Maallistuminen vääristää kirkon hengen (opetuspuhe)

Suuren paaston loppumetreillä on paikallaan käsitellä ortodoksiseen hengelliseen parantumiseen liittyvää opetusta. Se on äärimmäisen tärkeää ajassamme, jolle on luonteenomaista hengellisen elämän kaavamaisuus ja aneemisuus.

Pyhien Isien Teologia on ihmisen hengellisen parantumisen tiedettä. Ortodoksisen kirkon terapeuttisessa Teologiassa ihmisen katumus yhdistyy Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen.

Ortodoksinen terapeuttinen teologia on kiinnostunut sydämen puhdistumisesta himoista, jotta ihmissielu voitaisiin tervehdyttää. Tämä sielun tervehdyttäminen koskee kaikkia.

Parantuminen edellyttää kilvoittelijalta oman langenneen tahdon kieltämistä, luopumista himollisesta elämästä, hengellistä murhetta ja Jumalan hyveiden vastaanottamista.

Siksi maanpäällinen elämä on tarkoitettu ortodoksikristitylle kilvoittelua varten. Hyveet ja hengellinen kasvaminen edellyttävät toisiaan. Ortodoksikristittynä oleminen on ortodoksikristittynä elämistä.

Usko, rukous, askeesi ja teologia

Terapeuttisia metodeja ja tienviittoja ihmisen hengellisen kasvamisen ja kirkastumisen tiellä ovat usko, rukous, askeesi ja teologia. Pyhät Isät opettavat, että Kirkon olemassaolo toteutuu ihmisen terapeuttisena vapauttamisena synnin ja himojen maailmasta. Terapeuttisia metodeja ja tienviittoja ihmisen kirkastumisen tiellä ovat usko, rukous, askeesi ja teologia.

Hengellisen parantumisen keskus on Kirkko. Kirkko on sairaala, jossa hoidetaan synnin ja himojen sairastuttamia ihmisiä. Kun Kirkossa opetetaan sairaudesta ja parantumisesta, sillä tarkoitetaan, että ihmisen sisäinen maailma on sairas ja tarvitsee hoitamista. Kirkon terapeuttinen hoito tarkoittaa ihmisen puhdistumista, kirkastumista ja jumaloitumista.

Kirkko elää maailmassa sekä Kristuksen Ruumiina että Kristuksessa. Ortodoksinen kristillisyys ei määrittele itseään maallistuneiden uskonnollisten ryhmien tavoin kapeasti uskonnoksi, joka huolehtii vain omista seuraajistaan.

Jumalan tavoin Kirkko haluaa, että ”kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1. Tim. 2:4), sillä Jumala on kaikkien, erityisesti uskovien pelastaja (1. Tim. 4:10).

Ortodoksisen kirkon tarkoitus maailmassa on ykseys Kristuksessa, joka tarkoittaa ihmisen sydämen ja mielen parantamista. Kirkon hengellinen elämä koetaan askeesissa ja Pyhissä Mysteerioissa Jumalan luomattomaan armoon osallistumisessa.

Ihmisen todellinen tieto Jumalasta on Jumalan Pyhien Energioiden hedelmää. Jumalan tunteminen edellyttää koko ihmisen osallistumista rukoukseen ja diakoniaan Jumalaan ja lähimmäiseen kohdistuvassa rakkaudessa.

Bysantin kirkon teologian historia osoittaa, että Kirkon sosiaalinen tietoisuus ilmaisee Jumalan ja ihmisen välisen rakkauden. Kirkon Pyhät Isät taistelivat yhteiskunnan sosiaalisen tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. He opettivat, että omaisuuksien kasautuminen harvojen käsiin johtaa ihmiset rappioon, itsekkyyteen, lihallisuuteen ja nautinnonhaluun.

Aikamme ihminen elää globalisaation, monikulttuurisuuden ja moniarvoisuuden vääristävässä vaikutuspiirissä. Ne kaikki vähentävät osaltaan ortodoksisen uskon yhteiskunnallista merkitystä ja ihmisen yhteyttä paikalliseen eukaristiseen yhteisöön.

