Matkaa arkkipiispa Paavalin kanssa (HM)
Ortodoksi.netista
KP Esipaimenet, hyvät isät, veljet ja sisaret Kristuksessa!
Tuntuu mieluisalta, että seminaarin ohjelmaan on sisällytetty muistelmia arkkipiispa Paavalista ja että muistelijoiksi on tavoitettu henkilöitä, joita aikoinani tapasin arkkipiispan luona. Omat muistikuvani ajoittuvat Paavalista koko hänen arkkipiispakaudelleen. Noista vuosista neljänätoista eli vuodesta 1966 aina vuoden 1979 loppuun saakka, toimin hänen sihteerinään ja ylidiakoninaan. Yhteistyömme oli lähes päivittäistä. Työtoveruutta arkkipiispa Paavalin kanssa pidin jumalanpalveluselämässä varmistumisen ja hengellisen kasvuni kannalta antoisana. Sen vuoksi omassa elämäkerrassani, joka ilmestyi viime pääsiäiseksi nimellä "Karjalaisesta pajolaispojasta papiksi ja professoriksi", arkkipiispa Paavalia käsittelen lähes kolmasosan kirjassani. Se avaa näkymiä kirkkokuntamme uudempaan kulttuurihistoriaan, johon sisältyy myös uutta tietoa arkkipiispa Paavalista, mutta jota en käy toistamaan tässä yhteydessä rajoitetun ajan vuoksi. Kirjaa on saatavana Asta- vaimoltani ja Lintulan luostarista.
Pappisseminaarin siirryttyä elokuussa 1961 Kirkkonummen Humaljärveltä Kuopioon tapasin arkkipiispan melko usein jumalanpalveluksissa Pyhän Nikolaoksen katedraalissa. Toisinaan palasimme sieltä yhdessä Suokadulle, taloon, jonka yläkerrassa oli arkkipiispan virka-asunto ja toisessa kerroksessa seminaari. Kävelymatkoilla hän mielellään keskusteli eri aiheista. Hänellä oli tapana pysähtyä ennen Kauppakadun ylämäkeä ja silloin hän viritti keskustelua kyselemällä opinnoistani ja jopa tähtitaivaan tuntemuksesta. Kerran hän taas kysyi pysähdyttyään, minkä verran tunnen venäläistä kirjallisuutta. Kerroin aloittaneeni lukea hiljattain Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, minkä kuultuaan hän kysyikin tunnenko Dostojevskin lisäksi toista vielä tunnetumpaa venäläistä kirjailijaa Leo Tolstoita. Myönsin tuntevani hänet vain nimeltä samoin kuin hänen suurteoksensa Sota ja rauha, jonka lukemiseen ei minulla ollut vielä löytynyt aikaa. Mieleeni jäi hänen toteamuksensa, ettei ole syytä kiirehtiä Tolstoin lukemista.
Kun hoidin sittemmin arkkipiispan sihteerin virkaa, ymmärsin, että Paavali pysähteli sydänvaivojensa takia, mutta salatakseen minulta sairautensa, pysähtymisen todellisen syyn, jatkoi hän keskustelua. Vuosia myöhemmin, kun olimme kaksisin hänen autollaan virkamatkalla, hän palasi kirjailija Leo Tolstoihin. Hän kertoi jo ennen pappisseminaariaikojaan olleensa kiinnostunut Tolstoin yksinkertaisesta elämäntavasta ja vähäosaisten auttamisesta, johon evankeliumi kristittyjä velvoittaa. Tolstoi käsitti vuorisaarnan opetukset elämän ohjenuoraksi, jotka hän otti tosissaan. Tukea käsityksilleen hän ei saanut kirkolta, jossa vallitsi tekopyhyys, vallan ja kunnian tavoittelu. Arvosteltuaan tästä kirkkoa hän ajautui konfliktiin pyhän synodin kanssa, jonka seurauksena Tolstoi erotettiin Venäjän ortodoksisesta kirkosta.
