Kristuksen kasteen juhlan teologisesta sanomasta (opetuspuhe)

Jordanissa kastettaessa Sinua, oi Herra, että ihmiset kumarsivat Pyhää Kolminaisuutta, sillä Isän ääni todisti Sinusta nimittäen Sinua rakkaaksi Pojaksensa ja Henki kyyhkysen muodossa vahvisti sen sanan totuuden. Kunnia olkoon Sinulle, Kristus, joka ilmestyit ja valistit maailman. (Teofania tropari, 1. säv.)

Herran kaste
kattofreskon yksityiskohta
Joensuun pyhän apostoli Johannes Teologin kirkko
(kuva © Pyykkönen)

Bysantin kirkon pyhässä perinteessä muistellaan tammikuun 6. päivänä Herramme kastetta Jordanilla (Matt 3:13-17). Bysanttilaisessa liturgisessa traditiossa juhlaa kutsutaan syvän teologisesti myös valkeuksien juhlaksi.

Ortodoksinen kirkko julistaa Kristuksen kasteen juhlana maailman kirkastumista Kristuksessa. Pyhä Kolminaisuus ilmestyi Kristuksen kasteen aikana luomakunnalle. Kristuksen ihmiseksi syntymisen samoin Hänen pyhän kasteensa tarkoituksena oli Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan: Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ilmestyminen.

Ortodoksinen usko liittyy läheisesti pyhään kasteeseen

Pyhä Isämme Gregorios Palamas (k.1359) opettaa syvän teologisesti, miksi Pyhä Kolminaisuus ilmestyy? Hän opettaa, että Pyhä Kolminaisuus ilmoitetaan ihmisen luomisessa ja ihmisen uudelleen luomisessa.

Ortodoksisen kirkon opetuksessa Kristuksen ihmiseksi syntyminen tulee silminnähtäväksi historian totuudeksi Hänen pyhässä kasteessaan. Juhlan aamupalveluksessa lauletaan:

”Oi Kristus, meidän Jumalamme, Sinä pyhitit vedet ja murskasit synnin vallan. Sinä tulit Edelläkävijän kastettavaksi ja niin pelastit ihmissuvun eksytyksestä”.

Kaste on ihmisen uusi syntyminen Kristuksessa ja siksi ihminen eräässä mielessä luodaan uudelleen. Mutta eläessään erossa Kristuksesta, ihminen ei omista biologisella tasolla Kristuksen muotoa.

Pyhässä kasteessa uskova yhdistyy Kristuksen ruumiin toimintoihin ja uusiin hengellisiin aisteihin. Ihmisen hengellinen parantuminen himojen maailmasta kasvaa Jumalan Rakkaudesta Kirkon Pyhissä Mysteerioissa ja askeesissa. Ilman askeesia ortodoksikristittyjen elämä halvaantuu mekaaniseksi ja maagiseksi. Toisaalta askeesi ilman Kirkon pyhiä mysteerioita edustaa pelkästään uskonnollista pietismiä ja moralismia.

Ortodoksinen usko liittyy läheisesti pyhään kasteeseen. Pyhän Basileios Suuren (k.379) mukaan usko ja kaste ovat erottamattomat ihmisen pelastuksen tiellä. Kirkon usko tulee täydelliseksi kasteessa ja kaste perustuu Kirkon uskoon.

Länsimaisvaikutteinen kouluteologia hämärsi ortodoksisen kasteopetuksen

Ortodoksisessa maailmassa Bysantin kukistumisen (1453) jälkeisinä vuosisatoina kasteen teologia ja hengellinen elämä ei ollut kiinnostunut kasteen mysteerion kosmisesta vaikutuksesta eikä ihmisen suhteesta ympäröivään maailmaan.

Ortodoksisessa kouluteologiassa kaste selitettiin pitkään läntisen skolastisen teologian mukaisesti ihmisen vapautumisena perisynnistä. Kaikelle kasteeseen liittyvälle opetukselle annettiin äärimmäisen ahdas ja yksiöllinen merkitys. Moinen vääristävä opetus johti siihen, että koko maailmankaikkeutta koskevasta Kirkon yhteisestä tapahtumasta tuli yksityinen seremonia, joka toimitettiin yksityisestä sopimuksesta jossakin kirkkorakennuksen sopukassa.

