Kristuksen syntymäjuhlaan valmistavan paaston alkaessa (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Pyhän apostoli Paavalin mukaan uskomme ensisijainen ja korkein lähde on lihaksi tullut Kristus (1.Tim. 3:16). Ihmisen olemassaolon todellinen merkitys ja lopullinen tarkoitus on ilmoitettu ja toteutuu Kristuksen pyhässä syntymisessä ihmiseksi.
Kristus tuli taivaasta pelastaakseen maailman synnin ja kuoleman vallasta ja yhdistääkseen ihmisen ainaisesti Jumalan kanssa. Kristus syntyi ihmiseksi johdattaakseen ihmisen Jumalan viisauteen ja valkeuteen. Kristus antoi ihmiselle mahdollisuuden vapautua demonisesta harhasta, pimeydestä ja synnin orjuudesta.
Paasto on olennainen osa ihmisen hengellistä elämää
Ortodoksisessa kirkossa alkaa marraskuun 15. päivänä Kristuksen syntymäjuhlaan valmistava paastoaika, joka päättyy Kristuksen syntymäjuhlan (25.12.) liturgian jälkeen.
Syntymäjuhlaan valmistava paastoaika on maallistuneessa ajassamme jäänyt entistä enemmän marginaaliin. Suomalaisen ihmisen hengellinen identiteettikriisi vaikuttaa kaikkialla. Individualismi ja itsekeskeisyys on aikamme turmiollisinta epäjumalanpalvelusta. Ihminen on tehnyt itsestään ”oman epäjumalansa”.
Itsekeskeinen ja byrokraattisesti johdettu laitoskirkko kavahtaa Kirkon Pyhien Isien hengellisen opetuksen rikkautta, luovuutta ja monikerroksisuutta. Siksi se parhaimmillaankin suorittaa uskonnollisuutta, mutta Kirkon elämän eettiset perusteet ovat siinä pahoin hämärtyneet ja jääneet taka-alalle.
Ortodoksisen kirkon Isien opetukset Pyhien Käskyjen noudattamisesta edellyttää, että me pidämme jatkuvasti mielessä kaikki käsittävän peruskäskyn: "Muista aina Herraasi ja Jumalaasi" (5. Moos. 8:18, Septuagintan mukaan).
Kirkon hengen mukainen paasto ei tarkoita pelkästään luopumista tietyistä ruokalajeista tai joidenkin ruokien valitsemista. Toki paastoksi kutsutaan myös tällaista paastoa, mutta todellinen paasto on paljon laajempi. Ortodoksinen paasto merkitsee luopumista pahasta.
Bysantin kirkon Isät opettavat meille, ettei ruumis voi puhdistua ilman paastoa ja valvomista eikä sielu ilman armeliaisuutta ja totuutta. Mielen puhtaus on puolestaan mahdotonta ilman ihmisen keskustelua Jumalan kanssa ja ilman Hänen näkemistään. Nämä kolme ensiarvoisen tärkeää paria:
- paasto ja valvominen,
- armeliaisuus ja totuus sekä
- Jumalan kanssa keskusteleminen ja Hänen näkemisensä
ovat Isien mukaan portteja ihmiselämän sisäiseen puhtauteen.
Ortodoksisen käytännön kilvoituselämän ensimmäiset etapit ovat itsehillitä ja totuus. Hyveellisellä elämällä ei tarkoitetaan vain, että tehdään hyvää, vaan että hyvää tehdään oikein: oikeaan aikaan ja kuhunkin tilanteeseen sopivassa määrin.
Pyhät Isät kutsuvat ihmisen nautinnonhimoa halun, kiivautta vihan ja ilkeyttä kateuden äidiksi. Joka ei taistele äitejä vastaan, ei voi Isien mukaan saada rauhaa lapsiltakaan. Ei liioin myöskään ihminen joka pitää käskyt pakosta, voi päästä himojen hillinnän tyyneen satamaan.