Ihmisen mieltä saastuttavat ja vangitsevat maailmalliset ajatukset ja fantasiat. Ihmisen keskeisenä himona on maailmanlaajuisen taloudellisen hyödyn tavoitteleminen. Globalisaatiosta on vuosikymmenien aikana muodostunut käsite, jolla puolustetaan julkisen talouden leikkauksia, laajoja irtisanomisia ja työn tuottavuuden korostamista. Globalisaation kirkolliset vaikutukset ovat tallautuneet taloudellisten vaikutusten jalkoihin.

Länsimaisten kristittyjen ja myös lukuisten ortodoksien pahin ongelma on siinä, että he ovat uskonnollistaneet kristillisyyden ja muuttaneet kirkon uskonnoksi. He noudattavat elämässään itsekeskeistä uskonnollista näkemystä.

Yhteiskunnan monenkirjava maallistuminen uhkaa monin tavoin ortodoksisen kirkon terapeuttista askeesia ja elämää. Maallistuminen vääristää laitoskirkon hengellisen elämän. Kun ihminen luopuu Jumalasta, hän hylkää Jumalan kuvan ja muuttaa itsensä epäjumalaksi.

Ortodoksisessa perinteessä käsitteet totuus, oikeudenmukaisuus, rauha, tasavertaisuus ja veljeys eivät ole ideologisia käsitteitä tai moraalisia kysymyksiä.

Ne saavat olemassaolonsa Kristuksessa ja Pyhissä Isissä, profeetoissa sekä kaikkien aikakausien isissä ja äideissä. Kirkollinen elämämme ei perustu pelkästään hyvään tahtoon tai aloittamaamme taisteluun, vaan Jumalan suurenmoisiin tekoihin. Se on ihmisen persoonallista osallistumista jumalalliseen elämään, joka toteutuu ainoastaan ihmisen ja Jumalan yhteistyössä.

Kirkon tulee hahmottaa moniarvoisen yhteiskunnan keskellä Kirkon perinteen mukaisia kasvatustavoitteitaan. Kirkko ei ole paikalleen pysähtynyt kulttikerho, vaan palveleva eukaristinen yhteisö.

Eukaristia pyhittää uskovien keskinäiset suhteet

Ortodoksinen hengellisyys on uskovan elämää ja taistelua Pyhässä Hengessä. Kirkon jäsenen persoonallinen vallankumous merkitsee askeesia hengellisenä harjoituksena. Ihminen tarvitsee tässä askeettisessa taistelussa keskeisesti sydäntä.

Kun kilvoittelija parantuu sydämen sairaudesta, hän kääntyy todelliseen sosiaalisuuteen. Puhdas sydän ottaa vastaan Pyhän Hengen kirkkauden. Ihmisestä tulee Pyhän Hengen todellinen ja hengellinen temppeli.

Bysantin Kirkon sosiaalinen tietoisuus kasvaa yhteisestä eukaristisesta rukouksesta. Kirkon sosiaalisen vastuun kantamisen esikuva on Kristus. Eukaristia vahvistaa ja pyhittää kirkkoyhteisön, mutta se pyhittää myös uskovien keskinäiset suhteet.

Ortodoksinen liturginen elämä merkitsee Kirkon uskon ja käytännön synteesiä. Pyhä Ehtoollinen määrittää uuden ihmisyyden eetoksen Kristuksessa. Työ, talous- ja kulttuurielämä, perhe, taide, teknologia ja politiikka tulevat osaksi ihmisen eukaristista suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin. Pyhä Eukaristia on Kirkon elämää ja eetosta.

Eukaristia tuomitsee kuluttamisen ilman jakamista

Ortodoksisen kirkon opettama rakkaus on universaalista, kansalliset ja rodulliset rajat ylittävää toimintaa, joka vapauttaa ihmisen ennakkoluulojen tyranniasta.

