Kirkon jäsenten elämä ilman askeesia muuttuu maagisuudeksi (opetuspuhe)

Ortodoksisessa terapeuttisessa Teologiassa Traditio ei tarkoita menneisyyden tutkimista. Kyseessä eivät ole menneisyyden arkeologiset jäänteet, vaan puhdistumisen, valistumisen ja kirkastumisen metodi, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Kaikki muu on Tradition kannalta merkityksetöntä.

Ortodoksisessa perinteessä Teologia ja hengellinen elämä merkitsevät samaa. Teologia ja hengellinen elämä ovat Kirkon Traditiossa erottamattomat. Ortodoksisella traditiolla on selkeän terapeuttinen luonne. Siksi Pyhien Isien Traditio on luonteeltaan puhtaasti askeettista ja terapeuttista.

Ihmisen suhde Jumalaan on empiirinen

Patristisen teologian päämäärä ei ole johtaa ihmistä Jumalan ymmärtämiseen tai Hänen ilmaisemiseensa. Jumalasta ilmaistavilla käsityksillä ja sanoilla on vain yksi tarkoitus, ihmisen parantuminen. Hengellisen parantumisen ihminen saavuttaa valistumisessa ja kirkastumisessa. Kun ihmisen mieli ei ole valistunut, se ei toimi Jumalan mukaisesti, eikä ihminen harjoita Hänen jatkuvaa muistamistaan. Ihminen on sairas ja tarvitsee Kirkon terapeuttista hoitoa. Siksi ortodoksisessa perinteessä ihmistä ei lähestytäkään filosofisen etiikan näkökulmasta vaan sielultaan sairaana syntisenä.

Pyhien Isien määrittelemä sielun (psykhe) sairaus eroaa maallisen psykiatrian sairaudesta. Patristinen perinne sisältää asioita, joita psykiatria tai psykologia ei voi edes kuvitella. Se, että ihminen, jonka mieli on pimentynyt, on sielullisesti sairas, ilmaistaan jo apostolisessa perinteessä. Harhaopin kirkko paljastaa valheeksi, joka ei paranna ihmistä synnin sairaudesta, vaan tuhoaa hänet.

Monet ihmiset uskovat Jumalaan, mutta eivät tunne Häntä kokemuksesta. Monet käyvät kirkossa, mutta harvat parantuvat sielun sairauksista. Monia kutsutaan kristityiksi, mutta harva heistä on hengellisesti terve. Ihmisen hengellinen terveys yhdistyy Jumalan terapeuttiseen rakkauteen. Hengellisesti terve ihminen viittaa kaikessa Jumalaan. Hän ei etsi oikeutta keneltäkään tässä maailmassa.

Ortodoksinen psykoterapia ei viittaa nykyajan psykoterapian koulukuntiin. Niitä ei edes mainita. Ortodoksisessa psykoterapiassa tulee esiin Kirkon hesykastisen parantamisen perinne. Bysanttilainen hesykasmi viittaa täydellisen tieteen ajatuksiin, sydämeen ja aisteihin. Parantumisen metodi tarkoittaa sielun ja ruumiin kaikkien voimien kirkastumista ja yhdistymistä Jumalan kanssa. Tämä toteutuu nöyryydessä, joka on ihmisen rakkauden vapaata toimintaa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

Länsi kokee teologiassaan ”uskonnon sairauden”

Professori John Romanideksen (k. 2001) mukaan augustinolainen teologia estää terapeuttisen elämän toteuttamisen. Augustinolainen ajattelu ilmaisee synnin eettisesti. Ortodoksisten isien opetuksissa synti taas nähdään parantumista vaativana sairautena. Augustinus ei tuntenut ortodoksista askeettista traditiota sellaisena kuin se ilmaistaan Pyhien Isien teologiassa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä mielen rukouksesta.

Läntisessä perinteessä on runsaasti moraaliopetusta, koska klassisen Kreikan filosofit vaikuttivat niin paljon frankkilaiseen teologiaan. Läntiset teologit opettavat Jumalasta samalla tavoin kuin kreikkalainen filosofia. Molemmat väittävät, ettei Jumalalla ole todellista suhdetta maailmaan luomattoman energian ja armon kautta.

Augustinus kehitti teologisen metodin, jossa kiellettiin ihmisen jumaloituminen eli jumalallis-inhimillinen yhteys. Näin tekemällä hän loi perustaa myöhemmälle latinalaiselle teologialle, jossa pelastuksen armo korostui luotuna ja rationaalisena.

