Kirkon elämään kuuluvat kärsimykset ja menetykset (opetuspuhe)

Ortodoksisen kirkon eettisen elämän lähde on Pyhä Kolminaisuus. Kirkon teologia samastaa hyvyyden Pyhään Kolminaisuuteen. Kolmiyhteinen Jumala: Isä, Poika ja Pyhä Henki ei ole vain hyvä vaan Hyvyys. Tähän teologiseen totuuteen rakentuu ortodoksis-kristillinen etiikka.

Jumala on korkein Hyvä

(Kuva © veli Martinus)

Pyhien Isien opetuksissa on runsaasti viittauksia Jumalan ainutlaatuiseen hyvyyteen. Kleemens Aleksandrialainen (k. 215) opettaa, että kaikki, mitä Jumala tekee on ihmisen parhaaksi. Se hyvä, mitä Jumala tekee ihmisille on hyödyllistä, mutta ei välttämättä miellytä ihmistä. Jumala pyrkii parantamaan ihmisen hengellisen elämän sairaudesta käyttämällä toisinaan ihmiseltä salattua lääketieteellistä keinoa, esimerkiksi sairautta, kutsuakseen ihmistä luoksensa synnin ja himojen maailmasta.

Kleemens Aleksandrialaisen mukaan kristillinen marttyyrius tarkoittaa Jumalan todistamista. Jokainen sydämen puhtautta ja Jumalan tuntemista ja Hänen käskyjensä noudattamista etsivä ihminen on marttyyri. Hän todistaa elämällään Jumalan Rakkauden evankeliumin säännöstä.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) kirjoittaa, että ainoastaan Jumala on luonnoltaan hyvä. Ihmismieli joka yhdistyy Jumalan kanssa ja asuu Hänessä rukouksessa ja armeliaisuudessa tulee viisaaksi, hyväksi, voimalliseksi, armeliaaksi ja pitkämieliseksi. Silloin ihmismieli sisältää käytännöllisesti katsoen kaikki jumalalliset ominaisuudet. Mutta kun ihmismieli jättää Jumalan ja tarkastelee aineellisia asioita, se tulee mukavuutta rakastavan kotieläimen tai villipedon kaltaiseksi.

Jumala on korkein Hyvä. Hänen hyvyytensä ei sidottu aikaan eikä paikkaan. Siksi ortodoksisen kirkon Isät ja Opettajat korostavat, että Jumala on tuntematon olemuksessaan (kreik. ousia).

Jumalan luonnehtiminen hyväksi ei tarkoita pyrkimystä määritellä käsittämätöntä Jumalaa. Koska me rakastamme Häntä, me toivomme tietävämme jotain Hänestä ja sen vuoksi me kutsumme Jumalaa hyväksi. Toisaalta meillä ihmisillä on jossakin määrin kokemusta Jumalan hyvyydestä. Tämä kokemus välittyy meille Jumalan luomattomien energioiden eli toimintojen kautta.

Mieletön ajattelee sydämessään: Jumalaa ei ole

Ihmisen tarkoitus ja luonto ovat erottamattomassa yhteydessä ihmisen päämäärään kasvaa Jumalan kaltaisuuteen. Kun ortodoksisen kirkon Pyhät Isät puhuvat teosiksesta eli jumaloitumisesta, he tarkoittavat, että ihmisen tulee elää ihmisyydessään todeksi Jumalan kuva ja kaltaisuus. Kun Jumalan kuva ihmisessä korostaa ihmisen olemisen alkua, niin teosis eli jumaloituminen painottaa ihmisen olemuksen lopullista päämäärää.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan mukaan ihmisen jumaloituminen on Jumalan lahja ja kuitenkin tuo lahja tekee mahdolliseksi ihmisen osallistumisen pelastuksesta. Ortodoksisessa etiikassa oppi ihmisestä Jumalan kuvana ja oppi jumaloitumisesta yhdistyvät läheisesti koko ihmisen elämän täydellistymiseen Pyhässä Kolminaisuudessa. Jumaloituminen merkitsee ihmisen osallistumista askeesissa Jumalan luomattomista energioista.

Kristuksen lihaksituleminen on ortodoksis-kristillisen uskon kulmakivi. Oppi lihaksitulemisesta opettaa, kuinka Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona eli Poika ottaa ajassa kaiken inhimillisen luonnon ja hänestä tulee jumalihminen (kreik. teantropos). Oppi ihmisen jumaloitumisesta viittaa sekä sielun että ruumiin kirkastumiseen.

