Nikolai Gogol
Ortodoksi.netista
Kirjailija Nikolai Gogolin syntymästä 200 vuotta
Nikolai Vasiljevitš Gogol (1809-1852) oli ukrainalaissyntyinen kirjailija, jonka syntymästä tuli maaliskuun lopussa (2009) kuluneeksi 200 vuotta. Kirjailija syntyi Sorotšintsissa Pultavan kuvernementissa 31. maaliskuuta 1809 ja kuoli 4. maaliskuuta 1852 Moskovassa. Hänen isänsä Vasili oli pientilallinen ja harrastelijakirjoittaja, jonka näytelmiä esitettiin paikkakunnalla.
Pietari – kummitusmainen kaupunki
Nikolai Gogol kävi koulunsa Ukrainassa, mutta muutti 1828 Pietariin. Hän pettyi karvaasti haaveissaan ryhtyä virkamieheksi, ja myös kirjailijauran alku oli oletettua vaikeampi. Hän joutui julkaisemaan 1829 esikoisteoksensa romanttisen runoelman omakustanteena. Runoelma sai ilmestyessään niin murskaavat arvostelut, että nuori kirjailija hankki käsiinsä kaikki saatavilla olevat kappaleet ja poltti ne. Vuonna 1832 ilmestyi Gogolin kertomuskokoelma Illat maatilalla lähellä Dikankaa. Kertomukset pohjautuivat ukrainalaiseen kansanperinteeseen ja ne saavuttivat välittömän menestyksen. Kertomuskokoelmaa seurasivat 1835 novellikokoelmat Mirgorod ja Arabeskit. Kirjailija saattoi jättää menestyksen ansiosta opettajavirkansa yliopistolla ja keskittyä kirjoittamiseen.
Nikolai Gogolin kirjallinen ura oli lyhyt, mutta tuottelias. Hän kirjoitti kuuluisien novelliensa lisäksi historiallisen romaanin Taras bulba (1835), useita näytelmiä [muun muassa Reviisori (1836) ja Pelurit (1842)] ja alaotsikkoa “runoelma” kantavan Kuolleet sielut (1842). Kirjailija kertoi saaneensa idean Reviisoriin ja Kuolleisiin sieluihin Aleksandr Puškinilta, venäläisen runouden suurmieheltä, joka oli hänen ystävänsä ja suuri vaikuttajansa.
Farssi Reviisori aiheutti suuren kohun ja eräänlaisen skandaalin satiirisuutensa takia. Gogol kuvaa näytelmässään kriittisesti venäläisen virkamiesjärjestelmän moraalittomuutta ja parodioi rakkausteemaa. Kirjailija joutui kohun vuoksi lähtemään 1836 maanpakoon Eurooppaan. Gogol kuvaa novelleissaan virkamiesten ja konttoristien elämää. Vähäpätöisten ihmisten lisäksi merkittävän osan saa Pietari ja tsaarin Venäjän byrokratia. Pietarin kaupunkia toisin kuin Moskovaa pidettiin 1800-luvulla yhä yleisemmin vieraiden aikaansaamana ja keinotekoisena ympäristönä.
Gogolin novelleista Nevan valtakatu, Päällystakki ja Nenä aloittavat Venäjän kirjallisuudessa suurkaupungin kuvauksen jatkuakseen sitten Feodor Dostojevskin (k. 1881) pietarilaisromaaneissa. Kaupunkimaisuuden teema kytkeytyy Pietarin kaupunkiin, sillä Venäjällä se yksin muistutti eurooppalaista suurkaupunkia. Pietarilaiskertomuksessa Nevan valtakatu Gogol kuvaa epätodellista kaupunkiaan:
- “Paitsi lyhtyjä kaikki muukin täällä henkäilee petosta. Se pettää ja valehtelee kaikkina aikoina tuo Nevski prospekt ... ja kun itse pääpaholainen sytyttelee lamppujaan vain sitä varten, että saisi näyttää kaiken epätodellisessa valossa.”
Gogolin Pietari on kummitusmaiseksi hahmotettu kuva kaupungista.
