Kuoleman varjosta elämän kirkkauteen (opetuspuhe)

Ortodoksisen Ylösnousemusjuhlan hallitseva teema on Kristuksen voitto kuolemasta, synnistä ja pahoista hengistä.

Kirkas viikko

Ortodoksisessa liturgisessa perinteessä Kristuksen ylösnousemussuntaita seuraavaa viikkoa kutsutaan kirkkaaksi viikoksi. Viikon nimi muistuttaa uskovia Kirkon ensimmäisten vuosisatojen uusista kastetuista kristityistä, jotka oli juuri liitetty pyhässä kasteessa Kristuksen ylösnousemuksen kirkkauteen.

Ortodoksisen kirkon terapeuttinen elämä tarkoittaa ennen muuta mielen ja sydämen hoitamista terveeksi. Ihminen aloittaa hengellisen parantumisen, kun hän tunnustaa sairautensa.

Hengellisen sairauden tunnustaminen edellyttää häneltä katumusta ja murehtimista. Pyhä ortodoksinen kirkko kutsuu meitä jo kasteessa näkymättömään taisteluun saatanaan ja sen voimia vastaan.

Kristus syntyi maailmaan parantaakseen ihmiset itserakkaudesta ja kateudesta. Hän kukisti kuoleman ja synnin. Vapahtaja haluaa ohjata jokaisen ihmisen kasvamaan Jumalan Rakkaudessa hengelliseen eheytymiseen. Kirkon terapeuttinen elämä ei kasva ihmisissä itsestään, vaan edellyttää heiltä jatkuvaa askeesia, Jumalan ja lähimmäisen kohtaamista ja kasvamista tuossa kohtaamisessa.

Ortodoksinen kirkko on uuden luomisen mysteerio ja Jumalan valtakunnan salaisuus. Kirkon elämän myöteisyys kasvaa Lihaksitulleen Jumalan Sanan kuolemana. Kristus kukisti kuoleman kauhistuttavan kosmisen vallan, joka piti vääryydellä ihmiskuntaa vankina ja pakotti sen synnin rappion ja turmeluksen valtaan.

Kristus on ortodoksikristityn elämän esikuva

Pyhät Isät opettavat meille Jumalan Rakkaudesta, joka ilmenee ihmiselämässä puutteena, kaipauksena ja kipeänä Jumalan etsimisenä. Bysantin kirkon rikas terapeuttinen teologia opettaa meille, että ihmisen hengellinen parantuminen synneistä ja himoista tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantumista. Kirkon askeettinen elämä tarkoittaa koko kristillistä elämää. Kristus on ortodoksikristityn elämän esikuva ja hyveen sääntö (Joh. 13:15).

Suomalainrn yhteiskunta elää kituuttaa ulkoisten ja monenkirjavien muutosten aikaa. Yhteiskunnan menosta päättävät byrokraatit ja poliitikot. Kaikki pyritään alistamaan taloudellisille päämäärille. Ihminen haluaa kaiken itselleen, hän ei iloitse jakamisesta ja antamisesta, ei yhteistyöstä ja rakkaudesta; hän epäilee toisia, on innokas ottamaan ja vastahakoinen antamaan lähimmäiselle.

Itsekkyys ja oman edun valvominen kasvavat kaikkialla. Siinä ei ole sijaa toiselle. Jo Aadam ja Eeva hylkäsivät vertaamattoman Toisen, Luojansa ja hyväntekijänsä. Synnin sairaus ilmenee toisen, Jumalan ja lähimmäisen hylkäämisenä. Kristuksen elämä maanpäällä osoittaa meille, että kaavojen rikkomiseen sisältyy aina suuri maailmallinen vaara. Se on myös Kristuksen uskollisen Kirkon jäsenen osa. Hän maksaa aitoudestaan jokapäiväisellä tuhoutumisen tunteella.

Mutta tärkeintä on, että hän todistaa Kristuksen elämästä tässä maailmassa. Uskollinen Kirkon jäsen oppi tuntemaan, että Kristuksen palvelemisen vakavasti ottaminen on tässä maailmassa ainoa keino muuttaa elämän itsekeskeistä ilmapiiriä. Se on ainoa aito kuuliaisuuden muoto tässä ryvettyneessä maailmassa, joka perustuu valheelle ja pettämiselle.

