Kun Ortodoksisten Nuorten Liittoa synnytettiin
Ortodoksi.netista
Aamun Koitossa ilmestyi 1960-luvulla isä Erkki Piiroisen kirjoittamana sarja kirjoituksia otsikon ”Harmaitten tšasounien maassa” alla. Vuoden 1963 Aamun Koitossa nr. 8 ilmestyi tuosta sarjasta artikkeli Ortodoksisten nuorten liiton synnystä, joka oli tapahtunut 20 vuotta aikaisemmin maaliskuun 25. päivänä 1943. Vuonna 2018 liitto viettää siis 75-vuotisjuhlavuottansa.
Kun Ortodoksisten Nuorten Liittoa synnytettiin
Kun nyt maaliskuun 25. päivänä [1963] Ortodoksisten Nuorten Liitto täyttää 20 vuotta, on paikallaan hieman selostaa myös sitä, mikä merkitys papistomme ja valistustyöntekijäin Itä-Karjalassa saamilla vaikutteilla oli liiton syntyyn ja toimintaperiaatteisiin. Onhan tunnettua, että Ortodoksisten Nuorten Liiton syntysanat on lausuttu kirkkokunnan henkisen jälleenrakennustoimikunnan piirissä. Toimikunnan puheenjohtajana oli kirkollishallituksen silloinen sihteeri, vänr. A. Perola ja sihteerinä maisteri, luutn. Pentti Härkönen, joka oli samalla Itä-Karjalan sotilashallinnon kirkollistoimistossa ortodoksisena toimistoupseerina ja myöhemmin toimistopäällikkönä. Ne innostavat näkymät, jotka itäkarjalainen kristillisyys kirkkomme nuorille, papeille ja muille valistustyöntekijöille toi esiin ja se riittävän suuri vastustus, jonka voittamisessa nuoret voimat kokeiltiin, antoi uskallusta suunnitella ja synnyttää nuorisojärjestön, jota eräät kirkkokuntamme jäsenet olivat aikaisempina vuosina haaveilleet, mutta jota ei oltu uskallettu toimeksi panna.
Vuoden 1942 alussa maisteri Pentti Härkönen kirjoittaessaan kirjelmiä Itä-Karjalassa toimivalle papistolle samalla sytyttävästi ja innostavasti puhui myös oman nuorisojärjestön perustamisesta. Suunnitelmia pohdittiin monelta kannalta. Pitäisikö perustaa partiojärjestön tapainen ortodoksisten nuorten liitto, jossa olisi puolisotilaallisesti järjestäytynyt toiminta ja omat puvut, vai nuorisoseurojen kaltaisia yhdistyksiä, joissa kirkollisen ohjelman lisäksi olisi vahvasti kansallista ohjelmaa, vaiko opintokerhojärjestö, jossa pääpaino kohdistuisi ortodoksisuuden eri puolien opiskeluun. Myös liiton nimestä oli puhetta. Ensin meinattiin perustaa Kreikkalaiskatolisten nuorten kristillinen yhdistys (KNKY), sitten Nuorten ortodoksien liitto (NOL), joka joutui hylättäväksi sen vuoksi, että nimilyhennys olisi liian paljon muistuttanut nollaa. Lopulta päädyttiin Ortodoksisten Nuorten Liittoon (ONL).
Syyskuun 11 päivänä 1942 julkaistiin henkisen jälleenrakennustoimikunnan puolesta maisteri Härkösen laatima suunnitelma ortodoksisen nuorisotoiminnan järjestelyksi ja Ortodoksisten Nuorten Liiton ja sen alaisten opintokerhojen sääntöluonnokset. Ohjeissa selostettiin toiminnan tarkoitusperät, opiskeluaineet opintokerhojen toiminta, kerhoillat, retkeilyt ja suhteet suomalaiseen luentotoimistoon, jonka kautta toivottiin saatavan valtionapua. Tämä suunnitelma oli niin perusteellisesti tehty, että se on suurinpiirtein semmoisenaan ollut ONL:n työn ohjeena kahdenkymmenen vuoden ajan.
Kun suunnitelma oli julkaistu, alkoivat asiasta kiinnostuneet vaihtaa ajatuksia sen johdosta. Suunnitelma oli meille Itä-Karjalassa toimiville erityisen innostuksen kohteena. Paljon siitä keskustelimme. Lähetin Äänislinnasta maisteri Härköselle pitkän kirjeen, jossa selitin näkemyksiäni nuorisotyostämme mm. seuraavasti:
"Olen paljon tutkinut laatimaasi nuorisotyösuunnitelmaa ja kiitän Sinua siitä. Laatokan Karjalan oloja en tunne, tunnen vain Pohjois-Karjalan olot ja siltä pohjalta lahden. Toivoisin hartaasti, että Pohjois-Karjalankin ortodoksinen nuoriso heräisi muun Karjalan nuorison mukana yhteiseen toimintaan. Meidän pitäisi osata esittää ortodoksisuus nuorisolle läheisenä, sen omaan heimoon kuuluvana aatteena.