Tolstoin tavoin Paavali noudatti kotioloissaan yksinkertaista elämäntapaa. Hänen ruokavalikoimaansa kuuluivat: vihannekset, kasvikset, kalat ja ”kruskapuuro”, sekä rasvaton maito. Luonnon ihannointia ilmeni myös Paavalin elämän eri vaiheissa. Hänen kertomana tulivat minulle tutuksi Kuusamon kanjonijärvessä onkiminen ja yöpyminen Julma Ölkyn rannoilla. Luonnon monipuolisuutta nähdäkseen hän teki kesällä 1974 matkan Suomussalmen Kuivajärvelle, josta rajavyöhykkeellä olevalle Murhijärvelle oli patikkamatkaa noin 10 kilometriä. Turvallisuudesta huolehtivat Rajavartiostosta majuri Pitkänen ja pari vartiomiestä. Matkan pienelle saarelle pääsimme kalastajien puolikuntoisella veneellä. Erämaan keskellä, iltanuotion hohteessa, arkkipiispa kertoili kilvoittelijoiden tavasta elää autiomaassa. Hän muisteli 1800-luvun erakkopiispa Feofania (1815‒1894), joka koki hallintotehtävät ja piispallisen vallankäytön niin raskaaksi, että luopui piispuudestaan ja vetäytyi yksinäisyyteen. Eristäytymisensä hän omisti rukoukselle ja mietiskelylle. Nuotion äärellä ollut kuulija, kouluneuvos Lauri Kokkonen, sai Paavalin välittämistä piispa Filaretin mietiskelyistä sisältöä Paavo Ruotsalaisesta kertovan oopperan librettoon. Ooppera on Joonas Kokkosen säveltämä ja sen nimikin on yhtenevä erakkopiispa Feofanin Näkymätön taistelu kirjan väliotsakkeelle Viimeiset kiusaukset. Yöpyminen onnistui lavereilla korsujen tapaisissa pienissä rakennelmissa. Aamulla verkoista saimme kaloja ja onkimalla niitä tuli lisää. Arkkipiispa tarjoutui keittämään kalakeiton valamolaista perinnettä noudattaen. Keitto maistui ruisleivän ja voin kanssa.
Julma Ölkyn, Murhijärven matkat ja arkkipiispan kesämökin, ”Keljan”, luonnonrauha antoivat hänelle tuntumaa siitä, millaista on olla Jumalan kämmenellä. Oletan, että hiljaisuuteen ja askeettisuuteen tottuneelle Paavalille Jumalan luoma ihmeellinen luonto oli sellainen kiinnekohta, joka herätti hänessä pyhyyden tunnetta Luojaa ja luomakuntaa kohtaan.
Varhaisessa vaiheessa nuoren Paavalin mielenkiinto Tolstoin elämäntapaan muuttui luostarielämän ihannoinniksi, johon sisältyi munkiksi vihkiytyminen, kuuliaisuus, naimattomuus ja köyhyydessä eläminen. Talvi- ja jatkosotamme sekä luostarien sijoittuminen uusille asuinpaikoille sopeutumisineen toivat muutospaineita luostarikilvoitukseen ja ne vaikuttivat myös pappismunkki Paavaliin. Menetetyn luostarikodin tuntoja hän välittää tekemässään Valamo-laulussa seuraavasti:
- Valamo, rakkain paikka maailmassa, Sanani liian köyhät kiitokseen
Vain murheessansa häälyy ankeassa Ei yllä ylistyksen korkeuteen. Hyvästi jää, saareni, ainoani, Hyvästi jääkää paikat pyhät niin, Kupolit, kultaristit kirkoissani, Hyvästi jääkää! Vaiko näkemiin?
Luostarin evakuoiminen ja veljestön jättäminen koskettivat syvästi Paavalia vielä arkkipiispakautenaan. Ne hän tunsi niin kiusalliseksi, ettei niitä muistellut. Tulin tietoiseksi niistä ollessani ylidiakoni Leo Kasangon kanssa arkkipiispan mukana Heinävedellä Valamon luostarissa syksyllä 1966. Varhaisliturgian jälkeen luostarin igumeni Nestor pyysi arkkipiispan diakoniensa kanssa aamuteelle keljaansa. Teepöydässä arkkipiispa otti esille luostarissa toimitettujen liturgioiden siirtämisen aamupäivälle, jotta luostariin tulleet vierailijat voisivat entistä helpommin tulla palvelukseen. Vastauksessaan igumeni Nestor yllätti meidät. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja ääntänsä vahvistaen totesi arkkipiispalle, ettei luostarinsa jättäneellä arkkipiispanakaan ole mitään oikeutta tulla luostariin komentelemaan ja muuttamaan perinteisiä jumalanpalvelusten toimittamisaikoja. Asia tuli kaikille selväksi, eikä siitä enää puhuttu.