Ortodoksinen kirkko näkee synnin sairautena

Jumala loi aikojen alussa ihmisen ja asetti hänet paratiisiin. Luoja kaunisti ihmisen kaikilla hyveillä ja kielsi häntä syömästä paratiisin keskellä olevasta puusta. Ihminen eli paratiisissa rukoillen ja Jumalaa katsellen, aisteiltaan terveenä ja luonnon mukaisessa tilassa. Mutta ihminen ei totellut Jumalaa vaan söi kiellettyä hedelmää (1. Moos. 3:6). Siksi hänet karkotettiin pois paratiisista. Ihminen suistui luonnonmukaisesta tilastaan synnin tilaan, jossa himot vallitsivat hänet ja johtivat synnin sairauteen.

Ortodoksisen kirkon perinne näkee synnin sairautena, joka seurasi siitä, että ihminen erottautui Jumalasta. Aadam sairastui, koska hänen mielensä pimeni. Synti tarkoittaa ihmisen mielen ja sydämen pimenemistä. Syntiinlankeemuksessa ihmisen sielu täyttyi himoilla ja hänen ruumiistaan tuli eläimen kaltainen. Ihminen pukeutui kuolevaisuuteen ja muuttui Jumalan kuvasta järjettömän eläimen kaltaiseksi. Ihmisen sielu lankesi läpipääsemättömään pimeyteen, jossa pahat henget työskentelevät ihmisen kanssa.

Kirkon Pyhät Isät kuvaavat erinomaisesti ihmisen sielun sairautta, orjuutta, saastaisuutta ja kuolemaa. Synti lietsoo ihmisessä itsekkyyttä, pelkoa ja levottomuutta. Se kuolettaa ihmisen yhteyden Jumalaan ja lähimmäiseen. Jokainen synti merkitsee Aadamin synnin toistamista ja jokainen synti tarkoittaa sielun pimenemistä ja kuolemaa. Ihminen löytää itsensä kuuttomasta yöstä.

Pyhien Isien terapeuttisessa perinteessä kuoleman muistaminen on ihmisen perushyve. Todellinen kuolema on ero Jumalasta ja todellinen elämä on Kristus, joka omalla kuolemallaan on antanut uuden elämän kuoleman valtaan joutuneelle ihmiselle. Kuoleman muistaminen tekee kilvoittelijasta nöyrän, täyttää hänen askeesinsa valoisalla murheella eikä salli hänen hukkua maallisiin huoliin.

Pyhittäjä Makarios Suuri ja kerubi
ikoni
Kuva: Wikipedia

Rukous ja lähimmäisen rakastaminen kuuluvat yhteen. Rukous on sielullis-ruumiillista kilvoitusta, joka edellyttää ihmiseltä järjen ja sydämen, ajatuksen ja tunteen yhteistyötä. Autiomaakilvoittelijoiden neuvot, miten tulee rukoilla, ovat yksinkertaiset ja käytännölliset. Jotkut kysyivät abba Makarios Egyptiläiseltä (k. 390):

”Kuinka meidän tulee rukoilla?”

Vanhus vastasi kysyjille:

”Ei ole tarpeen hokea tyhjää, vaan ojentaa kätensä ja sanoa: Herra, niin kuin haluat ja niin Sinä itse tiedät, armahda minua. Ja jos sota uhkaa: Herra, auta minua. Hän tietää etumme ja on armollinen meille”.

Ilman sisäistä tarkkailua rukous on hyödytöntä. Kilvoittelijan tulee harjoittaa sydämessään rukouksena aikana sisäistä tarkkaavaisuutta. Amma Teodora sanoi:

”On kilvoiteltava päästäkseen sisälle ahtaasta portista. Sillä niin kuin puut eivät voi kantaa hedelmää, elleivät ne saa talvia ja sateita, niin meillekin tämä aika talvi. Ja ainoastaan monien ahdistusten ja kiusausten kautta voimme tulla taivasten valtakunnan perillisiksi”.

Rakkauden tekoja ovat aito lähimmäisen auttaminen, pitkämielisyys ja kärsivällisyys häntä kohtaan sekä oikeamielinen omaisuuden käyttö. Ortodoksisen kirkon psykoterapian tarkoituksena on, että ihminen tulee tietoiseksi sielunsa ongelmista. Se merkitsee sielun sisäisten harhojen tunnistamista ja kohtaamista.