Frankkilaiset omaksuivat Augustinukselta otaksuman, jossa kristillinen elämä maallistettiin uskonnoksi ja yksilön uskonnolliseksi kokemukseksi. Niinpä myöhempää läntistä uskonnollista perinnettä hallitsevat intellektualismi ja individualismi. Ihmisen suhde Jumalaan muuttui metafysiikan vaihtokaupaksi, jossa Jumala arvioi ihmisen syyllisyyden ja ihminen maksaa takaisin.

Frankkilaiset piispat ja heidän seuraajansa eivät koskaan ymmärtäneet Kirkon apostolista Traditiota ja suksessiota. He muuttivat ne piispalliseksi vallaksi, maagiseksi sakramentaaliseksi systeemiksi, joka antoi heille oikeuden tuomita ihmisiä joko taivaaseen tai helvettiin.

Pyhät Isät eivät näe Kirkon terapeuttista tehtävää pelkkänä syntien anteeksiantamisena ja uskovien johtamisena iankaikkiseen elämään. Heille anteeksianto merkitsee vasta ihmisen hengellisen parantumisen alkua.

Läntisessä perinteessä teologia muuttui ”pyhäksi tieteeksi”, joka kielsi kokemuksen ja sen olemassaolon. Länsi hylkäsi Bysantin kirkon opetuksen eron tekemisestä Jumalan olemuksen (ousia) ja Hänen energioidensa välillä. Syynä tähän oli se, että läntinen teologia kielsi ihmispersoonan ensisijaisuuden. Se muunsi Jumalan ”objektiksi”, joka voidaan ymmärtää loogisen ajattelun kautta. Ihmisen elämää sääteli legalistinen pelastumisoppi, joka ilmeni hyveissä, itsekurissa ja hyvissä teoissa.

Kirkon ensimmäisten vuosisatojen traditio ennen Augustinusta (k. 430) ei kutsunut Aadamin syntiä ”alkuperäiseksi”. Se kutsui sitä ”esi-isien synniksi” (kreik. propatorikon amartema). Pyhien Isien Aadamin synnistä käyttämä sana amartema merkitsee yksilön rikkomusta ja konkreettista pahuutta.

Augustinuksen käsityksen mukaan ihminen kadotti syntiinlankeemuksessa korkeimman vapautensa eli vapauden himoista, joka Aadamilla olin ennen lankeemusta. Langenneessa tilassa alhaisempi vapaus merkitsi sitä, ihminen saattoi valita hyvän ja pahan väliltä.

Bysanttilaisen terapeuttisuuden sijaan länsi kokee teologiassaan ”uskonnon sairauden”. Tämä tarkoittaa sitä, että länsimainen ihminen omistaa elämänsä uskonnolle, olipa sitten kyse kristinuskon eri muodoista tai vaikkapa materialismista. Roomalaiskatoliset ja protestantit kieltävät ajatuksen, jonka mukaan Kirkossa on olennaista Kristuksen jatkuva ja todellinen terapeuttinen läsnäolo.

Ortodoksiset isät ovat hengellisiä lääkäreitä

Kreikkalaisessa Pyhien Isien perinteessä ei ole latinalaisen teologian kaltaista piinkovaa juridista luonnetta. Bysanttilaisessa teologiassa syntiinlankeemus ymmärrettiin ihmisen erottautumisena Jumalan elämästä. Siitä seurasi ihmisluonnon heikentyminen ja sielun sairaus.

Ortodoksiset isät olivat hengellisiä lääkäreitä, jotka paransivat ihmisiä. He kirjoittivat hengellisestä parantumisesta lääketieteellisesti. Pyhien Isien teologisissa opetuksissa ei löydy lännen kristillisyyden tavoin mainintaa autonomisesta etiikasta tai moralistisesta opetuksesta. Pyhät Isät viittaavat askeesiin.

Ortodoksisessa perinteessä etiikka yhdistyy dogmatiikkaan. Se ei riipu filosofisista ja metafyysisistä ajatuksista, vaan ilmoitetuista totuuksista.