Bysantin Kirkon yhteiskunnallinen ja kulttuurinen liturginen eetos vaikuttaa nykyään nostalgiselta muistolta. Ihmiset eivät kokoonnu kirkkoon elääkseen Kristuksen Ruumiina. He menevät kirkkoon tyydyttämään uskonnollisia tarpeitaan eli rukoilemaan yksinään.

Maallistumisen keskellä ortodoksit tarvitsevat Pyhän Eukaristian ja Kirkon välisen suhteen uudelleen löytämistä. Kirkon eukaristinen elämä ei ole käsitteellistä, vaan yhteisöllistä elämää. Eukaristia tuomitsee kuluttamisen ilman jakamisen iloa.

Pyhä Ehtoollinen on Kirkon jäsenten uudistuneen jumalasuhteen esikuva ja se ei perustu alistamiseen vaan vapauteen. Jos ortodoksien elämä eroaa Kirkon profeetallisesta eetoksesta, se on järjettömyyttä, väkivaltaa, sotaa, orjuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja kurjuutta. Pyhä Eukaristia hylkää yksilökeskeisen, hyötynäkökohtiin perustuvan valheteologisen ajattelun ja toiminnan.

Kirkon jäsenet ovat vieraantuneet Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta ja Kirkon liturgisesta elämästä. Liturgia rajoittuu kirkkorakennukseen; sen ulkopuolella liturgia ei juurikaan vaikuta. Kirkollinen toiminta perustuu seurakunnissa yhä enemmän maallisiin lähtökohtiin.

Tähän on syynä ihmisten elämän maallistuminen. Kun ihmisen maailmankuva ei muodostu Kirkon yhteisestä liturgisesta kokemuksesta, liturgian ja elämän kesken ei synny vastaavuutta. Jumalanpalveluksesta tulee ihmiselle muodollinen tapa tai suoritus.

Eukaristisen uhrin kantaminen on Kirkon liikettä, jonka on tarkoitus toteutua elämässä Eukaristiana eli elävänä kiitosuhrina Jumalalle. Jotta eukaristinen liturgia voisi tulla liturgian jälkeiseksi liturgiaksi eli jokapäiväisen elämän esikuvaksi ja terapeuttiseksi lähteeksi, ihmisiltä vaaditaan sisäistä uudistumista.

Pyhä Eukaristia ilmaisee Kirkon profeetallisen eetoksen, jonka kautta Kirkko elää ja tulkitsee aikaa ja historiaa. Jumalallinen Liturgia opettaa uskoville yksilön ja yhteisön oikeat elämänsuhteet. Se on myös on heidän uudistuneen jumalasuhteensa esikuva, joka perustuu vapauteen Jumalassa.

Jos ortodoksien elämä ei perustu tähän profeetalliseen eetokseen, se muuttuu traagiseksi järjettömyydeksi, väkivallaksi, epäoikeudenmukaisuudeksi ja kurjuudeksi.

Ortodoksien profeetallisena tehtävänä on tuomita yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus ja poliittinen sorto. Kirkon jäsenten profeetallinen eetos ei kuitenkaan rajoitu kaavamaiseen moralismiin tai yhteiskunnallisiin muutosvaatimuksiin. Kirkon eettinen opetus on yhteisöllistä ja yhteiskunnallista etiikkaa. Pyhä Eukaristia on kirkkoyhteisön elämää. Pyhä Eukaristia hylkää yksilökeskeisen hyötynäkökohtiin perustuvan ajattelun ja toiminnan.

Ortodoksisen kirkon elämän päämäärä on muuttumaton. Kirkko kutsuu ihmisiä Jumalan uudistavaan maailmaan, rakkauteen, keskinäisen kunnioittamiseen ja palvelemiseen. Kirkko elää Pyhässä Liturgiassa ihmisen ja luomakunnan kirkastumisen. Kirkon merkitys ilmoitettiin luomakunnalle Kristuksen kirkastumisessa pyhällä Taaborin vuorella. Siksi pelastus on ihmisen terapeuttinen matka lankeemuksesta kirkastumiseen, kuolemasta iankaikkiseen elämään.