Nuoriso olisi ohjattava tutkimaan kotiseutunsa kirkkohistoriaa. Ei riitä se, että nuoret saavat tietää Karjalan olleen ja olevan ortodoksista aluetta. Täytyisi todistaa myös Pohjois-Karjalan nuorisolle, että heidän kotiseutunsa on ollut ennen puhtaasti ortodoksista. Kun nuoret tutkivat historiaa, kotiseutunsa perinteitä, he saavat selville entisten ortodoksisten pyhäkköjen ja kalmistojen pakkoja. Kenties muutama vuosisata sitten on lapsuuden leikkipaikalla ollut esim. Pyhän Yrjön tsasouna. Siten ortodoksinen entisyys tulee sidotuksi nykyisyyteen, ja pyhä aate nuoren mielessä vahvistuu. Muistan kuinka Taipaleella eräs nykyisin verraten kylmä ortodoksi kerran selostaessaan lapsuutensa ajan ristisaattoa ja vedenvihkimistä Taipaleen joella innostui kovin ja sanoi: "Silloin oli kreikkalaiskatolisten toiminta elävää, nyt se on melko kuollutta". Selitin hänelle, että se voi tulla vielä uudestaan samanlaiseksi, vieläpä elävämmäksikin. Ei ortodoksisesta kirkosta kukaan ole luopunut siksi, että olisi todella sydämessään huomannut toisen uskon paremmaksi, vaan luopumukset ovat tapahtuneet pääasiassa maallisista ja mukavuussyistä.
Diasporaseurakunnissa on vaikea saada syntymään riittävästi opintokerhoja. Siksi opintokerhojen lisäksi olisi saatava muunkinlaista nuorisotyötä. Ehdottaisin nuorisojuhlia, joiden ohjelma olisi laadittava riittävän arvokkaaksi. Juhlissa ortodoksiset nuoret on saatava lämpenemään ja heille sekä heidän mukanaan tulleille toisuskoisille on puhuttava Karjalan ortodoksisista perinteistä.
Kristinoppikouluja varten olisi saatava opetussuunnitelma, joka soveltuisi yhteen muun nuorisotoiminnan kanssa. Kolme tai neljä viikkoa on pitkä aika ja se olisi käytettävä oikealla tavalla nuorten innostamiseksi oman uskonsa tunnustamiseen.
ONL:n toimesta olisi järjestettävä harvassa asuville ortodoksisille nuorille retkiä puhtaasti ortodoksisille alueille. Meidän olisi käytännössä näytettävä nuorisollemme, että meillä on kirkollisesti innostunutta nuorisoa ja että kirkossamme on paljon sellaisia rikkauksia ja perinteitä, joiden vaalimiseen kannattaa innostua.
Olen kuullut monen nuoren valittelevan yksinäisyyttään. Oman uskon toimintaa kaipaava nuorikin saattaa arkailla eikä yksinään uskalla lähteä esim. Ehtoolliselle. Joukossa se olisi helpompaa, ja siksi olisi järjestettävä sellaisia nuorten retkiä, joiden ohjelmassa olisi yhteinen Ehtoollisella käynti. Varsinkin, jos matka kirkkoon on pitkä, on paikallaan järjestää kirkkomatkat yhteisinä retkinä.
Papistoamme tulisi opettaa käyttämään nuorisoa seurakunnallisissa tehtävissä, esimerkiksi jumalanpalvelusten ja hartauksien järjestelyssä, kirkoissa lukijoina ja alttariapulaisina.
