuntalaisten joukoksi, vaan että on olemassa uskovaisia, joiden esimerkkiä he voivat seurata ja joihin solmia ihmissuhteita - kokea "ilon yhteyttä", kuten Colliander kertoo.

Aikuisina kirkkoon liittyvät ovat yleensä vakavasti hengellistä elämää kaipaavia ihmisiä, joille pian selviää, että aitoon ortodoksiseen hengelliseen elämään kuuluva hengellinen ohjaus on varsin vaikeasti löydettävissä meidän aikanamme. Jopa luostaristamme puuttuvat vanhukset, jotka olisivat kokeneita ohjaajia. Näin joudumme kaikki kirkon jäsenet paljolti turvautumaan siihen ohjaukseen, minkä voimme saada lukemalla isien kirjallisuutta, jota alkaa olla myös Suomen kielellä kohtalaisessa määrin saatavissa.

Kun vielä 1960-luvun alussa oli kirkkokunnassamme vuosittain vain harvoja kirkkoon liittyviä, niin nykyisin tilanne on toinen. Niinpä esim. vuoden 1979 aikana kirkkoon liittyneiden määrä nousi jo kolmannelle sadalle. Tämä tekee tässä esitetyt selvitykset entistäkin tärkeämmiksi ja todella ajankohtaisiksi.

Suomen ortodoksisessa kirkossa tällainen kirkkoon aikuisina liittyvien määrän kasvaminen on uusi ilmiö, ja siksi siihen on opittava oikein, kirkon hengen mukaisesti suhtautumaan. Muualla länsimaissa, kuten Saksassa ja varsinkin Yhdysvalloissa on sama ilmiö esiintynyt jo pitemmän aikaa. Siksi on hyvä tietää, miten siihen muualla suhtaudutaan.

Lukumääräisesti eniten kirkkoon aikuisina liittyviä on USA:ssa. Amerikan autokefaliseen kirkkoon, jota varsinaisesti amerikkalaiseksi voi sanoa, liittyy jatkuvasti siinä määrin ihmisiä, että yhä uusia seurakuntia perustetaan ja uusia kirkkoja rakennetaan. Näin havaitsin olevan mm. New Jerseyssä, New Yorkin naapuri-valtiossa. USA:n matkallani olin myös kahdessa luostarissa, joiden jäsenet olivat kokonaisuudessaan siirtyneet ortodoksiseen kirkkoon. Toinen näistä oli ollut Rooman paavin alainen ns. bysanttilaisen riituksen miesluostari ja toinen roomalaiskatolinen naisluostari. Myös ainakin kolme tapaamistani piispoista olivat ortodoksiseen kirkkoon liittyneitä. Pyhän Vladimirin teologisen seminaarin opiskelijoista on toisin ajoin enemmän kuin puolet kirkkoon liittyneitä. Niinpä esim. tutustuin erääseen, joka oli toiminut 7 vuotta episkopaalisena seurakuntapappina ja oli nyt seminaarissa täydentämässä opintojaan ja valmistamassa lisensiaattityötään. Englannissa taas esim. Johannes Kastajan luostarin veljistä ja sisarista tuskin monikaan oli lapsuudesta saakka ortodoksi.

Mainitut esimerkit vain vahvistavat edellä sanotun, sen, ettei ortodoksinen alkukirkollinen perinne ole kenenkään yksityisomaisuutta, vaan on, kuten kristinusko yleensäkin, tarkoitettu kaikille kansoille ja heimoille. Näin Suomenkin kirkossa, vaikka ortodoksisuus on oleellinen osa karjalaisuutta, ei se ole vain karjalaisille tarkoitettu. Siitä todistavat maan eri puolilla tapahtuvat kirkkoon liittymiset. Mitä tämä merkitsee ortodoksisen ja luterilaisen kirkon välisissä suhteissa, voidaan kysyä. Luterilainen enemmistökirkko on ottanut yhteyteensä vuosikymmenien aikana tuhansittain kirkostaan vieraantuneita ortodokseja, eikä ortodoksinen kirkko ole kantanut siitä luterilaiselle kirkolle kaunaa, lukien asian syyksi oman heikkoutensa huolehtia kaikista hajallaan olevista lampaistaan. Eivät siis muutamat sadat ortodoksiseen kirkkoon liittyneet ole suurikaan tappio enemmistökirkolle, jotta siitä tehtäisiin arvovaltakysymys. Ei kukaan voine syyttää ortodoksista kirkkoa käännytystyöstä, mutta näkymättömäksi se ei voi Itseänsä saattaa.