Pyhien Isien mukaan Kristukseen uskominen on koko elämän käsittävää katumusta eli mielenmuutosta. Ihminen näkee silloin elämän synnit ja kuoleman Jumalan Rakkaudessa. Hän sanoutuu irti pahoista hengistä ja yhdistyy Jumalan Rakkauteen.

Synneistä ja himoista vapautumisessa on useita asteista ja vaiheita. Syntien tunnustaminen liittyy erottamattomasti ihmisen parantumiseen ja on välttämätön osa Kirkon terapeuttista metodia. Kirkon terapia ei tarkoita ihmiskeskeistä harjoitusta, vaan ortodoksisen psykoterapian päämääränä on ohjata ihminen Jumalan yhteyteen. Ortodoksinen psykoterapia tarkoittaa hengellistä itsetuntemusta.

Pyhittäjä Johannes Siinailainen kirjoittaa, että kaikki pahat henget taistelevat pimentääkseen mielemme, jotta voisivat sitten tulla mieleemme mieleisine ehdotuksineen. Mutta paljon muita saastaisia henkiä enemmän meitä vastaan taistelee haureuden henki. Se pimentää mielemme ja saa tekemään sellaista, jota vain järjiltään olevat tekevät.

Kilvoittelijan hengellinen parantuminen ei toteudu ilman rakkautta. Hengellinen eheytyminen tapahtuu ihmisessä suuren hengellisen kaipauksen ja täydellisen Jumalan ikävöimisen kautta. Pyhä Basileios viittaa luomattomaan valkeuteen, luomattomiin sanoihin ja käsityksiin. Jumalan näkemisen kauneus ei ole nähtävissä ruumiillisin silmin, vaan ainoastaan ihmisen sielu ja mieli voivat ottaa sen vastaan.

Ortodoksinen psykoterapia ei siis tarkoita psykologista, emotionaalista ja älyllistä tasapainoa, vaan askeettista tietä Jumalan kaltaisuuteen. Kirkon pyhät kilvoittelijat liittävät Teologian mielen rukoukseen. Kilvoittelija keskittää mielensä sisäiseen elämään, ei pelkästään tullakseen hillityksi, kestäväksi, ystävälliseksi ja nöyräksi, vaan että hän kykenee mietiskelemään, harjoittamaan Teologiaa ja rukoilemaan.

Kaikki tämä edellyttää kilvoittelijalta katumusta ja vapautumista himoista. Hän ottaa vastaan Jumalalta hengellisen tiedon ja kykenee erottamaan toisistaan hyveet ja paheet. Kilvoittelija keskittyy sisäiseen elämään ja kykenee mietiskelemään jumalallisia asioita eli harjoittamaan teologiaa ja rukousta.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja opettaa:

”Jos tahdot teologiksi, toisin sanoen oppia tuntemaan Jumalan, älä yritäkään tutkia Jumalan olemusta, sillä ei ihmismieli eikä mikään muu Jumalaa alempi voi päästä selville Jumalan olemuksesta. Yritä sen sijaan mahdollisuuksiesi mukaan tutkia Jumalan ominaisuuksia: Hänen ikuisuuttaan, äärettömyyttään, rajattomuuttaan, hyvyyttään, viisauttaan ja luomisvoimaansa, sekä Hänen kaitselmustaan ja oikeamielistä ohjaustaan. Sillä se joka pystyy vaikka vähänkin selvittämään näitä Jumalan ominaisuuksia, on juuri Jumalan tuntija, teologi”.

Bysanttilaisessa perinteessä painotetaan Kirkon Teologian parantavaa luonnetta. Hengellisessä elämässä korostuu vanhus eli hengellinen ohjaaja, sielujen ja ruumiiden parantaja, sakramentaalinen elämä, koko ihmisluonnon oikeaan jumalalliseen arvoon saattaminen ja sovinto luomakuntaan kuuluvien olentojen kanssa.

Bysanttilaisen teologian mukaan pyhyys merkitsee ylentämistä, ihmisen sielun ja ruumiin eheyden palauttamista, katoamattomaksi tekemistä ja kirkastumista. Kirkon terapeuttinen Teologia on parantavaa ja palvelevaa. Se merkitsee palvelemista eikä valtaa. Siellä, missä ihmisten kesken vallitsee sorto, epäoikeudenmukaisuus ja pakkovalta hylätään Kirkon pyhittävä ja parantava elämä.