Pyhien Isien kirjallisuudessa kysymys ihmisen lankeemuksesta keskittyy ihmismielen pimentymiseen. Ihmisen mielen sairautta luonnehditaan sanalla ”pimeneminen”. Jumalan kuvan mukainen mieli on ”kirkas”. Kun ihminen erottautuu Jumalasta, hän kadottaa mielensä luonnollisen tilan. Mielen pimenemistä kutsutaan myös sielun sokeudeksi.

Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen sairastui hengellisesti. Ihmisen olemassaoloon astui kuolevaisuus ja kärsimys. Ihmisen sielun ja ruumiin voimat alkoivat toimia luonnon vastaisesti. Pyhä Raamattu puhuu ihmisen turmeltuneesta lihan mielestä, joka on kadottanut Jumalan totuuden (1. Tim. 6:5).

Pyhän Basileios Suuren (k. 379) mukaan mieletön ihminen ajattelee sydämessään: Jumalaa ei ole. Kun ihminen asettaa tämä ajatuksen mieleensä, hän ajautuu lukemattomiin synteihin. Jos ei ole olemassa Häntä, joka tarkkailee ihmisen toimia, niin mikä estää häntä sortamasta köyhiä, murhaamasta orpoja, tappamasta leskiä ja muukalaisia ja saastuttamasta itseään iljettävillä himoilla ja eläimellisillä haluilla.

Venäläinen kirjailijamestari Feodor Dostojevski (k. 1881) kirjoitti, että Jumalan kieltämisestä seuraa henkinen tila, jossa ihmiset kokevat kaiken olevan sallittua. Riivaajien Kirillos esittää, että ihmisen kaikenlaiset teot ovat sallittuja, koska Jumalaa ei ole olemassa. Jos Jumalaa ei ole, silloin hän, Kirillov on jumala. Koska käsite Jumala on pelkkää ihmiskeksintöä, Kirillov järkeilee olevansa vapaa tekemään niin kuin tahtoo – mikä hänen kohdallaan merkitsee hengen riistämistä itseltään.

Dostojevski tunsi hyvin aikansa vapaamielisten venäläisten ajatusmaailmaa. Nämä liberaalit uskottelivat, että ateismi parantaa Venäjän haavat ja tuo maahan yhteiskunnallisen nousun. Venäjän utopistiset ateistit puolustivat samaa aatemaailmaa. Vallankumouksen tuli heidän mielestään alkaa ateistisena ja repiä maasta ortodoksinen usko juuriaan myöten pois.

Ihmisen epäpuhtaan sielun täyttävät ilkeät ajatukset, hekumallisuus ja viha. Ihmisen mieli vieraantuu Jumalasta, kun hän alkaa seurustella ilkeiden ja saastaisten ajatusten kanssa. Ihmistä seuraavat aiempien syntien himolliset mielikuvat.

Pahojen ajastusten keskeinen aiheuttaja on saatana. Saatanan pyrkimyksenä on johtaa ihminen tekemään syntiä ajatuksissa ja teoissa. Pahat henget käyvät ihmisen kimppuun joko itse asioiden tai niiden herättämien himollisten mielikuvien välityksellä. Demonit kylvävät alati ihmismieleen ajatuksia vangitakseen sen.

Ihminen pelastuu saatanan harhaannuttavasta vallasta jakamalla Jumalan Rakkauden, Elämän ja Totuuden. Pyhä kaste merkitsee uskovan vapautumista saatanan vallasta. Mutta tämä vapautuminen ei kuitenkaan tapahdu, jos ihminen ei osallistu kasteen armon hedelmistä. Usko ei yksin riitä, vaan ihmisen tulee myös haluta kuolla Kristuksessa kaikille elämän himoille. Jumala ei pyydä ihmisiltä mitään muuta kuin etteivät he tekisi syntiä. Synnittä eläminen tarkoittaa, että he säilyttävät Jumalan kuvan ja ylhäisen arvon loukkaamattomina.

Hyvän tekeminen edellyttää Kirkon elävää uskoa

Ortodoksinen etiikka tähdentää synnin moninaisia seurauksia. Raamattu ottaa synnin vakavasti. Raamatun kirjoittajat ovat syvästi tietoisia synnin saastasta ja murhenäytelmästä. Siinä he eroavat ratkaisevasti monista aikamme uskontojen edustajista, jotka pyrkivät löytämään synnille puolustuksia ja vähättelevät sen vaikutuksia.