Koska tarkkailemisen metodi on ortodoksisessa teologiassa empiirinen, kyseessä on äärimmäisen positiivinen tiede. Isät tietävät kokemuksesta, että ihmisen suhde Jumalaan on empiirinen. Ortodoksinen Teologia ei ole filosofiaa, vaan empiirinen tosiasia, joka ei kasva minkäänlaisesta filosofiasta. Siksi Kirkon Pyhät Isät hylkäsivät filosofian Jumalan tuntemisen metodina.

Ortodoksinen teologia on empiiristä, mutta valitettavasti aikamme ns. ortodoksinen teologia on vääristynyt teoretisoivaksi ja rationalismista riippuvaiseksi. Se on paljossa supistunut teoreettisten ja filosofisten käsitysten ja ajatusten analyysiksi.

Ortodoksinen kirkko merkitsee lääkitsemistä ja kirurgiaa. Bysantin teologia edellyttää ihmisiltä osallistumista Kirkon uskon salaisuudesta. Kristukseen uskominen merkitsee askeetin elämässä koko elämän käsittävää katumusta.

Ihminen on ainutlaatuinen ja näkymätön sielullinen kokonaisuus. Sielu on hengellinen voima, joka antaa ruumiille elämän. Ihmismieli yhdistyy uudelleen sydämeen. Aivan kuten silmät ovat olennaiset ruumiille, sydän on ihmisen ensisijainen elin. Silmä ei voi nähdä itseään, mutta mieli voi tehdä senkin.

Jumala ei asettanut ihmiseen mitään pahaa, mutta ihminen tuhosi tottelemattomuudellaan Jumalan kaltaisuutensa. Paha astui ihmiselämään ihmisen vapaan tahdon kautta. Jumala ei aiheuttanut pahaa.

Myös ruumiilliset sairaudet ovat peräisin ihmisen tottelemattomuudesta. Ihmisen parantuminen on mahdollista ainoastaan Kristuksessa.

Ihmisen psykosomaattisista sairauksista

Ihmisen psykologiset sairaudet kasvavat joko ihmisen sisäisen maailman epäjärjestyksestä, ajatuksista, omastatunnosta ja syyllisyyden tunteista tai perheen väärinkäytöksistä ja laajemmista sosiaalisista ongelmista. Nykyajan individualistinen elämäntyyli on tuonut mukanaan lukuisia sairaita psykologisia tiloja. Usein ihmisiltä puuttuu Kirkon yhteisöllinen elämä, ja siksi he ovat jääneet vaille ortodoksista psykoterapiaa. He etsivät apua psykologeilta ja erilaisista terapeuttisista yhteisöistä.

Ihmisen neurobiologiset sairaudet yhdistyvät ihmisen biologiseen rakenteeseen ja keskus- ja ääreishermoston sairauksiin. Viime vuosikymmeninä näihin sairauksiin sairastuneiden ihmisten määrä on monista syistä kasvanut. Nykyinen psykiatria näkee sellaisten sairauksien kuin psykoosit ja skitsofrenia pohjautuvan ihmisen biologiaan. Näiden sairauksien aiheuttajiin luetaan perinnölliset ja elinympäristön tekijät.

Kehittynyt neurologia on opettanut ihmisiä tuntemaan näitä sairauksia. Neurologiaan vihkiytynyt tiede jättää kuitenkin huomiotta, että neurobiologiset sairaudet vaikuttavat myös sielun alueelle. Terapiassa käytettävät lääkkeet eivät ole joka suhteessa ihmelääkkeitä. Ihminen ei ole biologinen kone, vaan sielu.

Modernin länsimaisen lääketieteen käsitys terveydestä ja sairaudesta perustuu ranskalaisen filosofin ja tiedemiehen René Descartesin (k. 1650) mekanistiseen maailmankäsitykseen. Descartesin mukaan ihmisen ruumiillinen olemassaolo on syytä erottaa muusta inhimillisestä olemassaolosta täysin. Descartes oli rationalisti, joka epäili järjestelmällisesti kaikkea mahdollista. Hänen teoriansa on vaikuttanut monin tavoin läntiseen lääketieteeseen ja biologiaan.

Nykyaikainen lääketiede on ”vapauttanut” ihmisen taikauskosta eli uskosta pahojen henkien vaikutukseen ihmisen sairastumisessa. Huomaamattaan nykyaikainen lääketiede kuitenkin toimii saman ymmärryksen hengessä kuin ne, jotka uskovat sairauksien olevan pahojen henkien työtä. Pahojen henkien sijaan puhutaan viruksista ja bakteereista, ja niitä yritetään torjua antibioottien tapaisilla ”ihmelääkkeillä”.