Ortodoksinen kirkko ei ole jokin epämääräisen uskon tai hengellisyyden koulu, vaan Hengellinen Sairaala, jossa ihmisiä kutsutaan muuttamaan turmeltunut olemassaolo ykseydeksi Jumalaan ja lähimmäisiin. Heitä kutsutaan eukaristiselle aterialle, jossa he voivat elää kirkkoyhteisönä. Kirkon eukaristia on ortodoksisen elämän ikoni. Se on terapeuttinen näkemys maailmasta Jumalan läsnäolona.

Kristus riisti vallan kuoleman ruhtinaalta

Kristus riisti kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan vallan maailman ruhtinaalta saatanalta, ja päästi vapaaksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina (Hepr. 2:14).

Kirkon elämän kokemus tekee selväksi, että Jumalan pelastustyön kautta saatana on menettänyt valtansa. Kirkon Pyhät Isät osoittavat esimerkillään meille, että ihminen voi vapaan tahtonsa ja Kristuksen voiman kautta kukistaa saatanan. Paholaisen ensimmäinen taistelu kohdistuu ihmismieleen. Se pyrkii kaikin tavoin orjuuttamaan ihmismielen, koska sieltä alkaa synnin kehittyminen. Pahat henget käyvät salaa ihmisen ajatuksissa taistelua sielua vastaan. Ne pyrkivät vangitsemaan mielen himollisten ajatusten kautta.

Mielen sairautta voidaan luonnehtia myös sanalla pimeneminen. Jumalan kuvan mukainen ihmismieli elää kirkastuneessa tilassa. Mutta kun mieli sanoutuu irti Jumalasta, se kadottaa luonnollisen tilansa ja pimentyy. Ihmismielen pimentymistä kutsutaan myös sokeudeksi, koska se merkitsee ihmismielen todellista sokeutumista. Himot sitovat ihmismielen tähän maailmaan ja tekevät siitä näkyvän maailman vangin.

Koska sielu on näkymätön, myös pahat voimat taistelevat näkymättömästi sitä vastaan. Näkymätön vihollinen hyökkää yllättäen suoraan sydämen syvyyksiin ja väijytyksestä lyö sielua kuolettavasti ja tappaa sen synnillä. Pyhittäjä Johannes Siinailainen muistuttaa, että pahat henget saavat usein sielussamme aikaan naurettavuutta, sillä kun olemme kylläisiä, ne aiheuttavat meissä omantunnon pistoksen, ja kun paastoamme, ne kovettavat meidät, jotta me antautuisimme väärien kyynelten petkuttamina himojen äidin eli nautiskelun valtaan.

Pyhittäjä Johannes opettaa, ettei pahoja henkiä pidä totella, vaan on tehtävä päinvastoin. Kilvoittelijan tulee ravita sieluaan hyvillä ajatuksilla erityisesti, kun demonit yrittävät kylvää sieluun saastaisia ajatuksia. Munkki ei voi saavuttaa täydellistymistä ilman kiusauksia.

Kristus valaisee ihmisen sydämen ja ihmisen mieli saa maistaa Hänen hyvyyttään, jonka kaipuu polttaa ihmisen sisintä. Kun kilvoittelijan mieli kiinnittyy lujasti Kristukseen, hän pitää näkyvää maailmaa arvottomana. Kilvoittelijan hengellisen kasvun saa aikaan rakkaus Jumalaan. Jumalalliset hyveet muokkaavat kilvoittelijan mieltä Jumalan rakastamiseen. Parhaiten siihen johdattaa mielen puhdas rukous.

Pahat henget kauhistuvat jumalallisen Hengen armoa, etenkin kun se runsaana laskeutuu ihmissydämiin. Ne eivät uskalla lähestyä Hengen armoa säteilevien kilvoitusmajaa, vaan yrittävät vain mielikuvin, pelottavin ryskytyksin ja sekavin huudoin pelotella ja järkyttää kilvoittelijoita ja saada heidät luopumaan hengellisestä valvomisesta ja rukouksesta.

Pyhittäjä Johannes Siinailainen kutsuu rukousta sovinnoksi Jumalan kanssa. Puhdas rukous on vaikutukseltaan kyynelten äiti mutta myös tytär. Se on kiusaukset ylittävä silta, hyveiden lähde ja tulevan jumalallisen kunnian merkki. Joka tietää sydämensä tunnossa seisovansa rukouksessa Jumalan edessä, on kuin järkkymätön pylväs, jota mikään demonit eivät voi pitää pilkkanaan. Pyhät Isät määrittelevätkin psalmilaulun aseeksi, rukouksen muuriksi ja nuhteettoman kyyneleen hengelliseksi pesuksi. Pätsi koettelee kullan, rukouksessa olemien munkkien innon ja rakkauden Jumalaan.

