Kun omainen kuolee
Ortodoksi.netista
Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 31
Aamun Koitto julkaisi oheisen artikkelin ortodoksin sairastamisesta, kuolemasta ja hautaamisesta helmikuussa ilmestyneessä lehdessään nr. 3/1978. Kirjoittajaksi on merkitty HL.
Kun omainen kuolee
Kuoleman sattuessa emme aina tiedä, mitä meidän tulisi tehdä. Sillä vaikka sen saapumisen saattaisimme arvatakin, on sen tuleminen kuitenkin aina yllätyksellinen.
Kun näemme tahi tiedämme jonkun ortodoksin sairastavan vakavasti tai hänen tilansa on suorastaan hälyttävä, on heti tarpeen kääntyä seurakunnan puoleen samalla, kun lääkärinkin puoleen käännytään. Vitkastelulla voi olla vakavat seuraukset. Voit tiedustella sairaalta, haluaako hän seurakunnaltaan palveluksia. Niitä täältä tarjotaan kahdenlaisia, joko sairaanvoitelun sakramentin tai pyhän ehtoollisen muodossa. Edellinen tarkoittaa sitä, että pappi voitelee lähimpien omaisten ja ystävien läsnä ollessa sairasta pyhitetyllä öljyllä muistellen, miten Raamatun uskovat tekivät rukouksin niin. Apostoli Jaakob kehottaa tähän ja jatkaa: "Ja uskon rukous pelastaa sairaan ja Herra antaa hänen nousta jälleen ja Jos hän on syntiä tehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi." Ajattele, mikä jumalallinen lahja ja kuitenkin niin vähän haluttu!
Viimeksi mainittu, ehtoollinen, annetaan sitä haluavalle. Sairaat on vapautettu paastosta sen edellä kuten lapsetkin. Ehtoollisen tarkoituksena on synninpäästön puhdistuksen tapahduttua olla vahvistamassa sairasta hänen lähestyessään elämänsä loppuhetkeä. Sen merkitystä emme myöskään voi yliarvioida. Siksi muista toimia, kun sinulla siihen tulee tilaisuus ja hetki.
Jos kuitenkin kuolema tulee ja olet vainajan äärellä, huolehdi siitä, että vainaja pestään ruumiin ollessa vielä lämmin. Kylmentymisen tapahduttua on paras tehdä pesu hyvin lämmintä vettä käyttäen, etteivät jäsenet murru. Sitten vainaja puetaan, hankitaan arkku ja toimitetaan kylmään tilaan. Kolmen vuorokauden sisällä ja mieluummin heti kuoltua, on hänen edestään toimitettava sielurukous iäisyysmatkan alettua.
Vainaja on paras saattaa maan multiin mahdollisimman pian. Hän kuuluu nyt sinne. Siksi toimi pian, varaa hautapaikka ja hautausaika kirkkoherranviraston kautta. Lauantai, Jeesuksen haudassa olon päivä on sopivin viikonpäivä hautaamiseen. Varaa seppeleet ja etsi niihin muistolauseet Raamatusta. Sopiva lause olisi: ”Saata, Herra, lepoon nukkuneen palvelijasi sielu!” tai: ”Anna, oi Jumala, lepo palvelijallesi!”
Kesällä on parhain tapa siunata haudalla tai hautausmaan kappelissa, talvella kirkossa. Ruumis kannetaan aina jalat edellä. Sisään tultua arkku avataan, haluammehan vielä hyvästellä rakkaat kasvot. Joku omaisista jakaa tuohukset, jotka kirkonisännän pöydältä lunastetaan. Ellei ole kova pakkanen, jolloin kukat ja seppeleet lasketaan kirkossa, ei pidä niitä tuoda sisälle. Ne on tavallisesti paras laskea vasta haudalla. Ruumiinsiunaus on harras ja yhdymme mielessämme niihin rukouksiin, joita kuulemme. Kun tulee hyvästelyn aika, tullaan sukulaisuusjärjestyksessä arkun äärelle, tehdään ristinmerkki, mieluummin sitten kumarrus maahan, suudellaan vainajan rinnalla olevaa ikonia ottamalla se käteen ja laskemalla sitten takaisin. Vainaja voidaan myös siunata, kuten voimme siunata eläessämme toinen toisemme. Sen jälkeen menemme omalle paikallemme. Hyvästelyn päätyttyä tuohukset sammutetaan, mutta siunaaminen jatkuu.
Tuohukset voi asettaa myös palamaan kynttilänjalkoihin, jotka on tavallisesti asetettu arkun kahden puolen sekä jalkopäähän. Hautausmaalla tuohukset on paras polttaa loppuun.