Ortodoksinen kirkko on poliklinikka

Hengellisen kuoleman luonteenpiirre on pysähtyneisyys. Kaavojen keskellä rämettyvä elämä on jo itsessään kuoleman lähetti. Hengellinen muutos merkitsee syvää, askeesin elämänkokemukseen perustuvaa tunnetta jumalallisen elämän ainutlaatuisuudesta. Pyhät Isät opettavat rakkaudesta, joka on puutetta, kaipausta ja täyteyden hakemista, Jumalan kipeää etsimistä.

Usko, askeesi ja Jumalan Pyhien Salaisuuksien näkeminen on mahdotonta ilman rakkautta. Pyhän Johannes Krysostomoksen (k. 407) saarnat arvioivat terävästi 300-luvun lopun ja 400-luvun alun yhteiskunnallisia oloja. Hän arvosteli puheissaan rikkaiden ylellisen elämän hedelmättömyyttä. Ihmisen on koottava aarteita taivaaseen eikä maan päälle, sillä kaikki maalliset aarteet ovat katoavaisia. Syyrialaisen kirkkoisän mielestä rikkaus on ihmiselle vaarallinen taakka, joka orjuuttaa sielun ja estää sitä palvelemasta Jumalaa ja lähimmäistä.

Krysostomos käsitteli saarnoissaan monipuolisesti kristittynä elämistä maailmassa. Hän arvioi niissä sarkastisesti rikkaiden moraalista sairautta. Hän kiinnitti huomiota yhteiskunnan rikkaiden ihmisten harjoittamaan epäoikeudenmukaisuuteen, kylmyyteen, välinpitämättömyyteen ja siitä aiheutuneeseen suruun ja kärsimykseen. Pyhää Esipaimenta kauhistutti rikkaiden ylellisen elämän hedelmättömyys.

Pyhä Johannes arvosteli kirkkojenkin loistokkuutta. Hänen mukaansa Kirkon jäsenelle ei ole hyötyä siitä, että hän tuo temppeliin silkkiä ja kallisarvoisia metalleja, mutta jättää Kristuksen kärsimään kirkkorakennuksen ulkopuolelle kylmyyttä. Kirkko on pikemmin enkelien voitollinen sotajoukko kuin hopeasepän liike!

Konstantinopolin arkkipiispa Johannes oli vakuuttunut, että Kirkko on poliklinikka eikä oikeusistuin. Kristittyjen uskon ykseys edellyttää hyvän siirtämistä myös lähimmäiselle. Jokainen on vastuussa lähimmäisestään.

Kirkon sosiaalinen tietoisuus merkitsee inhimillisen kurjuuden tasavertaista jakamista ja solidaarisuutta. Se eroaa täysin länsimaisesta elämänihanteesta, jossa korostuu yksityisen ihmisen onnellisuus ja hyvinvointi. Ortodoksisen kirkon rukouselämä kannustaa uskovia yhteisölliseen vastuuseen lähimmäisistä. Pyhien Isien sosiaalinen käytäntö yhdistyy ihmisen pelastamiseen eukaristisessa yhteisössä.

Bysantin keisarikunta (330–1453) loi ensimmäisen kristillisenä valtiona kattavan filantrooppisen järjestelmän. Kirkko, valtio ja yksityiset hyväntekijät perustivat hyväntekeväisyyslaitoksia. Bysantin kristityt julistivat pelastuksen evankeliumia, mutta myös ruokkivat köyhiä, osoittivat vieraanvaraisuutta muukalaisille, huolehtivat sairaista ja antoivat turvan, leskille, vanhuksille ja orvoille.

Bysanttilaiset näkivät, että ortodoksinen kirkko on yhteiskunnassa tärkeä muutosvoima. Nykyajan länsimaisen ihmisen on lähes mahdotonta ymmärtää Bysantin kirkon ja valtion yhteistyötä, jonka terapeuttisen mielenkiinnon kohteena oli ihminen.