Bysanttilaisten Isien perinteessä synnin olemus ja luonne keskittyy siihen, että ihminen hylkää Jumalan rakkauden energiat eli toiminnot. Hän kieltäytyy vastaamasta Pyhän Kolminaisuuden Rakkauteen. Syntistä ihmistä orjuuttaa kuolema ja rappio. Itsekkyys ohjaa silloin ihmisen tekoja, ajatuksia, toimintoja ja mielihaluja. Syntisen ihmisen sydämessä ei ole tilaa lähimmäiselle ja hänen rakastamiselleen.

Kirkollinen elämä osoittaa päivittäin, että paha voittaa siellä, missä niin sanotut ”hyvät ihmiset” eivät tee mitään. Saatanalle riittää, että he ovat toimettomia. Pyhittäjä Simeon Uusteologi (k. 1022) opettaa meitä ajankohtaisesti:

Pahat henget yrittävät kaikin tavoin horjuttaa pyrkimystämme elää Jumalan tahdon mukaisesti. Kun he eivät yrityksissään onnistu, ne menevät tekohurskaisiin ihmisiin ja koettavat heidän kauttaan luoda esteitä kilvoittelijoille. Rakkautta ja myötätuntoa teeskennellen nämä hurskastelijat kehottavat kilvoittelijoita ensin suomaan lepoa ruumiilleen, ettei se heikkenisi ja lamaantuisi, kuten he sanovat. Sen jälkeen he houkuttelevat kilvoittelijoita hyödyttömiin keskusteluihin ja saavat heidät kuluttumaan päivänsä niissä.

Rukous ja paasto edellyttävät meiltä hengellistä taistelua langennutta ihmisyyttä vastaan. Ortodoksisen etiikan mukainen hengellinen taistelu perustuu luottamukseen Jumalan armosta ja rakkaudesta. Ortodoksisessa etiikassa hyvän tekeminen ei ole koskaan pelkästään yksilöllistä kokemusta. Se on aina Kirkon toimintaa. Siksi Pyhät Isät muistuttavat meitä, että älyllinen usko, joka ei ilmene ihmisen elämässä hyvinä tekoina, on epäuskoa (kreik. apistia).

Usko ja hyvät teot ovat yhden ja saman asian erottamattomia osia. Usko yhdistyy läheisesti rakkauteen ja toimii sen kautta. Hyvät teot ovat ortodoksisen uskon välttämättömiä ilmauksia ja hedelmiä. Hyvän tekeminen edellyttää Kirkon elävää uskoa. Tätä uskoa ei ole Kirkon ulkopuolella.

Aikamme moniarvoisessa yhteiskunnassa ortodoksisuus ja sen elämänläheinen opetus hukkuu usein ortodoksisen kirkon ulkoisten asioiden pinnalliseen mieltämiseen. Kirkon Pyhät Isät ja Opettajat kantoivat pastoraalista huolta harhaopettajien kylvämästä valhevehnästä, koska he näkivät harhaoppisten saastuttavan ja tuhoavan vaikutuksen kristilliseen elämään. On hyvä muistaa, että Pyhät Isät tekevät eron niiden välillä, jotka joutuvat kadotukseen opillisen pahuuden ja niiden jotka joutuvat kadotukseen elämän pahuuden takia.

Maallistuneessa laitoskirkossa torjutaan usein käytännössä, että ihmisen sisäinen elämä tarvitsee katumusta, puhdistumista ja kirkastumista. Elämättömyydestä humaltuneet ihmiset pitävät ulkokohtaisuutta parempana kuin Kirkon elävää traditiota, laitteita tärkeämpinä kuin ihmisiä. He haluavat kontrolloida kirkollista elämää, mutta eivät elää sitä itse.

Kirkon elämään kuuluvat kärsimykset, kivut ja menetykset. Ne ovat osa Kristukselle uskollisen kirkon jäsenen elämää. Ihmisen vapaus on vastuullista vapautta. Se merkitsee ihmisen vapautta hyväksyä elämässään Jumalan tahto.

Jumala on elämän ja rakkauden lähde. Siksi osallistuminen Jumalan elämästä sisältää myös Hänen Rakkautensa jakamisen. Kirkko ei ole tarkoitettu itseriittoiseksi kulttiyhteisöksi. He haluavat unohtaa, että Kirkon traditio ei ole arkeologiaa, jossa ainoastaan perinteen varjo yhdistää nykyisen menneeseen.