Useimmat sairaudet ovat luonteeltaan ruumiillisia. Jumala sallii usein ruumiillisen sairauden ihmisen hengelliseksi puhdistumiseksi. On sairauksia, jotka pesevät ihmisestä pois synnin, ja sairauksia, jotka tekevät mielen nöyräksi. Tärkein asia ihmisen elämässä on hengellinen terveys.

Ihmisen hengellinen parantuminen kasvaa Jumalan rakkaudesta Kirkon pyhissä mysteerioissa ja askeesissa. Ortodoksinen teologia kasvaa ihmisen hengellisestä parantumisesta eikä rationaalisesta tieteestä. Ortodoksisessa Pyhien Isien Teologiassa teologi yhdistyy ja samastuu hengelliseen isään. Hengellinen isä on Teologi vailla vertaa. Hän on kokenut ortodoksisessa askeesissa jumalallisia asioita ja kykenee ohjaamaan hengellisiä lapsiaan Kirkon terapeuttiseen elämään.

Ilman askeesia Kirkon pyhät mysteeriot halvaannuttavat kristillisen elämän mekaaniseksi ja maagiseksi. Toisaalta askeesi ilman Kirkon pyhiä mysteerioita edustaa pelkästään uskonnollista moralismia ja pietismiä.

Ortodoksinen psykoterapia tarkoittaa ihmisen sielun parantamista, sen kirkastumista ja osallistumista Pyhästä Hengestä. Sielun parantuminen yhdistyy läheisesti myös ruumiin parantumiseen.

Jumalan kuvana ihminen kykenee kehittymään hengelliseksi. Se on ihmisen luonnollinen tie. Pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) mukaan ihminen on enemmän Jumalan kuva kuin enkelit: vain ihmisen tavalla tuntea Jumala on kolmiosainen luonne. Tämä tunteminen koostuu intuitiivisesta, älyllisestä ja rationaalisesta, loogisesti etenevästä järkeilystä ja käsityskyvystä.

Pyhä Gregorios Palamas opettaa, että ihminen on tehty neljästä osasta:

• ruumiista,
• sielusta,
• mielestä ja
• sydämestä.

Hän opettaa, että sielu suuntautuu Jumalaan mielenä, jatkuvana kaipauksena (eros) ja tuntemisena. Ihminen yhdistyy Jumalaan, kun hän tulee rukouksessa osalliseksi vastaavanlaisista hyveistä kuin Jumalalla on, siinä määrin kuin se on luodulle mahdollista. Vapaus on ihmisen Jumalan kuvan ominaispiirteistä luonteenomaisin. Tessalonikin pyhä esipaimen Gregorios kutsuu uskovia osallistumaan Jumalan luomattomista energioista ja saavuttamaan jumaloitumisen. Hän korostaa uskovan eettisen elämän tärkeyttä ja viittaa pakanallisiin filosofeihin, jotka elivät usein siveettömästi.

Dogma ja teologia merkitsevät Kirkon lääkkeitä

Dogma ei ole ulkokohtaista uskontunnustusta, vaan totuuden ilmoituksellista määrittelemistä. Pyhillä Isillä oli syynsä päätyä tähän näkemykseen, koska harhaopettajat suhtautuivat epäilevästi Jumalan Ilmoitukseen. Kirkon pyhiä dogmeja käytetään lääkkeinä hengellisiin sairauksiin. Dogma ja Teologia merkitsevät Kirkon lääkkeitä.

On olennaista tehdä ero dogman ja mysteerion välillä. Jumala on aina Mysteerio. Pyhän Kolminaisuuden Mysteerio tulee erottaa Pyhän Kolminaisuuden dogmasta. Dogma ei ole sama Mysteeriona. Tämä tarkoittaa, että dogma voidaan ymmärtää rationaalisesti, mutta mysteeriota ei.

Dogmaa eivät muotoilleet filosofit, moralistit eivätkä konservatiivit. Sen muotoilivat Kirkon Pyhät Isät, jotka olivat kokeneet Jumalan luomattoman kirkkauden. Dogma perustuu Pyhien Isien kokemukseen. Sen tarkoituksena on vastustaa hereetikkoja ja opastaa uskovia kirkastumiseen. Dogma liittyy läheisesti Pyhien Isien kirkastumisen kokemukseen.