Akateemiset ortodoksiteologit olivat kiinnostuneita kasteen ulkoisesta pätevyydestä eivätkä ortodoksisen kasteen Jumalan Valtakunnan tarkoituksesta ja ilosta. He joutuivat läntisen kasteopetuksen käsiteviidakon lumoihin. Sen vuoksi he torjuivat kastetun persoonallisen pääsiäisen eli uudelleen luomisen Kristuksessa. He torjuivat skolastisuudessaan ihmisen persoonallisen helluntain ja yhdistymisen Jumalan kansaan ja hänen siirtymisensä vanhasta elämästä uuteen elämään Kristuksessa.

Viime vuosikymmeninä on kasteen teologia jossakin mielessä hieman avartunut ortodoksisessa maailmassa. On huomattu uudelleen, että ortodoksinen kaste merkitsee Kirkon sisälle ja sen eukaristiseen yhteyteen tulemista. Mutta yhä on vaarana se, että Kirkkoa pidetään itsetarkoituksena eikä Kolmiyhteisen Jumalan, ihmisen ja maailman uutena eheyttävänä suhteena.

Ortodoksinen kirkon ihmisen tilan ymmärtäminen ja siitä kasvava pelastusnäkemys alkaa opetuksella Jumalasta. Jumala on Pyhä Kolminaisuus. Ortodoksiset isät yhdistävät Jumalan olemassaolon tuntemisen ihmisen puhtaaseen mieleen, jota kutsutaan sydämeksi. Kristus sanoo autuuden lauseissa:

”Autuaita ovat puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan” (Matt. 5:8).

Ihminen ei voi itsessään tuntea Jumalaa. Siksi ainoastaan Jumalan ihmiselle antama kirkastumisen lahja voi yhdistää toisiinsa luomattomat ja luodut asiat. Ortodoksisen kirkon Jumala on Ilmoituksen Jumala.

Isän ja Pyhän Hengen ilmestyminen Kristuksen kasteessa ja Hänen kirkastumisessaan Taaborilla (Matt. 17:1-9) korostaa, että ortodoksinen uskomme, toivomme, rakkautemme saa perustansa Jumalan ilmestymisen todellisuudesta. Jumala ei ole korkein valta tai voima, jota voisimme lähestyä järjen avulla. Hän on Jumala, joka ilmoittaa Itsensä meille ja meidän tähtemme.

Kirkon teologia samastaa hyvyyden Pyhään Kolminaisuuteen

Jumalan ilmestymisen kautta me voimme oppia tuntemaan Jumalan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Sen vuoksi ortodoksisessa terapeuttisessa teologiassa Pyhä Kolminaisuus on horjumaton perusta kaikelle Kirkon hengen mukaiselle ajattelulle, hengelliselle elämälle ja Kirkon kokemuksella.

Ortodoksisen etiikan lähtökohtana on kysymys hyvyydestä, jonka lähteenä on kolmiyhteinen Jumala. Kirkon uskon ja elämän lähde on Pyhä Kolminaisuus. Pyhille Isille eettisen ja yleensä koko elämän lähde oli Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kirkon teologia samastaa hyvyyden Pyhään Kolminaisuuteen.

Ortodoksisen kirkon teologia eroaa roomalaiskatolisuudesta ja protestantismista sekä metodiltaan että tuloksiltaan. Ortodoksinen teologia on kokemuksellista ja ilmoituksellista hesykastista teologiaa. Hesykasmi eli pyhän hiljaisuuden teologia merkitsee kilvoittelijan osallistumista Jumalan luomattomasta armosta, kun taas roomalaiskatolinen teologia on rationaalista. Sama ero vallitsee ortodoksian ja protestantismin välillä.

Ortodoksisen teologia ei tarkoita akateemista tiedettä ja sen heijastuksia. Ortodoksisen teologia ei ole rationaalista omistautumista asioiden filosofiseen tutkimiseen. Ortodoksinen teologia on hengellisen parantumisen tiedettä. Se pohjautuu Jumalan ihmiselle tarjoamaan elämään ja sen mukaisiin hyveisiin. Kyse on Kirkon elämänkokemuksesta. Teologinen tieto osoitetaan todeksi hyveissä ja elämässä.

Ortodoksinen teologia ei kuvaa Pyhän Kolminaisuuden hyvyyttä käsitteellisenä periaatteena tai loogisena rakennelmana, vaan persoonien rakastavana yhteisönä. Kirkon Traditio todistaa Kolmiyhteistä Jumalaa: Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Koska Jumala on Pyhä Kolminaisuus, ihminen on luotu Pyhän Kolminaisuuden kuvaksi ja kaltaisuudeksi.

