Luomattoman valkeuden juhlana (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Ortodoksinen kirkko viettää elokuun 6. päivänä Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkastumisen juhlaa.
Kristuksen kirkastumisen juhla on samalla monen ortodoksisen seurakunnan ja Valamon luostarin kirkon temppelijuhla. KS apulaispiispa Paavali vihki Kajaanin seurakunnan pääkirkonkäyttöönsä 1959, jolloin tuli kuluneeksi 600 vuotta pyhän Gregorios Palamaksen (1296-1359) kuolemasta. Kristuksen kirkastumiselle omistettu pyhäkkö on tänä päivänä viime vuosina tehtyjen muutosten ansiosta liturgisesti ja kirkkotaiteellisesti ehyt kokonaisuus. Kirkossa kuvastuu Suomessa ainutlaatuisen luovasti Vanhan Kirkon perinne.
Pyhä Gregorios Palamas korosti teologisessa opetuksessaan, että ihmisen pelastuminen on enemmän kuin pelkkää anteeksiantamusta; se on ihmisen aitoa uudistumista, jonka saavat aikaan Jumalasta lähtevät energiat, jotka kohtaavat ja ympäröivät ihmisen ja saattavat hänet yhteyteen Jumalan kanssa. Palamaksen teologian lähtökohtana oli elämä Kristuksessa. Tähän sisältyi myös sosiaalinen ja yhteiskunnallinen vastuu.
Elämä Kristuksessa
Kolme evankelistaa kertoo Taaborin vuorella tapahtuneesta Vapahtajan kirkastumisesta (Matt.17:1-9, Mark. 9:2-8 ja Luuk.9.28-36). Kristuksen luomattoman valkeuden todistajina Taaborilla olivat profeetat Mooses ja Elia, ja opetuslapset: Pietari, Jaakob ja Johannes. Pyhät isät opettavat, että Pietari valittiin, koska hän rakasti Kristusta, Johannes, koska hän oli Kristukselle rakas ja Jaakob, koska hän kärsi Kristuksen opetuslapsista ensimmäisenä marttyyrikuoleman.
Kun Kristus palasi takaisin Taaborilta, Hän ilmoitti opetuslapsilleen, kuinka Hänet annetaan ihmisten käsiin ja
- “he tappavat Hänet ja kolmantena päivänä hän nousee kuolleista” (Matt.17:3).
Bysanttilaiset hymnografit kuvaavat juhlan teksteissä syvällisesti Kristuksen kirkastumisen ja Hänen kärsimyksensä, Taaborin ja Golgatan keskinäisen yhteyden. Kristuksen kirkastumisen juhlaa alettiin viettää Bysantissa 300-luvun lopulla elokuun 6. päivänä.
Pyhä Gregorios Palamas (k. 1359) ilmaisee Bysantin kirkon opetuksen, kun hän puhuu Jumalan Valtakunnasta luomattoman valkeuden näkemisenä. Aikamme ihmiset puhuvat sen sijaan usein Jumalan Valtakunnasta luotuna asiana.
Pyhä Gregorios kehitti Jumalan tuntemisen kokemusperäisen käsitteen. Palamaksen teologianlähtökohta oli, että Jumalaa ei voi oppia tuntemaan rationaalisen ajattelun kautta, vaan ainoastaan yhteydessä Jumalaan eli palautettuna luonnolliseen tilaansa ihminen voi saada välittömän tiedon ja kokemuksen Luojastaan.
Kristuksen kirkastuminen tapahtui rukouksen aikana:
- “Hänen rukoillessaan, hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivät kirkkaan valoisina” (Luuk.9:29).
Kristus ei tarvinnut rukousta kirkastuakseen. Hän halusi osoittaa opetuslapsilleen, että heidän oli mahdollista saavuttaa rukouksessa Jumalan suurenmoinen kokeminen ja ilmestyminen.
Pyhä Gregorios Palamas korostaa lakkaamattoman mielen rukouksen merkitystä. Ihminen voi löytää lakkaamattoman mielen rukouksen kautta osallisuuden Jumalan Valtakuntaan ja iankaikkiseen elämään.
Ihmisen on mahdotonta omistaa Jumala sisimmässään tai yhdistyä Hänen käsittämättömään valkeuteen, ellei ihminen puhdistu hyveen kautta ja nouse itsensä yläpuolelle. Palamas kirjoittaa Pyhää hiljaisuutta harjoittavien puolustuksessa:
- “Me emme pidä sanojen ja ajatusten kautta löydettyä tietoa oikeana käsityksenä, vaan sitä tietoa, mikä tulee osoitetuksi tekojen ja elämän kautta. Tällainen tieto ei ole vain totta, vaan on myös varmaa ja muuttumatonta.”
