Kuoleman jälkeisestä elämästä (opetuspuhe)

"Synnin palkka on kuolema" (Room.6:23). Tämä lainaus Paavalin roomalaiskirjeestä on meille varmasti hyvin tuttu, mutta samalla se irrallisessa muodossaan on myös koettu hyvin ankaraksi. Jos mietimme kuoleman juuria, niin suora vastaus löytyy luomiskertomuksesta ja syntiinlankeemuksesta. Jumala on elämä ja ihmisen paikka oli olla Jumalan yhteydessä. Ihminen kuitenkin omasta vapaasta tahdostaan valitsi vaihtoehdon, joka vei hänet pois Jumalan yhteydestä, jolloin hän myös tuli kuolevaiseksi. Ihminen valitsi katoavaisuuden katoamattoman sijaan. Kysymys ei ollut niinkään siitä, että Jumala rankaisi ihmistä kuolemalla, vaan siitä, että ihminen itse asetti itsensä kuoleman alaiseksi käännyttyään pois Jumalasta.

Joku voisikin kysyä, että tässäkö nyt on ihmisyytemme päämäärä? Me elämme, mutta kaikki tiet näyttävät johtavan vääjäämättömästi kuolemaan. Kaiken lisäksi kuolemaa ei voi välttää, vaikka ihminen olisi kuinka huono taikka hyvä. Joku voisi pitää tätä kaikkea hyvin lohduttomana. Maallistunut ihminen tiedostaa kyllä kuoleman ja tämän vuoksi hän haluaakin ottaa kaiken irti tästä ajallisesta ajatellen, että "huilataan sitten haudassa". Yhtä lailla maallistunut ihminen yrittää työntää ajatuksen omasta tai läheistensä kuolemasta hyvin kauas. Kuolema yritetään sulkea pois ja siitä ei mielellään puhuta.

Nykypäivänä kuolemaa vieroksutaan niin paljon, että vainajakin ikään kuin suljetaan pois omista hautajaisistaan. Tässä tulee kuitenkin vastaan sellainen vääjäämätön kierre, että mitä vähemmän ihminen tietää kuolemasta sen enemmän se myös häntä pelottaa. Kuitenkin nykypäivän ihminen kohtaa kuolemaan liittyviä asioita päivittäin tiedotusvälineissä. Iltapäivälehdet myyvät itseään suurilla otsikoilla, joissa kerrotaan kuolonkolareista, hukkumisista, sodista, terroriteoista ja luonnonmullistuksista. Kaikkia näitä yhdistää se, että ihmisiä kuolee. Suuri joukko ihmisiä lukee tätä "jobin postia" voivotellen kaikkea tätä suureen ääneen, mutta samanaikaisesti kiittäen mielessään sitä, että nämä onnettomuuden eivät osuneet omalle kohdalle.

Kristityn ei kuitenkaan tulisi pelätä kuolemaa. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi vain hyväksyä kuolema ja olla sujut sen kanssa, sillä silloinhan me ikään kuin annamme kuolemalle periksi. Pyhä apostoli Paavali on sanonut seuraavasti:

"Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema." (1.Kor.15:25)

Tässä käy selvästi ilmi se, että kuolema on kristityn vihollinen ja viholliselle ei voi antaa periksi!

Eräs koskettavimmista Evankeliumin tapahtumista on Lasaruksen kuolleista herättäminen. Siinähän Kristus itse itki saavuttuaan Lasaruksen haudalle. Kysymys ei ollut pelonsekaisesta itkusta tai toivottomuudesta, vaan kenties siitä, että Kristus suri tuota ihmisyyttä, joka oman lankeemuksen tähden oli alistanut itsensä kuoleman valtaan.

Miksi Kristus sitten herätti Lasaruksen kuolleista, sillä eikö tällöin ollut kysymys vaan väistämättömän kuoleman lykkäämisestä taas tuonnemmaksi? Kaiken oli kuitenkin tarkoitus johdattaa ihmistä pääsiäisen ihmeellisiin tapahtumiin. Kristus osoitti läsnä oleville ihmisille, että Hänellä oli Jumalan Poikana kaikki valta niin eläviin kuin kuolleisiin. Hän, Jumalan Sana, jonka kautta kaikki oli luotu, pystyi myös hallitsemaan koko luomakunnan järjestystä. Lasaruksen kuolleista ylösherättäminen oli siis johdantoa tulevaan pääsiäisen ihmeelliseen ylösnousemukseen.