Pyhä Gregorios Palamas (k. 1359) opettaa:
- Meidän on syytä pitää mielessä tosiasia, että aivan kuin maa ei tuota arvollista hedelmää ilman työtä, samoin sielu ei kykene saavuttamaan ilman taisteluja mitään, mikä miellyttää Jumalaa ja johtaa ihmisen pelastukseen. Aistillinen mielihyvä aiheuttaa ihmisessä jumalattomuutta ja synnin. Paastoaminen ja hengellinen itsetarkkailu synnyttää ihmisessä Jumalan pelon ja hyveen. Ilman synnintuntoa kilvoittelija ei voi turvata katumukseen.
Paasto ei auta meitä hengellisessä elämässä ilman siihen valmistavaa ympäristöä eli katumusta. Ylpeämielinen ja kopea ihminen ei tunne heikkouksiaan eikä nöyrämielinen ihminen luettele hyveitään. Ylpeältä ihmiseltä tiedon kätkee mielettömyys, nöyrältä sen salaa Jumalalle mieluinen mielettömyys. Sydämen katumuksen lisäksi tarvitaan kuitenkin myös ruumiillista vaivannäköä.
Ortodoksisen paaston hengellinen arvo tulee esiin siinä, miten se hoitaa ihmistä. Paasto levittäytyy kaikkiin asioihin, puhdistaa ja hoitaa terveeksi. Se tulee todelliseksi Jumalan hoitavassa maailmassa.
Ihmisen rehellisyys on sokea ilman jumalallista nöyryyttä. Jotkut ihmiset kiinnittävät ehkä suurtakin huomiota vatsanpalvonnan hillitsemiseen, mutta eivät välitä siitä, minkä verran ja millaisia sanoja he sinkoavat suustaan. He eivät kykene karkottamaan sydämestään vihaa eivätkä himoa ruumiistaan (vrt. Saarnaaja 11:10).
Ortodoksisen paaston hengen mukainen vaatimaton ruoka tarkoittaa, että ravinnon laatu on heikko; moitteeton puhe taas tarkoittaa, että ihmisen vaikenemisen taso on korkea. Ruumista vaivaava pahe on intohimo, sielua taas kiusaa nautinnonhimo ja mieltä himojen täyttämä kiintymys pahaan.
Pyhät isät opettavat, että paasto on vanhempi kuin laki. Se oli olemassa paratiisissa jo ennen kuin Jumala antoi ihmiselle lain. Jumalan käsky olla syömättä hyvän ja pahan tiedon puusta (1. Moos. 2:17) on käsky paastoamiseen. Aadam ja Eeva olivat tottelemattomia tälle käskylle, ja se aiheutti ihmisen kuoleman.
Tämä osoittaa paaston suuren arvon. Paasto on olennainen osa ihmisen hengellistä elämää. Hengellinen elämä ilmaistaan rukouksessa, ja sen vuoksi paasto liittyy läheisesti rukoukseen. Paaston merkitys on siinä, että se hoitaa ja parantaa ihmistä monin tavoin.
Pyhien isien opetuksessa paastoamiseen liittyy läheisesti valvominen. Paaston tavoin myös valvominen yhdistyy rukoukseen, eikä sitä voida ymmärtää ilman rukousta. Kristus on meille esikuva valvomisesta. Pyhä evankelista Luukas kirjoittaa, että Vapahtaja meni rukoilemaan vuorelle ja vietti siellä koko yön rukoillen Jumalaa. Kun päivä koitti, Hän kutsui luokseen opetuslapset ja valitsi heistä kaksitoista, jotka hän nimitti apostoleiksi (Luuk. 6:12-13).
Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan öisessä valvomisessa askeetin sielu puhdistuu ja kohoaa Jumalan näkemiseen. Siksi Palamas kehottaa meitä paastoamaan, valvomaan ja rukoilemaan.