Ruumuinsiunauksen päätyttyä, kun pappi on ripottanut multaa vainajan rinnalle, tavallisesti läheisin omainen peittää vainajan kasvot viimeisen kerran. Hänen piirteensä jäävät vain muistoihimme. Arkun kansi suljetaan, ihmisen läsnäolo näkyväisenä keskellämme päättyy peruuttamattomasti. Välittömästi kannen sulkemisen jälkeen astuvat esiin kantajat asettuen arkun kahden puolen mieluummin pituusjärjestykseen, pienemmät jalkopäähän. Aikaisemmin on mainittukin, että seppeleet ja kukat kesällä ja leudolla ilmalla talvellakin on paras laskea vasta haudalla, jolloin ne sinne jäävät kauniina ja ehjinä. Jos ne lasketaan kirkossa tai kappelissa, ne katkeilevat ja ennen kuin vainajaa sitten lähdetään kantamaan ulos, syntyy häiritsevä ryntäys ottamaan pois äsken hartaudella lasketut kukat. Vainaja kannetaan jalat edellä ulos kansan laulaessa ”Pyhä Jumala, pyhä Väkevä” veisua. Saattoväki seuraa perässä yhtyen lauluun niin kuin oli vainajaa kirkkoon kannettaessakin. Tämä tilanne uusiutuu, kun on tultu hautausmaalle ja vainajaa lähdetään kantamaan kohden hautaa, jonne hänet lasketaan samoin laulettaessa Pyhä Jumala...
Kun haudan päällys on saatettu kuntoon, niin että kukkien ja seppeleiden laskeminen alkaa, aloittavat sen lähiomaiset sukulaisuusjärjestyksessä. Sukulaisten jälkeen työnantaja, naapurit ja ystävät. Tässä rakkauden ja kunnian osoituksessa on usein tarpeetonta viivyttelyä, moni haluaa selittämättömästä syystä olla ehdottomasti viimeinen ja antaa odottaa itseään. Parempi koko asialle on, että se tapahtuu viivytyksittä ja ilman tarpeetonta lisää. Seppeleiden ja kukkien tultua lasketuksi lauletaan esimerkiksi ”Kiitä, sieluni, Herraa”.
Muistotilaisuus on hengeltään jatkoa sille rakkaudenpalvelulle, jota koko vainajan maan multiin saattaminen on. Siksi on tarpeen, ettei henki ja ylevä mieliala pääse madaltumaan tarpeettoman naureskelun ja toisarvoisen puhumisen tasolle. Paras on, että muistotilaisuus on kohta, kun haudalta tullaan tai, jos on välttämätöntä nauttia juomaa ja ruokaa, sen tarjoileminen ja nauttiminen tapahtuu viivytyksittä. Usein saattoväki hajaantuu ryhmiksi, kahvipöytään saavutaan pitkienkin väliaikojen jälkeen ja itse tilaisuuden alkaminen viivästyy. Muistoadressit tulee koota valmiiksi. Ortodoksisen vainajan siunaamisessa, hautaan saattelemisessa ja muistotilaisuudessa lauletaan ortodoksisia kirkkolauluja ja muistotilaisuudessa myös ortodoksisia hengellisiä lauluja.
Eräs niistä päättyy sanoihin: "Jospa loisi rakkautesi kummulleni kukkamaan. Minuakin sydämesi muistaisi rukoillessaan." Täällä elämässä olemme velvolliset kantamaan toistemme kuormaa ja miten se muuten voisi kauneimmin tapahtua kuin esirukouksia kantaen. Niin myös nyt. Aika ja hauta eivät voi asettaa estettä rakkauden rukoukselle. Jos vainaja oli meille eläessään rakas, ei kuolema voi häntä rakkautemme piiristä erottaa. Siksi kirkossamme rukoillaan joka päivä poisnukkuneiden puolesta, lisäksi kolmen vuorokauden kuluttua kuolemasta sen tähden, että Herra herättäisi hänet niin, kuin Hän herätti itsensä, yhdeksäntenä päivänä kuolemasta rukoilemme vainajan liittämistä enkelien yhdeksään arvoluokkaan. Hyvin tunnetut ovat ns. kuusiviikkoiset, siis 40 päivän päästä suoritetut sielurukoukset vainajan ottamiseksi taivaaseen niin kuin Jeesus itsekin on taivaaseen mennyt.
Vielä kuuluu rakkauteen sekin, että käymme vainajan haudalla usein, pidämme, sen kauniina ja kuoleman vuosipäivinä pidämme aina sielurukouksen. Siten "hänen muistonsa pysyy polvesta polveen ja hänen sielunsa tulee hyvyydessä olemaan".
HL
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 3/1978, joka ilmestyi 8.2.1978, sivuilla 38-39 [s. 6-7])