Pelastuksen, lohdun ja kaiken toivon meille on antanut Kristus. Hän itse antoi itsensä kuolemalle, jotta Hän saattoi myös kukistaa sen. Pyhä apostoli Paavali sanoo tämän seuraavasti:

"Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet. Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi." (1.Kor.15:20-22)

Kristus on itse tuonut selkeästi esille sen, että pelastus tapahtuu Hänen kauttaan. Hän on ylösnousemus ja elämä, jonka kautta pääsemme osalliseksi taivaan valtakunnasta.

"Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään." (Joh.5:24)

Yhtä lailla Kristus sanoo Ehtoollisen asettamisen jälkeen opetuslapsilleen, ettei heidän tarvitse olla surullisia erosta, sillä kaikki tähtää jo tulevaan taivaan valtakunnan elämään:

"Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen." (Joh.14:1-3)

Edellä oleva lainaus, niin kuin monet muutkin tekstit viittaavat Kristuksen toiseen tulemiseen, mutta yhtä lailla niiden merkitys saa jo osittaisen täyttymyksen siinä, kun ihminen siirtyy tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Monet kirkkomme opettajat ja kilvoittelijat ovat antaneet meille esimerkin siitä, että kuolemaan ei tarvitse suhtautua lohduttomasti. He ovat asennoituneet niin, että jokainen päivä saattaa olla viimeinen. Kuolemanpelon sijaan he ovat odottaneet sitä, hetkeä, jolloin he voivat kohdata oman Luojansa. Esimerkiksi pyhä Serafim Sarovilainen puhui omasta kuolemastaan seuraavasti:

"Mikä ilo, mitkä riemut odottavat sielua, kun Jumalan enkelit tulevat sitä noutamaan. --Ruumiini tuntuu jo kuolleelta, mutta sieluni on nuori kuin vastasyntynyt lapsi". (Pyhittäjä Serafim Sarovilainen, 1978, s.75)

Todellakin, kuolema on syntymistä uuteen iankaikkiseen elämään. Kirkkokalenterista löytyvät pyhien ihmisten muistopäivät eivät perustu heidän syntymäpäiviinsä, vaan heidän kuolinpäiviinsä. Tämän vuoksi myös ortodoksisessa vainajienmuisteluperinteessä kuoleman vuosipäivänä toimitetaan muistopalvelus. Se on uuden syntymäpäivän muistojuhlaa.

Vaikka kuolemaa ei tulisikaan pelätä niin tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi jotenkin kylmäkiskoisesti suhtautua läheisen ihmisen poismenoon. Surua ja kyyneleitä ei tarvitse kieltää tai estää, sillä ne kuuluvat luonnollisena osana ihmisen tunne-elämään. Surun ja ahdistuksen ei tule olla kuitenkaan pysyvä tila ja meidän tulisi pystyä "jatkamaan elämämme kilpajuoksua, vaikka matkatoverimme olisikin päässyt jo maaliin". On hyvä muistaa, että surun hetkellä tärkeimpänä voimavarana on Jumala, jolta saamme tukea rukouksessa. Myös läheisemme voivat olla tukena ja lohdutuksena surun hetkellä. Joku voi tietysti kysyä, että entäs jos hänellä ei ole ystäviä, jotka lohduttaisivat? Sitä varten on seurakunta, jonka tulisi olla turvapaikka, jossa kaikki sen jäsenet tukevat toisiaan murheen hetkellä ja yhtä lailla iloitsevat ilon hetkellä.

Vaikka kuinka lohduttaisimmekin itseämme näillä kilvoittelijoiden esimerkillä ja asenteella kuolemaan, niin siitä huolimatta emme voi välttyä siltä tunteelta, että kuolema pelottaa. Tämä johtuu yksinkertaisesti jo siitä, että kaikki tuntematon ja se, mistä emme paljoa tiedä pelottaa. Vaikuttaisikin siltä, että tuota pelkoa lieventäisi ainoastaan se, että saisimme tietää enemmän iankaikkisuudesta ja siitä, mikä meitä odottaa. Mutta mistä me lähdemme etsimään tuota vastausta? Ja loppujen lopuksi, mitä me voimme edes saada selville kuolemanjälkeisestä elämästä?