Kirkon hengellinen elämä rakentuu pyhän Gregorios Palamkasen mukaan kokemukselliseen, osallistuvaan ja voimalliseen suhteeseen Jumalan ja ihmisen välillä. Kirkollisessa elämässä yhdistyvät toisiinsa Kirkon opetus ja käytäntö.
Kaikki myönteinen kasvaa Kirkon elämänkokemuksesta. Pyhän Gregorios Teologin (k. 390) mukaan “Kirkon totuus ja oikea usko eivät ole sanoissa vaan asioissa.” Etusija on ortodoksisen yhteisön kokemuksella, teoilla ja elämällä.
Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan Taaborin jumalallinen valkeus on kiistattomasti luomatonta valkeutta, joka ratkaisevasti eroaa kaikesta ihmisen tuntemasta luodusta valkeudesta. Kristuksen kirkastunut ruumis julistaa ihmisen Jumalakuvan alkuperäistä kauneutta. Se osoittaa millainen ihmisen ruumis olisi, ellei lankeemusta olisi tapahtunut.
Pyhä Gregorios syyttää niitä, jotka käyvät sotaa Valkeutta vastaan ja pitävät Taaborin valkeutta aistillisena ja luotuna. Heidän käsityksensä ei perustu Raamattuun eikä Pyhään Traditioon, vaan "kreikkalaisten rationaaliseen sanaan" eli tämän maailman viisauteen.
Bysanttilaisen teologian mukaan ihmisen arvo kasvaa siitä, että hänet luotiin Jumalan kuvaksi. Hän kuuluu sieluna ja ruumiina sekä aineelliseen että aineettomaan järjestykseen. Ihmisellä on kyky Jumalan tuntemiseen ja Hänen vastaan ottamiseen.
Pyhä Gregorios Palamas opettaa, että pelastava tieto on Jumalan tuntemista totuudessa. Ihmisen todellinen tieto Jumalasta on Jumalan toiminnan hedelmää. Jumalan tunteminen edellyttää koko ihmisen osallistumista rukoukseen ja diakoniaan Jumalaan ja lähimmäiseen kohdistuvassa rakkaudessa.
Kristus heijastaa toisessa tulemisessaan Taaborin kirkkautta. Palamas korostaa, että jumalallinen kirkkaus ei ole fyysistä, aistein havaittavaa. Sen vuoksi sitä ei voi nähdä pelkästään fyysisin silmin. Kolme opetuslasta saattoivat nähdä Taaborilla Kristuksen kirkkauden, koska he kävivät läpi hengellisen muuttumisen.
Syntiinlankeemus merkitsi ihmisen kääntymistä pois Jumalasta. Jumala loi ihmisen vapaaksi olennoksi, ja vapaudessa ihminen lankesi syntiin. Lankeemus merkitsi ihmisen erottautumista Jumalan eläväksi tekevästä ja valistavasta armosta.
Bysanttilaiset hyväksyivät ihmisen langenneen tilan tosiasian. He kohdistivat mielenkiintonsa ongelmaan, kuinka ihmisluonto voidaan palauttaa alkuperäiseen, luonnolliseen tilaansa, kuinka ihmisen kyvyt voidaan saattaa toimimaan normaalisti. Ihminen pääsee luonnolliseen tilaan hyveen viitoittamaa tietä. Ihminen saavuttaa hyveiden kautta himottomuuden eli sisäisen puhtauden.
Selkeä tietoisuus omasta langenneesta tilasta on alku kilvoitukseen kohti hengellistä täydellisyyttä, kohti Jumalan kaltaisuutta ja Hänen kanssaan yhdistymistä. Elävästä uskosta syntyy nöyryys; nöyryydestä kasvaa rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin; ja rakkauden avulla ihmiset edistyvät tiedossa. Isät painottavat himottomuuden ja hengellisen tiedon läheistä suhdetta. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) opettaa:
- "Itsehillinnän hedelmä on himottomuus ja uskon anti on hengellinen tieto. Himottomuuden suojissa kehittyy kyky erottaa oikea väärästä, hengellisen tiedon hedelmä taas on rakkaus Jumalaan."
Teologia edellyttää osallistumista uskon salaisuudesta
Bysanttilaisten isien ja opettajien mukaan filosofia, viisauden rakastaminen, on sekä jumalallista että inhimillistä. Bysanttilaiset isät ylistivät sisäistä eli hengellistä filosofiaa ja asettivat sen paljon korkeammalle kuin ulkoisen filosofian.