Tajuan, että näissä esityksissäni on aukkoja ja ne ovat yksipuolisia, mutta kun itse olen kasvanut pienoisessa vähemmistössä luterilaisen enemmistön keskellä, tiedän, kuinka vaikeaa on olla nuorena erilainen kuin muut. Haluaisin olla mukana tekemässä toisille samoissa oloissa oleville ortodoksisille nuorille ortodoksisuutensa säilyttämisen helpommaksi. Iloitsen aina lukiessani suunnitelmaasi nuorisotoimintamme järjestelyksi. Kunpa vain saisimme sen menemään läpi. Kunpa vain saisimme ortodoksisen nuorison tajuamaan kirkkomme hengelliset rikkaudet. Olen keskustellut näistä asioista sekä täällä Itä-Karjalassa että lomalla ollessani kotipuolella ja täytyy sanoa, että innostus ONL:aa kohtaan on kasvamassa. Rauta kuumenee ja pehmenee. Kohta on aika iskeä vasaralla, perustaa oma liitto, ja alkaa koota Karjalan tosiortodoksista ja tosikarjalaista nuorisoa, joka voi täysin sydämin ja innoin olla rakentamassa isänmaatamme Suomea yhtä pystypäisinä kuin muittenkin heimojen jäsenet, koska sillä on hallussaan arvokas aarre, ortodoksinen usko. Se on Karjalan lahja Suomen kulttuurielämään".
Marian päivänä 1943 perustettiin Sortavalassa Ortodoksisten Nuorten Liitto. Sen puheenjohtajaksi kirkollishailitus nimitti pastori Johannes Suholan. Varapuheenjohtajaksi valittiin tulisieluinen nuorisotyön ystävä ja toteuttaja pastori Aleksander Ryttyläinen ja sihteeriksi maisteri Pentti Härkönen. Kaikkiaan 56 asiasta innostunutta henkilöä oli ollut mukana. Me asetakkiset saimme elää tapahtuman lukiessamme Aamun Koitosta Paula Konosen kirjoittaman innostuneen selostuksen.
Yhtä innostavia olivat uutiset kerhojen perustamisesta. Ensimmäinen kerhotoiminnan ohjaaja Tony Auer kiersi ympäri Karjalaa perustamassa kerhoja ja ohjaamassa niiden opintotoimintaa. Näin kului vuosi ja tuli uusi Marian päivä ja sen mukana ensimmäinen ONL :n vuosijuhla, jota vietettiin Sortavalassa.
Halusin osallistua vuosijuhlaan ja järjestelin itselleni lomaa sitä varten. Kun niihin aikoihin toimin Äänislinnan Yhteislyseon uskonnonopettajana ja ympärilläni oli 134 itäkarjalaista oppikoululaista, päätin tuoda mukanani lauluryhmän esiintymään juhlassa. Sain esikunnasta matkaluvat ja liput kahdeksaa nuorta varten. Valitsin heidät laulutaidon perusteella, harjoittelin heidän kanssaan muutamia lauluja ja sonnustauduimme matkaan. Ystävämme Paula Home lupasi hoitaa nuorten majoittumisen ja muonittamisen, ja täytyy sanoa, että heitä pidettiin eri perheissä rakkaina vieraina.
Vuosijuhlassa oli hyvä ja arvokas ohjelma. Itä-Karjalan nuorten laulu toi siihen herttaista ja miellyttävää vaihtelua. Karjalan murre soi kauniisti haikeissa ja reippaissa sävelmissä. Eräs tytöistä, Siina Riipin, osasi itkuvirsien taidon. Kun hän aloitti virtensä, puoli juhlasalia nyyhkytti hänen mukanaan. Oltiin karjalaisella aaltopituudella. Itä-Karjalan nuorten matkan kruunasi arkkipiispa Hermanin ystävällinen kutsu käydä hänen asunnossaan laulutervehdyksellä. Käynti ikuistettiin valokuvalla, joka tämän yhteydessä tulkoon julkaistuksi.
Kului jälleen vuosi ja tuli uusi Marian päivä. Olimme tulleet pois Itä-Karjalasta. Laatokan-Karjalakin piti jättää. Ortodoksinen nuoriso hajaantui ympäri Suomea. Isä Johannes Suhola kysyi minulta, enkö tahtoisi ruveta Ortodoksisten Nuorten Liiton toiminnanjohtajaksi. Palkkarahoista ei ole varmaa tietoa, mutta työkenttä on olemassa. Miksi en olisi ryhtynyt. Olihan Itä-Karjalassa selvinnyt se tosiasia, etteivät kirkon rikkaudet ole kivimuureissa eikä kullassa ja hopeassa, vaan hengellisissä ja aatteellisissa arvoissa. Oli paljon uskonelämää kaipaavaa nuorisoa. Niissä merkeissä kokoonnuttiin vuosijuhliin, kerättiin nuoria kerhoihin, leireihin, ja kun työtä tehtiin, niin sen mukana on tullut paljon sitäkin, mitä alussa puuttui.
E.P.
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 8/1963, joka ilmestyi maaliskuun 20. päivänä 1963, sivuilla 90-91 [s.10-11])