Bysanttilainen ihmisrakkaus osoittaa merkitsee ihmisen koko persoonallisuutta sävyttävää suhtautumistapaa maailmaa kohtaan. Rakkaus ja myötätunto ovat edellytyksiä ihmiselämän monipuolisen hyvinvoinnin saavuttamiselle. Siinä on bysanttilaisen filantropian ajaton viisaus.

Saatana on synnin keksijä ja valheen isä

Ortodoksikristittyjen tehtävä 2000-luvun alun maailmassa on tuoda julki Bysantin kristillisen elämän terapeuttinen mieli. Kirkon elämän luonne on dynaaminen.

Bysanttilaiset isät olivat syvästi vakuuttuneita Kristuksen läsnäolosta Kirkon jumalanpalveluksessa, opetuksessa ja askeesissa. Jumalan rakastaminen merkitsi heille ihmisen rakastamista syntyperään tai sosiaaliseen asemaan katsomatta.

Pyhät Isät kantoivat vastuuta puutteenalaisista, sairaista, kärsivistä ja unohdetuista. He näkivät, että saatana, lähimmäiset ja ihmisen oma langennut tila aiheuttavat pääasiallisesti ihmiselämän moninaiset kärsimykset.

Jokainen maailmaan syntyvä ihminen kohtaa elämässään kärsimyksen ja elämän vaikeuksien salaisuuden. Ennen Aadamin ja Eevan lankeemusta ei maailmassa ollut pahuutta ja syntiä.

Saatana on synnin keksijä ja valheen isä. Siksi saatanan synti on ikuinen. Ensimmäiset ihmiset lankesivat saatanan viettelemänä syntiin. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö ihminen ole henkilökohtaisesti vastuussa synneistään. Ihminen on luotu vapaaksi olennoksi, joten hän on vastuussa teoistaan ja tekemättä jättämisistään.

Ihmisen elämä ilman Jumalaa on täynnä kärsimyksiä, pettymyksiä ja epätoivoa. Sellaisen ihmisen sielu elää kesyttömänä ja hänen sydämensä on kova.

Kun hän alkaa kuitenkin tuntea Jumalan armoa, myös hänen olemuksellinen epävarmuutensa ja tyhjyytensä häviää ja hänen sielunsa ja ruumiinsa alkaa parantua. Kun ihminen kääntyy Kirkossa Jumalan puoleen, hän on varovainen ajatustensa suhteen ja ottaa vastaan Jumalan tarjoaman uskon. Hän vyöttää itsensä kärsivällisyydellä ja nöyryydellä.

Kirkko on Sairaala synnin haavoittamille ihmisille

Bysantin kirkon terapeuttinen teologia opettaa, että ihmisen hengellinen parantaminen tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Pyhien Isien mukaan Kirkon askeettinen elämä tarkoittaa koko kristillistä elämää. Kirkon jäsenen elämä on askeesin harjoittamista eli Kristuksen seuraamista. Kristus on ortodoksikristityn elämän esikuva ja hyveen sääntö (Joh. 13:15).

Kristus ilmaisee Itsessään ihmisille heidän alkuperänsä, tulevaisuutensa ja sisäiseen ihmiseen kätketyt mahdollisuudet. Evankeliumin muovaama kristillinen kulttuuri ylsi vuosisatoja myöhemmin Bysantin keisarikunnassa korkealle eettiselle tasolle ja huomattaviin filantrooppisiin saavutuksiin.

Bysantin Pyhät Isät korostivat Kirkon elämää terapeuttisena kokonaisuutena. He taistelivat sen puolesta, että Kirkon usko säilyttää terapeuttisen kohtaamisen metodin. Tämän metodin kautta ihminen pitää yhteyttä Jumalaan.

Ortodoksian todistaminen vääristyy nykymaailmassa usein ideologiaksi. Monet mieltävät Kirkon Isät museon näyttelyesineinä, joita he lähestyvät sentimentaalisesti tai arvostelevasti.