Kirkon asioista kiinnostuneina kirkkoon liittyneet monesti tuovat 'uutta verta" paikkakuntansa seurakunnan elämään. Rakkaudella vastaanotettuina ja hengellistä ohjausta saaden he löytävät oman paikkansa aktiivisten maallikoiden joukossa ja palvelevat kirkkoa kukin lahjoillaan. Mutta heidän joukossaan saattaa olla ennen kirkkoon liittymistään teologiaa opiskelleita tai jo teologisen loppututkinnon suorittaneita. On luonnollista, että he haluaisivat käyttää tietojaan uuden kirkkonsa hyväksi. Tässä suhteessa tulee kuitenkin muistaa, mitä apostoli sanoo seurakunnan kaitsijaksi pyrkivästä: "Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi" (1 Tim 3: 6).

Vaikka "äskenkääntyneellä" apostoli tarkoittaa pakanuudesta tai juutalaisuudesta kristityksi tullutta, on varoituksella edelleen merkitystä sellaisiinkin nähden, jotka liittyvät ortodoksiseen kirkkoon muista kristillisistä kirkoista tai yhteisöistä. Seurakunnan kaitsijalla apostolin aikana tarkoitettiin sekä seurakunnan pappia että piispaa, ja on tärkeätä huomata, ettei syy, miksi varoitetaan äskenkääntyneistä, ole se, että näiltä puuttuisi tietoja, vaan kaitsijan tehtävä edellyttää muutakin kuin vain tietopuolista valmiutta - kypsymistä ortodoksisen perinteen kokonaisvaltaiseen oivaltamiseen ja nöyryyteen. Sitä ei varmisteta vain joillakin lisätenteillä pappisseminaarissa. USA:n esimerkin mukaisesti onnellisinta olisi, että asianomaiset osoittaisivat heti alkuun ortodoksisuuden oikeata oivaltamista ja nöyryyttä menemällä sopivaksi katsottavaksi ajaksi pappisseminaariin ulko-oppilaiksi voidakseen sekä suorittaa mahdolliset lisätentit että ennen kaikkea elääkseen pappisseminaarin yhteydessä kokonaisvaltaisesti, kirkon jumalanpalveluselämää. Toinen tapa - ehkä ei kaikille mahdollinen - on viettää vastaava aika luostarissa osallistuen sen jumalanpalveluselämään. Ja näinhän on eräiden kohdalla jo tapahtunutkin. Tämän jälkeen sopiva tehtävä olisi palvella ensin diakonin virassa tai toimessa ja siinä kypsyä, vastuullisempia tehtäviä varten. Vähemmän suositeltava tapa on se, että "äskenkääntynyt" lähtee oman pappisseminaarin sivuuttaen opiskelemaan teologiaa ulkomaille mentaliteetiltään vieraaseen ympäristöön. Kokemuksesta jo tiedämme, miten vaikeata on sen jälkeen juurtua oikealla tavalla oman kirkkomme henkeen ja sen perinteisiin. Ellei näissä asioissa olla asianomaisen omankin edun vuoksi johdonmukaisia, voi todella tapahtua tuo vaikeasti parannettava "paisuminen", josta apostoli varoittaa.

Ottaen huomioon kaikki tässä esitetyt näkökohdat ei kirkkoon liittyneistä suinkaan tarvitse muodostua mitään ongelmaa kirkkokuntaamme. Ongelma on sen sijaan meillä kaikilla yhteinen: olemmeko me tiedostaneet vakavasti kukin oman "kääntymyksemme", joka tapahtui jo pyhässä kasteessa: olemmeko todella "kääntyneet pois kiusaajasta ja asettuneet Kristuksen puolelle". Tässä on meillä kaikilla ortodokseilla kylliksi tietämistä itse kullakin, ja jos tämän unohtaen kerskaamme ortodoksisuudellamme, niin Kristus nöyryyttää meidät kuten juutalaiset, jotka kehuivat olevansa Aabrahamin lapsia, ja sanoo, että "Jumala voi kivistä herättää lapsia Aabrahamille". Ja todella niin tapahtuu: Jumala "poistaa kivisydämen ja antaa liha-sydämen" ja "hän antaa uuden hengen heidän sisimpäänsä", ja niin "monet tulevat idästä ja lännestä ja aterioitsevat Aabrahamin ja lisakin ja Jaakobin kanssa taivasten valtakunnassa. . ." (Mt 3:9; Hes 11: 19; Mt 8:11).

Arkkipiispa Paavali

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.19/1980, joka ilmestyi 17.9.1980, sivuilla 339-340 [s. 2-3])

Katso aikaisemmat artikkelien uudelleen julkaisut Ortodoksi.netissä