Helpointa on lähteä liikkeelle Evankeliumista, eli siitä mitä Kristus meille opettaa. Hän tuo hyvin selvin sanoin esille sen, että lähimmäisiään välinpitämättömästi kohdellut ja rakkaudeton ihminen kohtaa iankaikkisuudessa kärsimystä. Tästä kertoo esimerkiksi Jeesuksen vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31). Tässä vertauksessa on muutamia yksityiskohtia, jotka on hyvä huomata. Rikasta miestä ei mainita nimeltä ja se itse asiassa se tekee tuosta rikkaasta miehestä jossain mielessä olemattomamman, koska häntä ei mainita nimeltä. Kummatkin kuolevat ja Lasaruksen kohdalla enkelit tulivat ja veivät hänet "Abrahamin helmaan". Hyvät ihmiset pääsevät taivaallisten voimien saattelemana iankaikkisuuteen. Sen sijaa tuo rikas mies "vain haudattiin". Kun rikas mies tajuaa tilansa niin hän haluaisi korjata asioita tai ainakin varoittaa sukulaisiaan, että mitä iankaikkisuudessa odottaa. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista. Ja vertaus päättyy hyvin osuvaan lausahdukseen:

"-- ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista." (Luuk.16:31)

Kristus tietysti tällä vertauksella halusi tuoda esille sen, että kaikki eivät hänen ylösnousemukseen tulisi uskomaan.

Se on myös tämän päivän ongelma. Evankeliumi selkeästi todistaa ylösnousseesta Kristuksesta, mutta paljon on niitä jotka eivät tätä usko. Paljon on myös niitä, jotka eivät silti usko vaikka tämä ylösnousemus tapahtuisi heidän aikanaan.

Meille siis monin eri tavoin kerrotaan siitä, että sielun tila iankaikkisuudessa on joko hyvä taikka huono, riippuen pitkälti siitä, että onko meissä rakkautta vai olemmeko välinpitämättömiä. Keskiaikaiset kuvaukset helvetistä ja siihen liittyvistä hiilihangoista ja tulisista virroista ovat varmasti pitkälti väritettyjä. Tuon ajan ihmisille oli helpompi selittää iankaikkinen tyhjyys ja sitä seuraava loputon ahdistus käytännönläheisempien esimerkkien avulla.

Mutta miten voisimme sitten oikealla tavalla kuvailla kaikkea sitä, mikä ihmistä tuolla puolen odottaa? Millainen on helvetti ja millainen on taivas? Jos keskiaikaiset kuvaukset helvetistä ovat yhtä tulta ja tulikiveä ja näin ollen räikeän väritettyjä, niin millaista tuo iankaikkisuus siellä sitten on? Entä taivas sitten?

Jos lähdemme liikkeelle taivaasta, niin siitä käytetään yhtä lailla nimitystä "paratiisi". Kristushan sanoi ristillä riippuessaan vierellään olleelle ryövärille:

"Totisesti, jo tänään olet minun kanssani paratiisissa." (Matt.23:43)

Jos mietimme luomiskertomuksen paratiisia, niin kysymys on paikasta, jossa ihminen todella sai elää Jumalan yhteydessä. Ja jos mietimme asiaa vielä tarkemmin, niin huomaamme sen, että ihminen on itse asiassa silloin elävä, kun hän on Jumalan yhteydessä. Kuolemaa ja kuolevaisuutta on se, että ihminen on poissa Jumalan yhteydestä. Kuolevaisuutta korostaa se, että ihminen rakastaa katoavaisia asioita enemmän kuin Jumalaa. Kristus puhuu itsestään "Elämän leipänä", sanoen

"Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan." (Joh.6:35)

Ihminen tulee todella eläväksi vasta Kristuksessa ja tässä ajassa se toteutuu osallistumalla Kristukseen. Sanoohan Kristus vielä:

"Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti." (Joh.6:56-58)

Edellä oleva lainaus viittaa selkeästi siihen, että kaikki on evankeliumin mukaan hyvin Kristus-keskeistä. Samalla Kristus tuo esille sen, että osallisuus Hänestä tuo mukanaan iankaikkisen elämän. Kristityn tulisi olla kiinnostunut nimenomaan tuosta taivaallisesta leivästä, eli Kristuksesta. Koska maalliset asiat eivät voi tuoda iankaikkista elämää. Tämän vuoksi Herran Pyhä Ehtoollinen on koko liturgisen elämän keskipiste, koska siinä ihminen todella pääsee osalliseksi Kristuksesta. Osallistuminen liturgiaan ja Herran Pyhään Ehtoolliseen vie ihmisen irti tästä maailmasta ja voidaan hyvin omintunnoin sanoa, että hänellä on tuolloin toinen jalka taivasten valtakunnassa.