Sielunpuhtaus kitkee sydämestä himot
Ihminen tarvitsee hengellistä hoitamista. Ortodoksinen elämä edellyttää ennen kaikkea sielun puhdistamista. Sielunpuhtaus eli mielen varjeleminen kitkee ja tukahduttaa sydämestä kaikki himot ja kaiken pahan, jos sitä vain oikein harjoitetaan. Puhdistuminen liittyy läheisesti himottomuuteen. Mielen puhdistuminen on välttämätöntä, koska sitä kautta kilvoittelija saavuttaa Jumalan tuntemisen.
Pyhien isien määrittelemä mielen sairaus ei merkitse sairautta nykyajan psykiatrisessa mielessä, vaan se tarkoittaa, etteivät ihmisen mielen hyvät voimat toimi oikein. Ihmisen sielu on täynnä ajatuksia, ei pelkästään pahoja, vaan yhtä lailla myös hyviä ajatuksia.
Toiset himot ovat ruumiillisia, toiset sielullisia. Ruumiilliset himot saavat kiihokkeensa ihmisen omasta lihasta, kun taas sielullisten himojen virikkeet ovat ihmisen ulkopuolella. Rakkaus ja kaikenpuolinen itsehillintä vapauttaa ihmisen molemmista, sillä rakkaus karkottaa sielulliset ja itsehillintä ruumiilliset himot.
Ihmissielun sairauksien askeettinen hoitaminen on ehdottoman välttämätöntä. Himojen tunteminen liittyy läheisesti katumukseen. Katumuksen ensimmäinen askel tarkoittaa syntien eli sielun sairauksien tuntemista.
Pahojen ajatusten keskeinen aiheuttaja on saatana. Saatanan pyrkimyksenä on johtaa ihminen tekemään syntiä ajatuksissa tai teoissa. Pahat henget käyvät ihmisen kimppuun joko itse asioiden tai niiden herättämien himollisten mielikuvien välityksellä. Demonit kylvävät jatkuvasti ihmismieleen ajatuksia vangitakseen sen.
Pyhien isien teologia merkitsee hengellistä lääkitsemistä. Se on yhdenlaista psykiatriaa, mutta eroaa ratkaisevasti aikamme maallisesta psykiatriasta. Bysanttilainen terapeuttinen askeesi yhdistyy erottamattomasti Kirkon sakramentaaliseen elämään, Kirkon pyhiin mysteerioihin. Se huolehtii ihmisen sielun pelastumisesta.
Maanpäällinen elämä on annettu kristitylle askeesia varten
Mikä on ortodoksisen sydämen varjelemisen ja sisäisen tarkkaavaisuuden päämäärä? Se on ihmismielen puhdistuminen ja valistuminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelkästään ihmisen ulkoisen käyttäytymisen paranemista. Ihminen ei opi tuntemaan Kristusta seuraamalla mekaanisia uskonnollisia lakeja. Ihminen oppii tuntemaan Kristuksen osallistumalla Hänen askeettiseen rakkauteensa.
Ihminen pelastuu saatanan harhaannuttavasta vallasta jakamalla Jumalan rakkauden, elämän ja totuuden. Pyhä kaste merkitsee uskovan vapautumista saatanan vallasta. Mutta tämä vapautuminen ei kuitenkaan tapahdu, jos ihminen ei osallistu askeesissa kasteen armon hedelmistä.
Ihmisen pyrkimys saavuttaa elämässä pyyteetön rakkaus edellyttää vapautumista itserakkaudesta. Itserakkauden ongelma ei ole eettinen, vaan terapeuttinen. Sen, joka haluaa vihata maailmallista elämää, tulee rakastaa Jumalaa koko sielustaan ja pitää Häntä mielessään jatkuvasti.
Jumalan rakastaminen ja Hänen ainainen muistamisensa auttaa enemmän kuin mikään muu luopumaan kaikesta maailmallisesta iloiten ja pitämään sitä merkityksettömänä. Maalliset muistikuvat ja tämän maailman asioiden miettiminen pimentävät sielumme silmät eli ymmärryksemme. Mitä enemmän ihminen palvoo vatsaansa, sitä vähemmän hän pystyy nauttimaan hengellisen elämän hyvyyksistä. Toisaalta mitä enemmän hän pitää kurissa ruumistaan, sitä enemmän hän saa maistaa hengellistä ravintoa ja lohdutusta.