Uskonnollissävytteinen kirjailija
Nikolai Gogol oli uskonnollissävytteinen kirjailija. Hän matkusti vuodesta 1842 lähes jatkuvasti eri puolilla Eurooppaa. Hän kirjoitti uskonnollisaiheisia tekstejä ja työskenteli voimiaan säästämättä Kuolleiden sielujen toisen osan parissa. Kuolleet sielut oli alun perin tarkoitettu kaksiosaiseksi: Inferno (osa I) ja Purgatorio (osa II). Toista osaa hän ei saanut valmiiksi. Kuolleiden sielujen toinen osa oli ajatuksellisesti kirjailijan uskonnollisen kriisin (1842-1843) synnyttämä. Toisen osan tarkoituksena oli johdattaa kyyninen päähenkilö Tšitšikov parannukseen ja elämään kristillisten periaatteiden mukaan Venäjän maaseudun rauhassa. Teoksesta on jäljellä vain muutamia sivuja, sillä vähän ennen kuolemaansa Gogol poltti suurimman osan vuosien aikana keräämästään teoksen aineistosta.
Kirjailija Nikolai Gogolin kohdalla on vaikea erottaa toisistaan hänen taiteellista tietään ja henkilökohtaista kohtaloaan. Hän oli kirjailijana sekä edistyksellinen että taantumuksellinen. Gogolilla oli kirjailijana pääsääntöisesti arvostettu asema aikansa kirjailijoiden keskuudessa. Kirjailijaan eivät juuri vaikuttaneet Venäjällä vallinneet filosofiset suuntaukset. Hänen mielestään väittely eurooppalaisten ja slaavilaisten periaatteiden välillä johti harhaan. Gogolilla oli yhteyksiä slavofiileihin, mutta hän ei lukeutunut henkilökohtaisesti heihin.
Kirjailijaa voisi luonnehtia varovasti länsimaiseksi ihmiseksi. Mutta Gogol ei ihaillut länttä, kuten venäläiset länsimaisuuden ihailijat tekivät. Silti hänen maailmankuvansa ja hengellinen suuntautumisensa edusti lännen uskonnollista ja ideologista perintöä. Jo nuoruudessaan Gogol kiinnostui läntisestä kulttuurista ja säilyi sille uskollisena elämänsä loppuun asti. Hän koki vaikuttavana saksalaisen romantiikan. Nuoren miehen uskonnollisen elämän täytti taikauskon, noituuden ja nautintojen kirjo. Kirjailija näki maailman kuoleman merkkinä. Se näyttäytyi hänelle himojen pimeytenä ja näkyinä. Häntä piinasivat sairaalloiset ja kauhistuttavat näyt. Hän oli vakuuttunut, että saatana puhuu maailmalle ilman naamioita.
Romantiikka herätti nuoressa Nikolaissa ensimmäisen utopistisen kiusauksen: halun luovaan taiteellisuuteen. Romantiikka aiheutti hänessä myös ensimmäisen romahduksen: taide osoittautui epäilyttäväksi ja riittämättömäksi.
Nikolai Gogolissa säilyi kuolemaan asti maaginen pelko. Hänen uskonnollinen maailmankuvansa koostui jo nuoruudessa epämääräisestä uskonnollisesta humanismista, romanttisesta agitaatiosta ja tunteellisuudesta. Hän kulki tuolloin pietistisen humanismin tietä. Seuraava henkinen kausi merkitsi Gogolille viehtymystä roomalaiskatolisuuteen. Hän ei kuitenkaan eronnut ortodoksisesta kirkosta, koska ei nähnyt mitään opillisia eroja kirkkojen välillä! Kirjailijan Rooman kauden läheiset ystävät Josef Vielgorski, hänen sisarensa Sofia ja Aleksandra Osipovna Smirnova olivat läheisissä yhteyksissä Pariisin roomalaiskatolisiin piireihin. Gogol tutusti Roomassa italialaisen Silvio Pellikon teokseen Dei doveri deglii uomini (Ihmisen velvollisuuksista). Pelliko oli 1800-luvun alun italialainen moralisti, liberalisti ja nationalisti. Hänen teostaan arvioitiin myönteisesti tuon ajan venäläisissä aikakauslehdissä.