Meidän kutsumuksemme on ortodokseina nähdä Pyhien Isien kirjoitukset ja Uuden testamentin kirjat terapeuttisina teksteinä, jotka parantavat ja ovat parantumisen hedelmiä.

Pyhien Isien seuraaminen vaatii meiltä heidän mielensä vastaanottamista. Todellinen ortodoksikristitty löytää kaikkialta Kristuksen ja iloitsee Hänessä. Bysantin kirkon rikas teologinen perinne kuvaa eukaristisen yhteisön terapeuttisuutta. Kirkko on Sairaala synnin sairastuttamia ja haavoittamia ihmisiä varten.

Ortodoksisen kirkon terapeuttisessa teologiassa katumus yhdistyy Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen. Ortodoksisen kirkon hengellistä ohjausta ei voida ymmärtää oikein ilman sen yhteyttä Kirkon pyhään pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen tehtävään. Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa hengellisessä parantumisessa Jumalan Rakkauteen, sillä Kristus parantaa Kirkossa.

Ortodoksisen kirkon perustehtävä on muokata ajan henkeä Kristuksen iankaikkisen hengen mukaiseksi. Siinä on ortodoksisen kirkon terapeuttisen teologian ja elämän ainutlaatuinen lähetystehtävä maailmassa. Tässäkin se eroaa aikamme uskonnollisuudesta, joka pyrkii kaikin tavoin mukautumaan ajan henkeen.

Saatana käyttää 2000-luvun alussa uusia metodeja, koulutusta, teknologiaa ja massamediaa tehdäkseen ihmisistä seuraajiaan ja orjiaan. Ihminen on lapsesta lähtien näiden demonisten metodien vaikutusten alainen. Hän ei osaa pitää niitä pahoina, vaan luonnollisina asioina. Pitkälle maallistuneessa laitoskirkossa saatanasta ja pahuudesta opetetaan marginaalisesti tai ei ollenkaan.

Kirkossa Teologia ja hengellinen elämä ovat yhtä

Pyhät Isät on Kirkon Tradition kantajia ja ilmoittajia. Heidän opetuksesta Jumalasta ja ihmisestä ei perustu kuvitelmiin ja teoreettiseen pohdiskeluun, vaan askeettiseen kokemukseen jumaloitumisesta. Pyhät Isät ymmärsivät opillisen Teologian kokonaisuutena, jota Pyhä Henki inspiroi ja joka käsittää Raamatun, synodien päätelmät, terapeuttisen hengellisyyden, jumalanpalveluksen sekä taiteen ja arkkitehtuurin.

Pyhien Isien Teologian tarkoituksena ei ollut rationaalisen teologian tavoin koota yhteen Raamatun todennäköisyyksien osasia. Isien mukaan Pyhä Raamattu opettaa uskovia kuuntelemaan Kristusta ja näkemään Hänet askeettisen elämän keskuksena.

Bysanttilaisessa psykoterapeuttisessa perinteessä teologia ja hengellinen elämä merkitsevät samaa. Teologia ja hengellinen elämä ovat Kirkossa erottamattomat. Pyhien Isien Traditio on luonteeltaan askeettista ja terapeuttista.

Bysanttilainen teologia on parantavaa tiedettä, opetusta Kirkon jäsenten hengellisestä terveydestä. Se rohkaisee Kirkon uskollista kilvoittelijaa hengelliseen parantumiseen.

Pyhät Isät eivät olleet filosofeja. Jotkut heistä olivat opiskelleet kreikkalaista filosofiaa ja tunsivat sen periaatteita, mutta he eivät hyväksyneet niitä eivätkä käyttäneet filosofiaa teologiassaan. Isät omistautuivat ihmisten terapeuttiseen hoitamiseen.

Pyhät Isät olivat sielujen lääkäreitä. Heidän keskeinen huolenaiheensa oli johtaa hengellisiä lapsiaan puhdistumisesta valistumiseen ja valistumisesta kirkastumiseen. Ortodoksinen Teologia jakaa tämän saman päämäärän.