Kuoleman voittamista tässä ajassa on jo se, että luovumme niistä asioista, jotka etäännyttävät meitä Jumalasta. Palauttakaamme tässä yhteydessä vielä kerran mieliimme Kristuksen seuraavat sanat:

"Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään." (Joh.5:24)

Kristukseen uskominen siirtää ihmisen jo tässä ajassa kuolemasta elämään ja ihmisellä on siis oman vapaan tahtonsa kautta mahdollisuus palata Jumalan yhteyteen.

Mutta mikä sitten on sitä todellista elämää ja hyvää osaa iankaikkisuudessa, jonka Kristus on seuraajilleen luvannut? Pyhä apostoli Paavali on määritellyt taivaan seuraavasti:

"mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat." (1.Kor.2:9)

Kuten edellä olevasta lainauksesta huomaamme, on taivas jotain, mitä emme pysty edes sanoin kuvaamaan. Luulisi, että tämä antaisi ihmisille voimaa ryhtyä toimimaan Kristuksen opetuksen mukaan, jotta voisimme kaikki saavuttaa tuon iankaikkisen autuuden. Valitettavasti näyttää siltä, että hyvin harva ihminen kaipaa tuohon iankaikkiseen autuuteen. Kenties kysymys on vain siitä, että niin moni rakastaa mammonaa (eli kaikkea maallista, kuten rahaa ja tavaroita) Jumalan sijaan.

Entä sitten tuon paratiisin vastakohta? Monia vertauksia on käytetty helvetistä ja usein sitä tilaa on verrattu tuleen. Kristus puhuu paikasta jossa poltetaan kaikki turha, kuten esimerkiksi ne viiniköynnöksen oksat, jotka eivät ole tuottaneet hyvää hedelmää. Paikka on varattu niille, jotka eivät toimi Jumalan tahdon mukaisesti. Se on niiden kohtalo, joilla on rakkauden sijaan pelkkää välinpitämättömyyttä lähimmäisiään kohtaan. Tuon kohtalon saavat ne, jotka eivät huomioineet lähimmäisiään, kun kysymys oli ruuan antamisesta, vaatettamisesta ja sairaiden luona käymisestä (Matt.25:31-46). Myöskin vertauksen kelvoton palvelija ansaitsi tuon kohtalon, koska hän ei enentänyt talenttejaan, eli lahjojaan lähimmäistensä hyväksi (Matt.25:14-30). Samoin kävi niiden tyhmien neitsyiden, jotka eivät olleet valmiina, kun ylkä saapui paikalle, eli tällä on kuvattu niitä jotka eivät olleet varautuneet kohtaamaan Kristusta. Hänhän sanoo:

"Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä." (Matt. 25:13)

Vaikka aiemmin on jo todettu, että helvetin kuvauksia on monin keinoin väritetty, niin siltä tosiasialta ei voi välttyä, että se pitää sisällään kärsimystä. Yhtä totena voimme pitää myös sitä, että persoonallinen paha vaikuttaa monin eri tavoin ja helvetti on Saatanan ja sitä palvelevien voimien tyyssijaa. Pyhä apostoli Paavali ilmaisee efesolaiskirjeessään selkeästi sen, että persoonallinen paha on se, mitä vastaan kristityn täytyy taistella:

"Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen." (Ef.6:11-13)

Paholaisen suurin ja kieroin juoni on juuri siinä, että se saa ihmiset kuvittelemaan, ettei sitä ole. Ihminen herkästi kuvittelee saavuttaneensa hengellisesti kaikkea yllin kyllin ja silloin hän myös lopettaa yrittämisen. Silloin hänen sielunsa tila itse asiassa alkaa heikentyä.

Kuoltuaan ihmisen eteen tuodaan kaikki hänen tekonsa, niin hyvät kuin pahat. Näiden tekojensa perusteella ihminen pääsee joko autuuteen tai kärsimykseen. Lopullinen ja viimeinen sana sanotaan Kristuksen toisessa tulemisessa, jolloin

"Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan." (Matt.16:27)

Tästä kertoo myös [[]]Tuomiosunnuntain evankeliumiluku, jossa Kristus puhuu viimeisestä tuomiosta. Tuo luku päättyy Kristuksen lausahdukseen:

"Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään" (Matt.25:46).

Tässäkin huomaamme taas sen, että Kristus ei puhu niinkään taivaasta, vaan yksinkertaisesti siitä, että hyvät ihmiset pääsevät "iankaikkiseen elämään". Eli, elämä on taivas ja kaikki mikä on elämän ulkopuolella on kuolemaa ja tuota iankaikkisesta rangaistusta.

isä Andrei Verikov