Jumala ei ole tässä maailmassa Olemuksessaan, vaan Hän on läsnä Luomattomien Energioiden kautta. Jumala toimii vapaasti tarkoituksenaan uudistaa luomakunta. Ortodoksinen käsitys maailmasta on Jumalakeskeinen ja eskatologinen.

Meidän ei ole ortodokseina syytä kehitellä idealistisia kuvauksia Kirkosta, vaan suuntautua Kirkon sosiaaliseen ulottuvuuteen. Muutoin Kirkko muuttuu helposti hengelliseksi ghetoksi, joka ei palvele Kirkon katolisuutta. Me lähestymme silloin idealistisesti ja yksipuolisesti Kirkon katolisuutta.

Maailman ongelmat eivät ole pelkästään teoreettisia, vaan myös käytännöllisiä ortodoksian ongelmia. Siitä syystä ortodoksian tulee vastata aikamme maailman eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin.

Ihminen saavuttaa Pyhän Kolminaisuuden tuntemisen Jumalan antaman jumalallisen energian kautta. Jumalallinen energia tekee mahdolliseksi Jumalan näkemisen. Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan Jumalan luomattoman Valkeuden näkeminen on Luojan omasta tahdostaan ihmiselle antama jumalallinen lahja. Tämä tieto ja tunteminen suodaan ihmismielelle Pyhässä Hengessä. Se edellyttää ihmiseltä sydämen puhdistumista.

Pyhä Kolminaisuus on jumalallisen hyvän ymmärtämisen lähde. Sen vuoksi Pyhä Kolminaisuus on ihmisen esikuva suhteessa Jumalaan, lähimmäiseen, itseensä ja muuhun luomakuntaan. Rakastaminen merkitsee suhdetta lähimmäiseen. Rakkaudettomuus tarkoittaa puolestaan Jumalan kuvan vääristämistä ja tuhoamista ihmisten välisessä suhteessa. Hyvän tekeminen ja pahan välttäminen ovat suureksi osaksi yhteisöllistä toimintaa.

Maailma on Jumalan sana ja lahja

Maailma on Jumalan sana ja lahja. Maailma on Jumalan terapeuttisen läsnäolon mysteerio, kommunikointiväline Hänen kanssaan. Jokaisen ihmisen tehtävä on ”kosmisena pappina” tehdä aineellinen luomakunta hengelliseksi. Jumalan luoma maailma on Hänen vapautensa ja ihmisen jumalallisen vapauden kohtaamispaikka. Jumalan ja ihmisen kohtaaminen merkitsee yhteistyötä.

Jumalan rakastaminen merkitsee, että ihminen valitsee Hänet eikä langennutta ja himojen täyttämää maailmaa. Ihminen pitää sieluaan suuremmassa arvossa kuin lihaansa. Siksi ortodoksinen askeesi merkitsee ihmisen persoonallisen olemuksen kivijalkaa. Nautinto sen sijaan suistaa ihmisen itserakkauden syövereihin, Jumalan ja lähimmäisen hylkäämiseen.

Jumalallinen Liturgia ei ole tapa eikä velvollisuus, vaan se merkitsee ihmisen koko elämän uhraamista Jumalalle. Jumalallinen Liturgia osoittaa ihmiselle, että Kristus on kärsivä palvelija. Kristus tyhjensi Itsensä ja otti orjan muodon (Fil. 2:7). Kirkon jäsenen tulee ottaa vastaan Kristuksessa nöyryys, lempeys, rauha ja itsensä uhraaminen. Elää liturgisesti tarkoittaa Kristuksen Itsensä tyhjentävän rakkauden vastaan ottamista.

Kristuksen kärsimys ja uhri ristillä julistaa ja tekee läsnä olevaksi Jumalan mittaamattoman rakkauden ihmistä kohtaan. Kristus sanoi:

”Jumala on rakastanut maailmaan niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutui kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3.16).