Pyhät Isät tiesivät askeettisesta elämän kokemuksesta, että Teologia on terapeuttista tiedettä eikä filosofiaksi vääristyneen läntisen rationaalisen kouluteologian tavoin mielikuvitusta ja pohdiskelua.

Bysanttilainen Teologia sitoo ihmismielen Jumalan terapeuttiseen maailmaan. Ihminen kehittyy teologiksi kasvamalla Jumalan terapeuttiseen läsnäoloon askeesin pyhässä hiljaisuudessa.

Ihmiselämän päämääränä on hengellinen parantuminen. Ortodoksisessa perinteessä Teologia ja hengellinen elämä merkitsevät samaa. Ne ovat erottamattomat. Ortodoksisella traditiolla on selkeän terapeuttinen luonne. Siksi Pyhien Isien Traditio on luonteeltaan askeettista ja terapeuttista. Sen avainkäsitteitä ovat empatia, filantropia, hyväsydämisyys ja ihmisyys.

Kun ihmisen mieli ei ole valistunut, se ei toimi Jumalan mukaisesti, eikä ihminen harjoita Hänen jatkuvaa muistamistaan. Ihminen on sairas ja tarvitsee Kirkon psykoterapeuttista hoitoa. Siksi ortodoksisessa perinteessä ihmistä ei lähestytäkään filosofisen etiikan näkökulmasta vaan sielultaan sairaana syntisenä.

Monet uskovat Jumalaan, mutta eivät tunne Häntä kokemuksesta. Monet käyvät kirkossa, mutta harvat parantuvat sielun sairauksista. Monia kutsutaan kristityiksi, mutta harva heistä on hengellisesti terve. Ihmisen hengellinen terveys yhdistyy Jumalan terapeuttiseen rakkauteen.

Maallistuminen vääristää Kirkon hengen

Nykyajan ortodoksit kieltävät usein elämässään Kirkon terapeuttisen teologian ihanteen. He eivät näe ortodoksista elämäntapaa sielun ja ruumiin sairaudesta parantumisena. He eivät lähesty ortodoksista uskoa ja elämää Kirkon terapeuttisena hoitomenetelmänä, vaikka asia onkin Kirkon liturgisissa rukouksissa voimallisesti esillä.

Kuitenkin nimenomaan ortodoksisessa perinteessä Kristukseen viitataan Hengellisenä Lääkärinä. Sellaisia viittauksia ei löydy roomalaiskatolisesta tai protestanttisesta uskonnollisuudesta.

Ortodoksien on syytä perustaa välttämättömästi näkemyksensä Bysantin kirkon terapeuttiseen teologiaan, kirkko-oppiin ja kanoniseen perinteeseen.

Ortodoksit eivät saa luopua ”suotuisan” ekumenistisen dialogin nimissä Kirkon terapeuttisesta teologiasta, kirkko-opista ja kanonista perinteestä.

Maallistuminen vääristää ihmisten elämässä kirkollisen hengen ja ilmapiirin. Laitoskirkon sisällä vaikuttavat maallistumisen voimat uhkaavat sen jäseniä vieraantumisella ja turmeluksella.

Maallistumisen läpitunkemat ortodoksiseen kirkkoon muodollisesti kuuluvat ihmiset elävät ilman kirkkokeskeisyyttä. He kokevat vastenmieliseksi Kirkon askeettisen ja terapeuttisen elämän.

He korvaavat uskon Kristukseen Jumalana uskolla ihmiseen. He seuraavat elämässään 2000-luvun alun yksilöllisyyttä palvovaa kulttuuria ja sen mukaista vapaamielisten elämäntyylien moninaista kirjoa. He kumartavat langenneen maailman jumalia ja luopuvat Jumalan etsimisestä.

Ihmiset, jotka tuntevat Jumalan, kantavat luomakunnan eukaristisena kiitoksena Jumalalle. He eivät muuta sitä välineeksi hallita maailmaa epäjumalan tavoin.

Isä Jarmo Hakkarainen