Kun uskovat hyväksyvät dogman ja ovat yhteydessä kirkastuneisiin Isiin ja heidän kirjoituksiinsa, he ottavat vastaan Isien kokemuksen, eivät vain sanoissa, vaan myös uskonopillisissa päätöksissä. Koska teologian päämääränä on mielen puhdistuminen ja kirkastuminen, dogma ilmaisee kirkastumisen kokemuksen. Ortodoksisessa kirkossa dogma on erehtymätön, koska se ilmaisee profeettojen, apostolien ja kirkkoisien kirkastumisen kokemuksen.

Pyhien Isien Kirkon oppeja tulkitseva metodi ei kasva ainoastaan isien lukemista teoksista. Se nousee heidän kokemuksestaan. Harhaoppiset Areios ja Nestorios laativat järjettömiä opillisia määritelmiä, eivät pelkästään lukemalla kirjoja, vaan myös puhumalla väärin ymmärtämästään kokemuksesta.

Mistä ortodoksian sitten tuntee? Ortodoksia merkitsee opetusta, joka määrittelee ihmisen sielun tilan oikein, asettaa sielun sairauteen oikean lääkityksen ja johtaa ihmisen puhdistautumisesta valistumiseen ja valistumisesta kirkastumiseen. Tämä on ortodoksisen dogman tunnusmerkki. Ortodoksisen dogman päämäärä on parantaa ihmisiä ja turvata mahdollisuudet parantumiseen. Sitä ei ole tarkoitettu kirjoiksi kirjaston hyllyille, vaan elettäväksi persoonalliseksi kokemukseksi. Dogma tulee oppia kokemuksellisesti.

Kirkko, maailma ja Jumalan Valtakunta

Niin kauan kuin ihminen elää itsekeskeisesti ja autonomisesti, hän asettaa itsensä elämänsä keskukseksi ja tarkoitukseksi. Hän kuvittelee voivansa määritellä ja jumaloittaa itse itsensä. Se on myös häntä ympäröivän nykykulttuurin, filosofian ja politiikan henki. Halutaan luoda parempi ja oikeudenmukaisempi maailma, mutta se tehdään autonomisesti.

Halutaan luoda maailma, joka asettaa ihmisen keskukseksi ilman viittausta Jumalaan kaiken hyvyyden lähteenä. Tähän harhaan lankesi myös ensimmäinen ihminen Aadam, joka uskoi, että hän kykenisi omin voimin tulemaan jumalaksi ja saavuttamaan kaiken tiedon. Kaikki maailmallisen humanismin muodot toistavat Aadamin harhan.

Ortodoksinen kasvatus on moniarvoisessa ja maallistuneessa yhteiskunnassa suurten haasteiden edessä. Syyrialainen ortodoksiteologi John Boojamra (k. 1999) opetti vuosia sitten, että ortodoksisen kasvatusohjelman tule rakentua kahteen perusperiaatteeseen:

• kasvatuksen on oltava ihmiselämää kehittävää ja muuttavaa ja
• oppimisen tulee perustua kirkolliseen tietämykseen ja yhteisölliseen rakentumiseen.

Ortodoksisen kirkon jäseneksi kasvetaan osallistumalla eukaristisen yhteisön elämään. Kirkon sakramentaalinen elämä voidaan sitä kautta laajentaa perheen elämän rytmiksi. Tässä kaikessa tarvitaan opettajia ja kasvattajia, jotka omalla esimerkillään johdattavat uusia jäseniä Kirkon yhteyteen.

Meidän on syytä nähdä suomalaisessa paikalliskirkossa, että kaikki palvelevat omalla paikallaan Kristusta. Kaikki palvelevat kaikkia. Papiston ja maallikoiden suhde tarkoittaa yhteistä palvelemista. Kirkon elämässä ei ole hengellistä parantumista ilman askeesia ja hengellistä uudistumista. Ongelma on usein siinä, ettei kasvatus juurru Kirkon teologiseen opetukseen ja sen mukaiseen käytäntöön. Tämän ongelman taustalla on ortodoksien heikko ja kehittymätön tietoisuus omasta kirkosta.

Ortodoksisen kasvatustehtävän laiminlyöminen näkyy kipeästi suomalaisen ortodoksisen seurakuntaelämän epämääräisyydessä. Maailmalliset esikuvat ruokkivat ihmisissä ortodoksisen terapeuttisen elämän vastaista mielialaa. Kodeissa ei tunneta juurikaan vastuuta ortodoksisten arvojen luomisesta ja vahvistamisesta lasten ja nuorten elämässä.