Kristuksen syntyminen ihmiseksi ja erityisesti Hänen ristinkärsimyksensä osoittavat Jumalan rakkauden eikä oikeudenmukaisuutta. Kristus tuli lihaksi korjatakseen Aadamin erehdyksen. Me tiedämme Vanhasta testamentista, että Aadam epäonnistui elämänsä kirkastumisessa. Siinä, missä vanha Aadam epäonnistui, uusi Aadam eli Kristus onnistui. Kristus ottaa lihaksitulemisessaan ihmisen lihan suojellakseen ihmisen kuvan ja tehdäkseen ruumiista kuolemattoman.

Kristus vapauttaa nöyryydelleen ja rakkaudellaan ihmiset saatanan orjuudesta

Ihmisen mieli alentui syntiinlankeemuksessa eläimellisyyteen ja Jumalan hyväksi luoma ihmisluonne muuttui järjettömäksi. Ihmisen koko elämä vääristyi. Aadam ja Eeva valitsivat nautinnon rakastamisen. He luopuivat kallisarvoisesta paratiisista, Jumalan liitonmajasta, loputtomasta ilosta ja pyhien asunnosta. Ensimmäiset ihmiset vaihtoivat Jumalan kaltaisuuden mahdollisuuden puutarhan himojen puutarhaksi. Himot riistivät heiltä pois jumalallisen ajattelun ja hengellisen kehittymisen mahdollisuuden.

Jumala on synnitön eikä Hän syytä Aadamia synnistä ja lankeemuksesta, vaan Hän syntyi ihmiseksi pelastaakseen ihmisen. Jumalan Rakkaus samastuu Hänen Rakkauteensa ihmistä kohtaan. Pyhä Kolminaisuus osoittaa tämän Rakkautensa ilmestymällä Jordanilla.

Ortodoksisen teologian mukaan kristillinen usko, maailma ja ihmisyys on tarkoitettu liikkeeksi kohti iankaikkista Jumalaa. Niin kauan kuin ihmiset ovat vielä tuossa liikkeessä, he eivät ole saavuttaneet jumalallista päämäärää Kristuksessa. Ihmissielu on Itsensä Jumalan henkäystä eli Jumala loi ihmisen olemattomuudesta olemiseen. Ihmisen elämä on tarkoitettu dialogiseksi suhteeksi Jumalan kanssa.

Ortodoksisen teologian mukaan Jumalaa ei voi luonnehtia langenneen ja himoihin sairastuneen ihmisen luonteenomaisuuksilla. Jumala ei tarvitse parantumista, vaan ihminen tarvitsee sitä. Kristus vapautti Aadamin kuolemasta ja saatanasta. Hän antoi jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden voittaa Hänen voimassaan kuoleman ja saatanan. Jos ihmisen tahto ei vahvistu ylösnousseen Kristuksen armosta, se ei voi taistella saatanaan vastaan ja kukistaa sitä.

Kristuksen ristiinnaulitseminen ja Hänen syntymisensä ihmiseksi ja kasteensa Jordanilla merkitsevät Jumalan Pojan ja Sanan kenonista, itsensä tyhjentämistä. Mutta itsensä tyhjentäminen yhdistyy täyttymykseen, sillä Jumalan nöyrä Poika ja Sana jumaloittaa ihmisen. Sen vuoksi Risti merkitsee voittoa ja kunniaa. Kristus vapauttaa ihmiset saatanan orjuudesta Nöyryydellään ja Rakkaudellaan. Vaikka Hän rakastaa ihmisiä, Hän ei ohjaa heitä ilman heidän omaa vapaata tahtoaan.

Suurin osa bysanttilaisista Isistä liittää Kristuksen kuoleman Hänen ylösnousemukseensa samoin kuin lihaksitulemiseensa ja kasteeseensa. He eivät puhu koskaan Kristuksen kuolemasta ilman sen yhteyttä ylösnousemukseen ja Jumalan Sanan voittoon pahasta ja kuolemasta. Kristus hyväksyy vapaaehtoisen kuoleman tuhotakseen ylösnousemuksessaan sen.

Hengellinen uudistuminen Kristuksessa uudistaa koko luomakunnan

Kristus syntyi ihmiseksi ja otti kasteen Jordanilla vapauttaakseen meidät iankaikkisesta kuolemasta ja saattaakseen meidän täydelliseen ja iankaikkiseen yhteyteen kanssaan. Hän loi täydellisen rakkauden ykseyden Itsensä ja meidän ihmisten välille.

