Kirkon yhteisestä rukouksesta (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Ortodoksinen rukous on rakkautta. Mitä enemmän me rakastamme Jumalaa ja lähimmäistä, sitä enemmän rukoilemme. Kirkon Isät kutsuvatkin rukousta hengelliseksi hengitykseksi. Rukous on valkeutta pimeydessä ja toivoa epätoivossa. Kirkon yhteinen rukous etsii Kristuksen läsnäoloa ja tunnistaa Hänet jokaisessa ihmisessä. Tämä merkitsee sitä, että rukous johtaa välittömästi lähimmäisestä huolehtimiseen. Ja vielä enemmänkin: kaikki lähimmäisiin kohdistuva palveluksen työ on itsessään rukousta.
Pyhä Simeon Tessalonikilainen (k. 1429) opettaa:
- Me sanomme, että rukouksen työ kuuluu enkeleille. Sen vuoksi se on myös Kirkon erityisen huolen aihe. Jokainen muu työ: armeliaisuus, lähimmäisestä huolehtiminen, sairaiden luona käyminen, vangituista huolehtiminen ja muut sen kaltaiset asiat ovat Jumalalle kannettua rukousta. Samoin köyhyys, paastoaminen, kovalla lattialla nukkuminen, rukouskumarrukset ja valvominen ovat uhri Jumalalle.
Kun ortodoksiset isät puhuvat rukouksen sisäisestä rauhasta, he eivät tarkoita toimettomuutta tai puhumattomuutta, vaan ihmisen alkuperäisen avoimuuden löytämistä Jumalan edessä. Pyhä Johannes Krysostomos näki rukouselämän selkeät sosiaaliset yhteydet. Rukous johtaa käytännön kristillisyyteen, lähimmäisen moninaisen hädän ja tuskan kohtaamiseen.
Pyhä Johannes Krysostomos opettaa:
- Rukous on sielun puhdistumista, syntiemme anteeksiantamista, lukemattomien siunausten perusta ja lähde, sillä se on keskustelua Jumalan kanssa ja yhdistymistä Kaikkien Herraan. Rukous yhdessä armeliaisuuden kanssa vahvistaa meidät lukemattomilla hyvillä asioilla. Rukouksen kautta sielussa sammuu synnin tuli ja rukous voi antaa meille suuren vapauden.
Kirkon suurten opettajien mukaan yksinkertainen ja vaatimaton elämä ohjaa ihmistä oikeaan rukouksen henkeen. Pyhä Gregorios Nyssalainen (k. 394) kirjoittaa:
- Elämän yksinkertaisuus näyttää meille tien nöyryyteen, uskon nöyryyteen. Se antaa toivoa oikeudenmukaisuudesta, se johtaa oikeudenmukaiseen palvelemiseen. Kun otamme matkakumppaniksemme ja tueksemme Pyhän Hengen, Hän sytyttää meissä rakkauden hyvyyttä kohtaan ja sielu alkaa kaivata sitä. Puhtaan rukouksen voima on yksinkertaisuudessa, rakkaudessa, nöyryydessä, voimakkuudessa, pahan puuttumisessa. Jos nämä asiat eivät sisälly rukoukseen, rukous on hyödytöntä. Rukouksen tulee johdattaa meitä oikeudenmukaisuuteen ja oikeisiin päämääriin. Muutoin meillä on vain rukouksen tyhjä nimi ja me olemme kuin tyhmät neitseet, joilla ei ollut öljyä Yljän saapuessa (Matt. 25:1).
Kirkon yhteiskunnallinen vastuu kasvaa eukaristiasta ja rukouselämästä. Ortodoksisen Kirkon rukouselämä on sosiaalisen innoituksen lähde. Jokaisessa liturgiassa rukoillaan matkustavien, uskonsa tähden vainottujen, sairaitten ja kärsivien puolesta. Rukoukset jäsentyvät yhteiskunnalliseen vastuuseen ja toimintaan. Bysanttilaisen kristillisyyden kestävin merkitys on siinä, että sen liturginen rukouselämä innoittaa käyttämään inhimillisiä lahjoja ja kykyjä Jumalan ihmisiä rakastavan armon myötävaikutuksella Kirkon ja yhteiskunnan uudistamiseen.
Pyhän Basileios Suuren (k. 379) mukaan apostolinen ja katolinen kirkko on yhteiskunnassa sosiaalinen suojelija. Kristityille rakkaus ei pakko, vaan kutsu avaamaan ovi kodittomalle ja nälkäiselle lähimmäiselle. Eukaristian yhteinen malja muistuttaa Kirkon jäseniä siitä, että kaikki ovat tasa-arvoisia Jumalassa. Kirkon yhden jäsenen kärsiessä kärsivät kaikki.