Ortodoksisen kirkon yhteisöllinen eukaristinen eetos vaikuttaa tänä päivänä suomalaisessa ortodoksisessa paikalliskirkossa lähinnä Bysantin historian nostalgiselta muistolta. Ortodoksit eivät toteuta Kirkon liturgista eetosta aikamme yhteiskunnassa.

Eukaristinen kirkollinen elämä on hämärtynyt eräänlaiseksi pietistisen hurskauselämän osaksi, josta puuttuu Pyhien Isien Teologian kolme keskeistä ulottuvuutta:

• Kirkko,
• maailma ja
• Jumalan Valtakunta.

Pyhät Isät yhdistivät nämä kolme ulottuvuutta. Ne muodostivat Pyhien Isien ajattelun ja käytännön lähteen eli Teologian, joka on tietoa Jumalasta, Hänen suhteestaan maailmaan, Kirkkoon ja Jumalan Valtakuntaan.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Faros, Philotheos, 1998, Functional and Dysfunctional Christianity. Brookline.
• Gregorios Palamas, pyhä, 1988, Gregorios Palamas. The One Hundred and Fifty Chapters. Ed. R.E. Sinkewicz. Toronto.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 2009, Bysantin terapeuttista Jumalan tuntemisen teologiaa. – Bysantin kirkko ja paavin valtapolitiikan pitkä varjo. Bysanttilaista terapeuttista teologiaa ja latinalaista uskonnollisuutta. Joensuu.
  • 2011, Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
  • 2013, Bysantin kaksi maailmaa. Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti
  • 1998, Kirkko luovana yhteisönä. Oulun ortodoksisen hiippakunnan säätiö. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
  • 2009, Ihmisyys kriisissä. – Bysantin hengellistä terapiaa Kainuussa. Isä Pentti Hakkaraisen ajatuksia kirkosta, hengellisestä kasvusta ja kulttuurista. Isä Pentti Hakkaraisen 60-vuotisjuhlarahasto/ Kajaanin ortodoksinen seurakunta. Toimittajat: Jarmo Hakkarainen ja Juha Riikonen. Joensuun yliopistopaino. Joensuu.
• Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
  • 2007, Hesychia ja Theology. The Context for Man’s Healing in the Orthodox Church. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2010, The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychotherapy in Action. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2012, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Papademetriou, George, 2006, Introduction to Saint Gregory Palamas. Brookline.
• Romanides, John, S.
  • 2002, The Ancestral Sin. A comparative study of the sin of our ancestors Adam and Eve according to the paradigms and doctrine of the first- and second-century Church and the Augustinian formulation of the original sin. Translation with an Introduction by George S. Gabriel. Ridgewood.
  • 2004, An Outline of Orthodox Dogmatics. Trans. by Protopresbyter George Dragas. Rollinsford.
  • 2008, Patristic Theology. The University Lectures of F. John Romanides. Translated by Hieromonk Alexis (Trader). Uncut Mountain Press.
• Vrame, Anton C., 1999, The Educating Icon. Teaching Wisdom and Holiness in the Orthodox Way. Brookline.
• Yannaras, Christos
  • 1984, The Freedom of Morality. Translated from the Greek Elizabeth Briere. Crestwood.
  • 2006, Orthodoxy and the West. Hellenic Self-Identity in the Modern Age. Translated by Peter Chamberas and Norman Russell. Brookline.

Jarmo Hakkaraisen teoksia Bysantin historiasta

• Bysantin kulttuuriperintöä tavoittamassa 1986.
• Bysanttilaisen ortodoksian rajankäyntiä 1987 (yhdessä Pentti Hakkaraisen kanssa).
• Bysantin talouselämän kehitys (900–1200) 1992.
• Ajaton Bysantti 1994.
• Ajaton Bysantti II 1995.
• Ajaton Bysantti III 1998.
• Bysantin kulttuuriperintöä ja läntisiä vaikutteita 2004.
• Bysantin kirkko ja paavin valtapolitiikan varjo. Bysanttilaista terapeuttista teologiaa ja latinalaista uskonnollisuutta 2009.
• Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Kirjoituksia bysanttilaisesta maailmasta ja nykyajan länsimaisen kulttuurin rappiosta 2011.
• Bysantin kaksi maailmaa. Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta 2013.