Ainoana ehtona tälle on, että me hyväksymme elämässämme Hänen oikeudenmukaisuutensa, pyhyytensä ja ykseyden Hänen kanssaan. Kristus kohottaa ylösnousemuksellaan ihmisen sielun ja ruumiin oikeudenmukaisuuden tilaan, täydelliseen ykseyteen Jumalan iankaikkisen pyhyyden kanssa. Kristus asettaa Itsessään perustan ja voiman ihmisten iankaikkiselle pyhyydelle ja ykseydelle Jumalan kanssa.

Kristus ei tuonut meille pelastusta, jotta me voisimme jatkaa eristäytynyttä elämää. Hän antaa meille mahdollisuuden rakastavaan ykseyteen Jumalan kanssa. Hän saattaa meidät Jumalan iankaikkiseen Valtakuntaan. Ortodoksinen pelastumisnäkemys tarkoittaa, että me luovumme eristäytymisestämme ja yhdistymme Kristuksen ja lähimmäistemme kanssa Jumalan parantavassa rakkaudessa.

Pyhän apostoli Jaakobin mukaan kristillinen usko merkitsee yhteen liittämistä. Se merkitsee kristityn kasvamista tuntemaan elämässään Jumalan rakkauden täyteys. Ihminen vapautuu silloin minäkeskeisyydestä ja osoittaa lähimmäisen tarpeisiin kohdistuvaa voimallista myötätuntoa. Samalla hän kieltäytyy omaksumasta tämän maailman menestys- ja valtakaavaa. Pyhä apostoli Jaakob kirjoittaa:

”Puhdasta, Jumalan ja Isän silmissä tahratonta palvelusta on huolehtia orvoista ja leskistä, kun he ovat ahdingossa, ja varjella itseänsä niin, ettei maailma saastuta” (Jaak. 1:26).

Ihminen voi eheytyä Jumalan kuvan mukaiseksi vain, jos hän kasvaa askeesissa rakastamaan lähimmäistään. Viha ja pelko merkitsevät sielun sairautta. Ihminen ei rakasta lähimmäistään, jos hän samalla orjuuttaa tämän riippuvaisuuden tai omistamisen siteillä.

Jumala loi ihmisen kasvamaan rakkaudessa. Rakkaus on

”kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan” (1. Kor. 13:4-5).

Ilman ihmisten keskinäistä rakkautta kristillinen elämä on vain uskon vakuuttelemista tai aineellisten tarpeiden tyydyttämistä. Ortodoksinen terapeuttinen elämä korostaa ihmisen palvelemista ja lähimmäisen näkemistä kaikkein köyhimmässä ihmisessä.

Kirkon Teologia ja siitä kasvava käytäntö rakentuu evankeliumin opetuksesta. Se merkitsee kutsua tarkastella kaikkea maailmassa Kristuksessa. Ortodoksinen kirkko on profeetallinen, karismaattinen ja eskatologinen yhteisö. Todellinen jumalanpalvelus jatkuu ortodoksisena todistamisena ja palvelemisena maailmassa.

Pyhät Isät näkevät luomakunnan uudistumisen tapahtuvan ei pelkästään Kristuksen lihaksitulemisen ja kasteen vaan myös Hänen ylösnousemuksensa kautta. Kristuksen ylösnousemus on uuden luomisen kulmakivi. Sen vuoksi ylösnousemuksen päivää eli sunnuntaita luonnehditaan ortodoksisessa kirkossa maailman uudelleen luomisen päiväksi tai luomakunnan kahdeksanneksi päiväksi.

Kristuksen Pyhän Kasteen juhlaa muistuttaa meitä, että ihmisen hengellinen uudistuminen Kristuksessa uudistaa koko luomakunnan. Ihmisen suhteella luomakuntaan on kristologinen perusta ja soteriologinen ulottuvuus. Kirkon läsnäolo maailmassa merkitsee Jumalan läsnäoloa. Siksi aineellisen maailman kirkolliseksi tekeminen merkitsee Kirkossa ihmisten osallistumista Jumalan kirkkaudesta.

”Joka tahtoo olla maailman ystävä, asettuu Jumalan viholliseksi” (Jaak. 4:4)

Ortodoksisessa teologiassa ei vähätellä pahan traagista luonnetta eikä unohdeta saatanan toimintaa, mutta opetuksen ja kasvatuksen keskuksena on Kristuksen lopullinen voitto kaikista vastustavista voimista. Tämä voitto ei tapahdu maailman luonnollisten prosessien kautta, vaan Pyhän Hengen kirkastavana voimana.