Rukous on Jumalan ja ihmisen dialogia, joka ei sisällä pelkästään ihmisen älyä, vaan myös ruumiin ja sielun. Pyhittäjä Johannes varoittaa kilvoittelijaa monisanaisuudesta, ettei hänen mielensä eksy sanojen tavoitteluun. Rukouksen monisanaisuus saa mielen harhailemaan, mutta yksisanaisuus pystyy sen kokoamaan.

Rukous ei kuitenkaan ole itsessään päätös. Askeetti ei rakasta Jumalaa rukoillakseen Häntä. Pikemminkin hän rakastaa rukouksen kautta Jumalaa. Pyhittäjä Johannes Siinailainen kiteyttää asian: ”Rakkaus on suurempi kuin rukous, sillä on tunnustettu, että rukous on yksilöllinen hyve, kun taas rakkaus kattaa kaiken”. Joka rakastaa Jumalaa, tahtoo ennen muuta oppia tuntemaan Hänet Itsensä. Kaikki luotu on hänelle toisarvoista.

Sielun parantaminen himoista

Kristuksen ylösnousemus merkitsee Kirkolle terapeuttisen teologian ja käytännön ortodoksisen elämän perustaa. Sielun terapia on tärkeä aihe Kirkolle, koska se ilmaisee ortodoksisen hengellisen elämän olemuksen. Sielun voimien väärinkäyttäminen merkitsee synnin sairautta. Paheet vieroittavat sielun sen luonnollisesta terveydestä eli hyveiden maailmasta.

Kristuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25–37) osoittaa Kirkon jäsenille totuuden Jumalan terapeuttisesta elämästä. Kristus on laupias samarialainen, joka tuli maan päälle parantaakseen synnin haavoittaman ihmisen. Kirkon työ on terapeuttista. Kirkon tehtävänä on parantaa ihmiset sielua kiduttavista sairauksista.

Kirkko on Hengellinen Sairaala. Kristus on Hengellinen Lääkäri, sielun ja ruumiin Terapeutti. Hän on sekä Parantaja että Lääke. Ortodoksisen kirkon koko terapeuttinen Traditio koostuu parantumisesta ja sielun saattamisesta elämään. Kirkon askeettinen ja sakramentaalinen elämä johtaa tähän parantumiseen.

Ortodoksisen kirkon koko traditio sisältää sielun parantumisen opetuksen. Se merkitsee sielun palauttamista elämään, koska synti on kuolettanut ihmisessä elämän. Kirkon Pyhät Mysteeriot ja askeettinen elämä tukevat tätä parantumista. Jos ihminen ei ole tietoinen tästä totuudesta, hän on tietämätön ortodoksisen perinteen hengellisestä ilmapiiristä.

Ortodoksina eläminen edellyttää ennen kaikkea sieluun liittyvien himojen parantamista. Koska synti pimentää ihmismielen ja koko sielun, niin mielen parantaminen tarkoittaa koko ihmisen hoitamista. Jumalallinen suru eli katumus tekee tyhjäksi ihmisessä aistillisen nautinnon.

Ihmisen hengellinen uudestisyntyminen tarkoittaa synnin rappion ja sen aiheuttaman kuoleman kukistamista. Jumalan puhdistavan, valistavan ja jumaloittavan energian kokeminen tapahtuu ihmisessä ennen muuta pyhässä kasteessa ja eukaristiassa.

Kristuksen Ristinkuolema ilmaisee Hänen rakkautensa ihmisiä kohtaan. Se tulee todelliseksi ja jaettavaksi ihmisille pyhissä mysteerioissa ja askeettisessa elämässä, jonka kautta ihmiselle suodaan puhdistuminen, valistuminen ja jumaloituminen. Niiden kautta ihminen kukistaa Kristuksen synnin rappio ja kuolevaisuuden.

Kristuksen Risti ja Ylösnousemus muodostavat Kirkon elämän perustan. Ne merkitsevät ihmiselle Jumalan tuntemisen metodia eli hesykastista elämää, joka eroaa selkeästi läntisten tunnustuskuntien skolastisesta ja moralistisesta opetuksesta.