Ortodoksinen liturgisuus on oikein ymmärrettynä toisesta ihmisestä välittävää Kirkon hengen mukaista kasvamista ja kasvattamista. Kirkon elämän ihanteena on, että kaikki palvelevat kaikkia. Ortodoksinen kirkkorakennus ei ole pelkästään rakennustaiteellinen suunnitelma, vaan siinä yhdistyy kristillinen elämä ja sen kulku. Kirkon eukaristinen yhteisöllisyys merkitsee elämää, mutta siitä erottautuminen tarkoittaa hengellistä kuolemaa.

Ihmisen eettinen ja persoonallinen kehittyminen liittyvät Kirkossa läheisesti yhteen. Ortodoksinen kirkko on yhteisöllisen kasvamisen paikka. Ortodoksisen terapeuttisen elämän mukainen usko merkitsee ihmiselämässä radikaalia muutosta, ainutlaatuista tilaisuutta ja päätöksen tekemistä.

Ihminen haluaa Jumalan rakkauden avulla muuttaa pirstoutuneen ihmisyyteensä Luojan elämän mukaiseksi ihmisyydeksi. Rakkaus, lähimmäisen huomioon ottaminen ja jumalallisen elämän ymmärrys ovat sellaisia ominaisuuksia, jotka kehittyvät vain jos niitä harjoitetaan askeesissa; niitä ei voi kuluttaa, ostaa eikä omistaa kuten omistamisen kohteita, niitä voi vain harjoittaa, harjoitella ja uskaltaa tehdä.

Kirkon askeettinen elämä perustuu paastoamiseen ja valvomiseen. Paasto kasvattaa kilvoittelijassa Jumalan mielen mukaisen itsetarkkailun ja kärsivällisyyden hyveen. Jumalan pyhyyden edessä seisominen on ennen muuta ortodoksisen uskon toimintaa. Ortodoksia on kristillinen elämäntapa, joka on läsnä ihmisten arkisessa elämässä. Kirkon hengellinen askeesi merkitsee väsymätöntä taistelua yksilön ja yhteisön itsekkäitä hankkeita vastaan.

Eukaristinen elämännäkemys paljastaa vääräksi ja epäoikeudenmukaiseksi elämäntavan, joka toteuttaa ulkoista hyvinvointia ja unohtaa lähimmäisen. Ne, jotka rakastavat maailmaa ja sen nautintoja, eivät rakasta Jumalaa ja lähimmäistä. Hyveitä ihminen voi harjoittaa vain Kristuksen rakkaudessa. Kirkon olemassaolo toteutuu ihmisen terapeuttisena vapautumisena synnin ja himojen maailmasta.

Bysanttilainen liturgia on liikettä kuolemasta elämään, epäoikeudenmukaisuudesta ja riistosta oikeudenmukaisuuteen ja jakamiseen. Hengellinen itsetuntemus ja synnillisten ajatusten pois kitkeminen kasvattaa meissä Kirkon hengen mukaista katumusta, hengellistä murhetta ja nöyryyttä. Katumus on samaa kuin kasteen armon uudistaminen. Todellinen paasto merkitsee luopumista pahasta, eli voidaan puhua pahasta paastoamisesta. Pyhien Isien mukaan kaikkiin hyveisiin tulee liittyä paastoa.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• St. Basil the Great, 2005, Homily Explaining that God is Not the Cause of Evil. – On the Human Condition. Translation and Introduction by Nonna Vera Harrisson. Crestwood.
• Clement of Alexandria, 1954, Christ the Educator. Translation by Simon P. Wood. Washington.
• Dostojevski, F.M., 1979, Riivaajat. Suomentanut Ida Pekari. Otava. Helsinki.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1995, Yksilöllisyydestä yhteisöllisyyteen. Johdatus ortodoksiseen etiikkaan. Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja. Sarja B: Oppimateriaalia N:o 9. Joensuun yliopisto.
  • 2011, Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Kirjoituksia bysanttilaisesta maailmasta ja nykyajan länsimaisen kulttuurin rappiosta. Joensuu.
• St. Maximus the Confessor, 1955, The Ascetic Life. Four Centuries on Charity, translated and annotated by Polycarp Sherwood. New York.
• Simeon Uusteologi, pyhittäjä, 1991, Käytännön kilvoittelusta ja Jumalan tuntemisesta. Filokalia. III osa. Kokoelma kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.