Ihminen pelastuu saatanan harhaannuttavasta vallasta jakamalla Jumalan Rakkauden, Elämän ja Totuuden. Pyhä kaste merkitsee ortodoksisessa kirkossa uskovan vapautumista saatanan vallasta. Mutta tämä vapautuminen ei kuitenkaan toteudu, jos ihminen ei elä askeettisesti kasteen armon hedelmistä.

Ortodoksisen kirkon raamatullinen ja patristinen perinne puhuu ihmisen hengellisestä täydellistymisestä, hänen kehittymisestään Jumalan kuvasta Hänen kaltaisuuteensa. Se tarkoittaa puhdistumista synneistä ja himoista, valistumista ja kirkastumista. Tätä matkaa kuvataan katumukseksi (kreik. metanoia) eli mielen muutokseksi.

Katumus on mahdollinen ihmiselle Jumalan armon kautta, koska hyökkäys ihmistä vastaan tulee hänen ulkopuoleltaan saatanalta. Ihminen ei peri pahuutta, vaan hänen vapaa tahtonsa hyväksyy sieluunsa pahan provokaation.

Pyhien Isien opetuksissa rukouksen tulee yhdistyä Kirkon koko askeettiseen opetukseen, muuten se ei auta ihmistä puhdistumaan sisäisesti. Nautinnollinen mielihyvä ei liity pelkästään sielun saastaisuuteen ja niin sanottuihin lihallisiin himoihin, vaan myös harhaoppiin, vihaan, vehkeilyyn, pahojen asioiden muistamiseen ja ateismiin.

Ihmisen syntiinlankeemuksen seuraukset eivät olleet pelkästään eettisiä, hengellisiä, psykologisia ja sosiaalisia, vaan myös antropologisia ja ontologisia. Kun ihmismieli vääristyi, kaikki ihmissielun ominaisuudet heikkenivät. Kun mieli, joka ohjasi sielun sisäistä maailmaa muuttui toimettomaksi ja pimeäksi, sielun koko rakenne joutui epäjärjestykseen. Silloin ihmisestä tuli Jumalan vihollinen. Pyhä apostoli Jaakob kirjoittaa:

”Te uskottomat! Ettekö tiedä, että rakkaus maailmaan on vihaa Jumalaa kohtaan? Joka tahtoo olla maailman ystävä, asettuu Jumalan viholliseksi” (Jaak. 4:4).

Jumalalliset hyveet merkitsevät ortodoksikristityn hengellistä kasvamista

Pyhä Gregorios Nyssalainen (k. 394) kirjoittaa, että Kristus syntyi ihmiseksi ”näkymättömän Jumalan kuvana” (Kol. 1:15) antaakseen ihmisille esikuvan todellisesta ihmisyydestä, jota heidän tuli seurata.

Pyhän Esipaimenen mukaan jokainen ihminen on oman elämänsä taidemaalari. Meitä kutsutaan käyttämään vapauttamme valitsemaan Kristus elämämme esikuvaksi. Jumalalliset hyveet ovat kirkkoisän mielestä ratkaiseva osa ortodoksikristityn hengellistä kasvamista. Hyveet ovat itsessään kuin maalauksia, jotka kuvaavat Kristuksen kaltaisuutta meissä.

Kristuksen lihaksituleminen ja kaste Jordanilla ovat kosmisia tapahtumia. Kristuksen persoona, Hänen ruumiinsa sakramentaalinen todellisuus ja pyhien ihmisten elämä Hänessä ennakoivat koko kosmoksen kirkastumista.

Kristus on ortodoksisen elämän esikuva.

”Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille” (Joh. 13:15).

Jokainen Kristuksen sana ja teko on Kirkon jäsenelle kristillisen elämän ja hyveen sääntö. Kristus syntyi ihmiseksi, että jokainen mies ja nainen voi katsoa Hänen esikuvaansa ja pyrkiä elämään tuon esikuvan mukaisesti.

Ortodoksista kirkkoa ei ole tarkoitettu byrokraattisesti johdetuksi laitokseksi virastoineen, rakennuksineen tai organisaatioineen. Ortodoksinen kirkko on ateria. Monet aikamme ihmiset näyttävät unohtaneen Kirkkoa määrittelevän ja julistavan totuuden: Kirkko on yhteen kokoontuvien uskovien eukaristinen ateria.