Ortodoksisessa teologiassa askeettinen opetus sitoutuu ihmisen terapeuttiseen kohtaamiseen. Parantuminen edellyttää kilvoittelijalta oman langenneen tahdon kieltämistä, himoista luopumista, hengellistä murhetta ja hyveiden vastaanottamista. Jotta tämä kaikki toteutuisi, maanpäällinen elämä on annettu kristityille askeesia varten.
Pyhä Gregorios Palamas opettaa:
- Kaikki meistä, ylhäiset ja alhaiset, hallitsijat ja alamaiset, rikkaat ja köyhät tarvitsevat uutteruutta, jotta he voivat ajaa paheet pois sielustaan ja tuottaa niiden sijaan koko joukon hyveitä.
Hengellisesti köyhiä (Matt. 5:3) ovat ihmiset, joiden sielu on vapaa kerskauksesta, kunnian rakastamisesta ja kiintymyksestä nautintoon. Kirkon jäsenen pyhä katumus liittyy läheisesti ihmisen vapaaseen tahtoon eli valinnanvapauteen.
Suurenmoisessa rakkaudessaan Jumala on antanut ihmiselle katumuksen mahdollisuuden. Ihmisen mieli ja himot hoidetaan hengellisen köyhyyden välineillä. Ihmisen koko hengellinen elämä on hengellisen köyhyyden kokemusta. Pyhän köyhyyden hyve perustuu maallisten hyvyyksien köyhyyteen.
Synti on hengellisen elämän sairautta
Ortodoksisessa terapeuttisessa perinteessä syntiä ei ymmärretä pelkisteisesti ihmisen rikkomukseksi ja kapinaksi, vaan hengellisen elämän sairaudeksi. Synti tarkoittaa ihmismielen lankeemusta, pimenemistä, vankeutta ja kuolemista. Siinä oli myös Aadamin ja Eevan synnin olemus.
Synneistä vapautuminen tarkoittaa ennen kaikkea mielen valistumista, sen vapautumista himoista eli mielen kirkastumista Jumalan armon avulla. Emme saa unohtaa, että kaikenlaiset himot pimentävät ihmismielen ja johtavat ihmisen monenlaisiin synteihin.
Synneistä vapautumisessa on monia asteita ja vaiheita. Syntien tunnustami-nen liittyy läheisesti ihmisen parantumiseen ja erottamaton osa terapeuttista metodia. Tämä terapia ei tarkoita ihmiskeskeistä harjoitusta, vaan ortodoksisen psykoterapian päämääränä on ohjata ihminen askeesissa yhteyteen Jumalan kanssa.
Ortodoksinen psykoterapia tarkoittaa ennen muuta itsetuntemusta. Ihmisen pitää tuntea hengellinen tilansa. Tietämättömyys sairaudesta estää hengellisen parantumisen. Katumukseen ja syntien tunnustamiseen liittyy läheisesti himojen tunteminen. Katumuksen ensimmäinen vaihe onkin tuntea synnit sielun sairauksina.
Kristus syntyi maailmaan parantaakseen ihmiset itsekkäästä rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Jumala ei ole hengellinen oikeuden-käyttäjä, vaan Lääkäri, joka parantaa ihmisiä.
Kristuksen pyhien käskyjen noudattaminen on tärkeää siksi, ettei ihmisen sielu sairastu. Toisaalta pyhien käskyjen noudattaminen on tärkeää myös silloin, kun ihminen on jo sielullisesti sairastunut. Kristuksen antamat käskyt paastoamisesta, valvomisesta ja rukouksesta ohjaavat kilvoittelijaa huolehtimaan nöyryydestä, katumuksesta ja kärsivällisyydestä.