Syntien näkeminen on vaikeaa. Se vaatii kilvoittelijalta jatkuvaa Kirkon hengen mukaista askeesia. Himoista vapautuminen vaatii Kirkon jäseneltä hengellistä rohkeutta. Kristus ilmaisee Itsessään ihmiselle hänen jumalallisen alkuperänsä, tulevaisuutensa ja sisäiseen ihmiseen kätketyt mahdollisuudet.

Ortodoksinen kirkko merkitsee hengellisenä sairaalana lääkitsemistä ja kirurgiaa. Ortodoksisessa psykoterapeuttisessa teologiassa on ajatonta ihmisten keskinäinen askeettinen veljeys ja huolenpito. Rakkauden teot ja Kristuksen seuraaminen pyhässä askeesissa osoittavat, että Kirkon uskolliset jäsenet antavat itsensä Jumalan ja lähimmäisen palvelemiseen.

Ortodoksinen kirkko ei ole tarkoita uskonnollisten rituaalien täyttämiä kultillisia juhlamenoja. Ortodoksinen liturgia ei ole teatteriesitys tai konsertti. Ortodoksinen kirkko ei tarkoita älyllistä uskontoa. Se ei ole ensinkään uskonto, vaan Kirkko.

Kristus valitsi opetuslapsikseen kalastajia. Pyhä apostoli Paavali sanoi:

”Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään” (1. Kor. 1:27).

Kristus nousi kuolleista - totisesti nousi!

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Abba Dorotheos, 1979, Abba Dorotheoksen kaksitoista opetuspuhetta. Suomentanut Kyllikki Härkäpää. Juva.
• Chryssavgis, John, 2004, From the Egyptian Desert to the Sinaite Mountain. Aldershot.
• Faros, Philotheos, 1998, Functional and Dysfunctional Christianity. Holy Cross Orthodox Press. Brookline.
• Filoteos Siinailainen, pyhittäjä, 1991, Henkisestä raittiudesta. Teoksessa Filokalia III osa. Pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
• Gerontikon, 1984, Gerontikon eli pyhien vanhusten sanomaa. Suomentanut Johannes Seppälä. Pieksämäki.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1995, Kuoleman varjosta elämän kirkkauteen. Teoksessa Erga 1994. Ortodoksisen teologian laitoksen vuosikirja 1994. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 2013, Bysantin kaksi maailmaa: Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
  • 2016, Ortodoksista psykoterapiaa. Joensuu.
  • 2010, Kirkko ihmissielujen sairaalana. Teoksessa Hakkarainen Jarmo ja Hakkarainen Pentti. Kirkas pimeys ja kuoleman musta siipi. Joensuu.

Hakkarainen, Pentti, 2009, Hengellisen kilvoituksen alkulähteille. Teoksessa Bysantin hengellistä terapiaa Kainuussa. Isä Pentti Hakkaraisen ajatuksia kirkosta, hengellistä kasvusta ja kulttuurista. Isä Pentti Hakkaraisen 60-vuotisjuhlarahasto/ Kajaanin ortodoksinen seurakunta. Joensuu.

• Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy, The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
  • 1997, Saint Gregory as a Hagiorite. Translated by Esther Williams. Levadia.
  • 1998, The Mind of the Orthodox Church. Translated by Esther Williams. Levadia.
  • 2010, The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychotherapy in Action. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2011, Orthodox Monasticism as the Way of Life of Prophets, Apostles and Martyrs. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Louth, Andrew, 1996, Maximus the Confessor. Routledge.
• Pyhittäjä Johannes Siinailainen, 1986, Portaat. Suomentanut Johannes Seppälä. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Pieksämäki.
• Pyhä Maksimos Tunnustaja, 1986, Rakkaudesta. Teoksessa Filokalia II osa. Kokoelma kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
• Romanides, John S.
  • 2002, The Ancestral Sin. A comparative study of the sin of our ancestors Adam and Eve according to the paradigms and doctrines of the first- and second-century Church and the Augustinian formulation of original sin. Translation with an Introduction by George S. Gabriel. Ridgewood.
  • 2008, Patristic Theology. The University Lectures of Fr. John Romanides. Uncut Mountain Press.
• Thalassios Afrikkalainen, 1986, Rakkaudesta, itsehillinnästä ja sisäisestä elämästä. Teoksessa Filokalia II osa. Kokoelma kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
• Yannaras, Christos, 1984, The Freedom of Morality. Crestwood.