Pyhä Basileios muistuttaa ahneita rikkaita maakeinottelijoita maallisen elämän lyhyydestä ja rikkauksien hyödyttömyydestä viimeisellä tuomiolla. Hän kehottaa rikkaita samastumaan maahan, joka ei kanna hedelmää itseään varten, vaan kaikkien yhteiseksi iloksi. Kirkkoisä varoittaa rikkaita lisäämästä köyhien hätää pitämällä viljaa aitoissa paremman hinnan toivossa.
Pyhän Basileios kirjoittaa:
- ”Joka kerta, kun astun näiden typerien rikkaiden taloon ja näen ympärilläni kaikenlaisia naurettavia esineitä, ymmärrän, etteivät nämä ihmiset näe elämässään mitään merkittävämpää kuin minkä näkevät silmillään. Rikas, miten suuri hyöty sielullesi on hopeisista sängyistä ja kallisarvoisista tuoleista?”
Kirkkoisän mielestä, mitä enemmän ihminen kahmii itselleen rikkauksia, sitä vähemmän hänessä on kristillistä rakkautta. Basileios luonnehtii käskyä ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” käskyjen äidiksi. Hän kysyy: eikö valheen isä ole rikkaus ja siihen kohdistunut ylenmääräinen huolenpito ja kiintymys.
Ortodoksinen kirkko on omana aikanamme kasvokkain polttavan kysymyksen kanssa: miten se julistaa maailmassa itseisarvoaan Jumalan valtakunnan yhteisönä? Kirkon jäsenten luovuttamaton kutsumus on löytää identiteettinsä Jumalaa palvelevina ihmisinä. Liturgia on Jumalan kansan palvelusta, sillä Jumalan tahto tulee kerran olemaan kaikkien asioiden merkitys ja olemus.
- ”Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella” (Ps. 8:5-6).
Ihmisen ainutlaatuinen kutsumus on muuttaa elämänsä ja maailma yhteydeksi Jumalaan. Jumalan maailma on vastakkainen langenneelle maailmalle, jota voidaan luonnehtia kapinaksi Jumalaa ja Hänen Valtakuntaansa vastaan.
Maailma on merkityksellinen ainoastaan, kun se on Jumalan läsnäolon mysteerio. Kun maailma leikataan irti Jumalasta, se kuolee. Ensimmäiset ihmiset valitsivat synnin ja kadottivat elämänsä eukaristisen ja papillisen voiman muuttaa maailman elämäksi. He ajattelivat Jumalaa pikemmin uskonnon käsittein kuin Jumala-yhteyden kautta. Maallistuminen merkitsee samaa: Jumala madalletaan pyhyyden ”sfääriin”, jolla ei ole yhteyttä Jumalaan elämän ainoana merkityksenä.
Maallistunut ihminen saattaa olla uskonnollinen ihminen, joka toteuttaa uskonnollisia velvoitteitaan, mutta hän hylkää elämässään Jumalan läsnäolon. Tilalle tulevat symbolismin kyllästämät rituaalit.
Ortodoksinen jumalanpalvelus ilmaisee kaiken kattavan kristillisen maailmankatsomuksen. Jumalanpalvelus on ortodoksikristityn olennainen tehtävä, hänen elämänsä ja toimintansa perusta ja lähde. Maallistunut nykyaikainen ihminen saattaa jollakin tasolla hyväksyä ajatuksen jumalasta, mutta hän kieltää voimallisesti ihmisen ja maailman sakramentaalisuuden. Kun ihmisen maailmankuva ei kasva Kirkon yhteisestä liturgisesta kokemuksesta, ei liturgian ja itse elämän välille synny vastaavuutta. Jumalanpalveluksesta tulee pakollinen suoritus.
Suomalaisessa yhteiskunnassa meitä saartavat pimeiden, ahdistavien leegioiden tavoin mielen masennus, passiivisuus, ikävystyminen, eristäytymisen henki ja levottomuus. Ne paljastavat, miten suomalainen yhteiskunta on materialismissaan kadottanut elämän mielekkyyden, tarkoituksen. Ihmisen valhetodellisuuden keskelle kuuluu ortodoksisen liturgisen rukouksen vaalima lähimmäisistä huolehtiminen ja edesmenneiden muistaminen. Siinä on ihmisen toivon merkki.