Bysanttilaisen filosofian perusta ei ole platoninen eikä aristoteelinen vaan kristillinen. Bysanttilainen filosofia perustuu Jumalan ilmoitukseen. Kreikkalaisesta filosofiasta lainatut ainekset saavat bysanttilaisessa ajattelussa uuden merkityksen. Bysanttilaisille isille ja opettajille kristinusko on todellinen ja korkein filosofia, koska Kristus, Jumalan Viisaus on sen ilmaissut.
Filosofian päämääränä on tutkia näkyvään todellisuuteen liittyviä totuuksia. Sen tarkoituksena on hyödyttää ja vahvistaa ajallista elämää. Filosofia käyttää logiikkaa välineenä. Inhimillinen viisaus voi pyhän Gregorios Palamaksen mukaan johtaa ihmisendemoniseen viisauteen. Hän lainaa apostoli Jaakobin kirjeen sanoja:
- "Sellainen ei ole ylhäältä tulevaa viisautta, vaan maallista, ihmisistä tulevaa, pahojen henkien viisautta" (Jaak.3:15).
Siksi maallinen viisaus on usein vastakkaista Jumalan viisaudelle. Palamas viittaa harhaoppisiin, jotka hylkäävät Jumalan Ilmoituksen ja käyttävät sen sijaan "inhimillisiä arvailuja". Harhaoppiset ovat ateisteja, koska he eivät usko Jumalaan sellaisena kuin Hän on ilmoittanut Itsensä profeetoille, apostoleille ja Kirkon isille.
Ortodoksisen kirkon teologia tutkii jumalallisia dogmeja, totuutta Jumalasta, joka "todella on kaiken ymmärryksen yläpuolella". Filosofian ja teologian vertaaminen toisiinsa on lähinnä kahden erilaisen maailman ja olemisen vertaamista. Toisin kuin läntinen skolastiikka tai hänen opillinen vastustajastansa Barlaam Kalabrialainen (k. 1348) Gregorios Palamas rajaa filosofian tutkimisen ja sen mukaisen tiedon luotuun todellisuuteen.
Barlaamiin vaikutti läntinen skolastinen ajattelu. Hänestä filosofinen ja teologinen tieto oli yhdenmukaista. Hän näki iankaikkiset ja luomattomat asiat ajallisen ja luodun näkökulmasta ja hylkäsi raamatullisen ja patristisen teologian tekemän eron luomattoman ja luodun välillä. Hän sivuutti myös Jumalan ilmoituksen läsnäolon ja vaikutuksen Kirkon historiassa.
Barlaam torjui keskiajan skolastisen teologian hengessä mahdottomana ihmisen kokemusperäisen Jumalan tuntemisen Kirkon liturgisessa ja askeettisessa elämässä.
Gregorios Palamaksen mukaan ihminen ei saavuta Jumalan tuntemista käsitteellisten lakien ja periaatteiden dialektisen metodin kautta. Jumalan tunteminen toteutuu Kirkon karismaattisen kokemuksen kautta. Kokemus suodaan heille, joilla on puhdas sydän ja mieli. Heidän ruumiinsa ja sielunsa on kirkastunut Jumalan luomattomasta valkeudesta.
Teologia edellyttää aina osallistumista uskon salaisuudesta. Jumalan tunteminen on elämää, toimintaa ja kokemusta. Jumalan kokemisessa ja osallistumisessa hänen elämäänsä, teologia ylittää intellektuaaliset ja rationaaliset lait. Bysanttilaiset teologit ymmärsivät teologian kokemuksena ja elämänä. Se erotti luodun todellisuuden tutkimisen ja tuntemisen luomattoman Jumalan todellisuuden kokemuksesta.
Kristuksen kirkastumisjuhlan hengen mukainen bysanttilainen teologia opettaa uskoville, että pyhyys merkitsee ihmisen olemassaolon ylentämistä, katoamattomaksi tekemistä ja kirkastamista. Ilman sielun puhdistumista ja parantumista ei ole ortodoksista teologiaa. Ihmissielun puhdistuminen ja parantuminen tapahtuu uskovan ja Pyhän Hengen yhteistyössä.
Ortodoksinen teologia on ihmisen parantumisen hedelmä. Ortodoksinen teologia tarkoittaa uskovien kokemuksellista osallistumista, ykseyttä ja Jumalan näkemistä. Pyhien isien perinteessä teologeja kutsutaan “Jumalan näkijöiksi”. Ortodoksista teologiaa voidaan perustellusti kutsua “ihmisten hengellisen parantumisen tieksi”.