Kirkko ei tarkoita uskonnollista instituutiota, maailmallisen vallankäytön läpitunkemaa piispallista hallintoa, rakennuksia, virastoja tai organisaation järjestämistä. Kirkko tarkoittaa yhteen kokoontunutta eukaristiaa toimittavaa Jumalan kansaa.

Eukaristinen syöminen ja juominen ovat edellytyksiä ortodoksisen kristityn kirkolliselle elämälle, hänen tavalleen jakaa elämä Jumalan kanssa. Eukaristinen ateria merkitsee yhteyden jakamista Jumalan ja lähimmäisten kanssa. Eukaristia ilmaisee uskovalle Jumalan armon lahjan mukaisen mahdollisuuden uuteen elämään.

Pyhän Kolminaisuuden pyhyys tulee uskovien saavutettavaksi Kirkon terapeuttisessa elämässä. Ortodoksisen kirkon kasteopetuksellisena kutsumuksena on vaikuttaa langenneessa maailmassa terapeuttisena sairaalana Kristuksessa.

Kirkon jäsenten kutsumuksena on vastustaa elämässään syntiä ja pahuutta. Heidän tehtävään on ortodoksien kasteopetuksen mukaisesti muuttaa kaikki uudeksi Kristuksessa ja Pyhässä Hengessä. Muuten ortodoksinen kirkko ei olisi Kirkko, vaan uskonto.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Basileios Suuri, pyhä, 2005, St Basil the Great. On the Human Condition. Translated and Introduction by Nonna Verna Harrison. Crestwood.
• Bishop Athanasius Yevtich, 2007, Christ. The Alpha and Omega. Alhambra.
• Bobrinskoy, Boris, 2010, God in Trinity. – The Cambridge Companion to Orthodox Christian Theology. Edited by Mary B. Cunningham and Elizabeth Theokritoff. Cambridge University Press. Cambridge, UK.
• Gregorios Nyssalainen, pyhä
  • 1967, Saint Gregory of Nyssa: Ascetical Works. Fathers of the Church 58. Translated by Virginia Callahan Woods. Washington D.C: Catholic University of America Press.
  • 1979, Select Writings and Letter of Gregory, Bishop of Nyssa. Translated by William Moore and Henry Austin Wilson. Nicene and Post-Nicene Fathers 2, Vol. V. Grand Rapids: Eerdmans.
  • 1993, St. Gregory of Nyssa. Homilies on Eccleasiastes. Edited by Stuart G. Hall. New York.
• Gregorios Palamas, pyhä, 1993, Kirje nunna Ksenialle. – Filokalia IV osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli. Pieksämäki.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1995, Kuoleman varjosta elämän kirkkauteen. – Erga 1994. Ortodoksisen teologian laitoksen vuosikirja. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 1997, Yksilöllisyydestä yhteisöllisyyteen. Johdatus ortodoksiseen etiikkaan. Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja. Joensuu. Sarja B: Oppimateriaali. N:o 9. Joensuu.
  • 2011, Pyhä Gregorios Palamas – Kirkon hesykastisen tradition puolustaja. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
  • 2013, Bysantin kaksi maailmaa: Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
• Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy, The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
  • 1997, Saint Gregory as a Hagiorite. Translated by Esther Williams. Levadia.
  • 2007, Hesychia and Theology. The Context form Man’s Healing in the Orthodox Church. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2010, The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychotherapy in Action. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2012, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2013, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 2. Holy Trinity. Creation. Fall. Incarnation. Church. Life and Death. Translated by Sistern Pelagia Selfe. Levadia.
• Kyrillos Jerusalemilainen, pyhä, 1894, Cyril of Jerusalem. Catechetical Lectures. – Nicene and Post-Nicene Fathers. Second Series. Vol. 7. Edited by Philip Schaff & Henry Wace. Buffalo.
• Romanides, John, 1998, The Ancestral Sin. Ridgewood, New Jersey.
• Russell, Norman, 2009, The Doctrine of Deification in the Greek Patristic Tradition. Oxford.
• Schmemann, Alexander, 1973, For the Life of the World. 2nd edition. Crestwood.
• Staniloae, Dumitru
  • 1980, The Holy Trinity: Structure of Supreme Love. – Theology and the Church. Translated R. Barringer. Crestwood.
  • 2000, The Experince of God. Orthodox Dogmatic Theology. Volume Two: The World: Creation and Deification. Brookline.