Luonteeltaan arkkipiispa oli hiljainen, jopa hieman vetäytyvä, mutta ystävällinen, ei kuitenkaan mikään seuramies. Paimenmatkoilla ja seurakuntalaisten tapaamistilaisuuksissa hän perin harvoin hakeutui keskusteluyhteyteen heidän kanssaan. Pappienkin tuntui ajoittain olevan vaikeaa lähestyä arkkipiispaa. Eikä heidän joukossakaan ollut kovin monta, joita hän olisi pyytänyt omalle puolelleen heidän asioidessaan kirkollishallituksessa. Jos joku heistä vielä sattui siviiliasuisena liikkumaan kirkollishallituksen käytävällä, arkkipiispa huomautti tätä viitan puuttumisesta. Huomauttamiseen sisältyi neuvo siitä, kuinka kirkossa toimitaan. Rovasti Johannes Suhola piti rohkeana eleenä sitä, että heidän tutustuessaan lomamatkallaan Bulgariassa toimivaan ortodoksikirkkoon he näkivät hattupäisen miehen käyvän alttarissa ja juttelevan kirkkosalissa tovereilleen. Paavali tahtoi opastaa karskin näköistä paikallista miestä kirkollisille tavoille ottamalla häneltä hatun päästä ja ojentamalla sen miehelle käteen mitään sanomatta.
Seurakuntamatkoilla sain joskus sen vaikutelman, että Paavali koki ihanteet ja todellisuuden yhteen sovittamattomiksi. Ne ilmenivät myös hänen suhtautumisestaan luostarielämään. Luostarien kunnostaminen vahvisti hänessä kilvoituselämän ihannointia ja piti yllä toivetta viettää aikaa luostarien hiljaisuudessa. Kaipuu oli luonteeltaan impulsiivinen, mikä ilmeni jo siinä, että aamulla tultuani työhuoneeseeni hän saattoi kysyä minulta olinko ottanut hammasharjan ja pyjaman mukaani. Ne oli käytävä hakemassa ja matkakohteenamme oli joko Valamon tai Lintulan luostari Heinävedellä. Luostarissa oli tarkoituksena viipyä useita päiviä, mutta käytännössä se supistui yön tai korkeintaan kahden mittaiseksi, jolloin palattiin takaisin Kuopioon. Kävipä joskus niinkin, että hän järjesti minulle tehtäviä luostariin ja lupasi muutaman päivän tai jopa viikon kuluttua tulla hakemaan minua, perheellistä ihmistä.
Tunnollisuus kanonien velvoittavuutta kohtaan koetteli Paavalin suhtautumista papiston jäseniin. Tuolloin myös kanttorit luettiin papistoon kuuluviksi. Osoittautui, että arkkipiispalla oli vähän ymmärtämisen ja anteeksiantamisen kykyä perhe- ja luostarielämässä hairahtuneille, alkoholiongelmiin ajautuneille ja politiikkaan sitoutuneille. Papiston jäsenet perin harvoin käsittivät piispansa sellaiseksi esipaimeneksi, joka olisi toiminut heidän puolustajanaan ja tukijanaan. Eipä piispojenkaan keskuudessa kanoninen kanssakäyminen ollut aivan mutkatonta. Käydessäni tervehtimässä arkkipiispaa yliopistotyöhön siirtymiseni jälkeen hän kertoi pettyneensä, että metropoliitta Johannes oli valittu arkkipiispaksi. Hän moitti minua siitä, vaikka en voinut kirkolliskokoukseen kuulumattomana valintaan mitenkään vaikuttaa. Pari vuosikymmentä aikaisemmin Paavali itse omalla arvovallallaan ja painostusta käyttäen esitti kirkolliskokoukselle pappismunkki Basileoksen, teol. tri Wilho Reino Rinteen eli Johanneksen valitsemista kirkkokunnan apulaispiispaksi.
Viimeisen kerran tapasin arkkipiispan keskussairaalassa 1988, jolloin hän ilmaisi huolensa vaimoni terveydentilasta ja tahtoi vielä tietää, mitä väitöstyölleni kuuluu. Kerroin hänelle tekeväni sitä lisensiaattityön pohjalle ja sain häneltä samalla tärkeää lisätietoa, joka koski kuolinhetken lähestyessä olevia rukouksia.
Käsityksiini Paavalista vaikutti hänen persoonansa, roolinsa arkkipiispana ja hänen suhtautumisensa minuun. Minulle arkkipiispa Paavali oli ensisijaisesti kirkon johtaja, harras jumalanpalvelusten toimittaja ja rukouselämää rakastava esipaimen.
Heikki Makkonen
emeritusprofessori