Gogolin teologisten ja ideologisten vaikutteiden kohdalla on syytä muistaa, että hän oli ennen muuta kirjailija, joka etsi elämässään vaikutteita ja ratkaisumalleja. Kun hän kirjoitti Pariisissa vuosina 1842-1843 teoksen Jumalallisen liturgian meditaatioita, hän käytti slaavinkielisen liturgiatekstin ohella ranskalaisen dominikaanin ja hellenistin Jacques Goarin (k. 1653) latinankielistä laitosta Euchologion sive Rituale Graecorum complectens ritus et ordines divinae liturgiae. Gogolin liturgisen tulkinnan pohjana oli professori A. A. Dmitrievskin vuonna 1804 venäjäksi ilmestynyt teos Jumalallisen liturgian historiallinen ja sakramentaalinen selitys.
Teidän luostarinne on Venäjä!
Nikolai Gogol luki innoituksekseen pyhien isien tekstejä, mutta ne muodostivat hänelle vain ulkonaisen kehyksen. Hän ammensi hengellisen näkemyksensä jumalanpalveluksesta ja rukouselämästä pietistisestä tai roomalaiskatolissävytteisestä venäläisestä uskonnollisesta kirjallisuudesta. Hän luki esimerkiksi pyhän Tiihon Sadonskilaisen (k. 1783) teoksia.
Piispa Tiihon oli lahjakas puhuja ja kirjoittaja, samalla sekä kaunopuheinen että yksinkertainen. Hän luki ja arvosti sekä pyhien isien että uusien läntisten kirjailijoiden teoksia. Ei ollut sattumaa, että hän antoi tärkeimmälle teokselleen saman nimen kuin saksalainen Johann Arndt (k. 1621): Todellisesta kristillisyydestä. Arndt oli saksalainen luterilainen pappismies ja hartauskirjailija, jota pidetään pietismin edelläkävijänä. Taipumus masentua ja ahdistua oli Tiihon Sadonskilaiselle luonteenomaista. Professori Georges Florovski (k. 1979) luonnehtii Tiihonia vapaa-ajattelun kyllästämän aikakauden apostoliksi, joka kohtasi uuden venäläisen ateismin. Pyhä Tiihon Sadonskilainen opetti, ettei iankaikkisuus ole kaikille samanlainen: on olemassa autuas iankaikkisuus ja myös surkuteltava iankaikkisuus. Hän puhui lähimmäisenrakkaudesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja armeliaisuudesta lähes yhtä voimakkaasti kuin pyhä Johannes Krysostomos (k. 407).
Kirjailija Nikolai Gogolin kirjeissään korostama sosiaalinen kristillisyys ja veljeys kuvastavat paitsi ranskalaisten ajattelijoiden jättämiä vaikutteita myös osaltaan Tiihon Sadonskilaisen opetuksia lähimmäisen rakastamisesta ja palvelemisesta. Pyhän Tiihonin hengessä hän julisti:
- “Teidän luostarinne on Venäjä. Ihmiset, ottakaa pappi mukaan kaikkialle, missä tahansa työskentelettekin. Antakaa hänen olla aina kanssanne apulaisena. Ottakaa esille pyhän Johannes Krysostomoksen kirjoituksia ja lukekaa niitä yhdessä pappinne kanssa kynä kädessä.”
Vuodesta 1847 kirjailijan rippi-isänä toimi Matfei Konstantinovski, joka pyrki saamaan Gogolin irti sosiaalisen utopian ajattelemisesta. Isä Matfei tähdensi hänelle sisäisen kasvamisen merkitystä. Rippi-isän uskotaan esittäneen Gogolille vihkiytymistä munkiksi. Mutta Nikolai ei enää jaksanut muuttaa maallisen ja kirjallisen työnsä suuntaa. Hän eli elämänsä raunioilla. Krooninen väsymys oli heikentänyt hänen henkisen tilansa. Kuolleiden sielujen viimeinen versio oli täynnä samaa kohtalonomaista pietismiä kuin Gogolin aikaisemmatkin kirjoitukset.
Kirjailija Nikolai Gogolilla ei ollut varsinaisesti vaikutusta venäläisen uskonnollisuuden historiassa. Hän eli lyhyen elämänsä erilaisten filosofisten ja uskonnollisten väittelyiden ulkopuolella. Vasta 1800-luvun lopulla Gogolin uskonnollisväritteiset ajatukset nousivat esiin. Tähän vaikutti osaltaan venäläisen uusromantiikan voimistuminen. Osin siksi häntä alettiin pitää varsinkin venäläisissä emigranttipiireissä 1800-luvun ortodoksisimpana kirjailijana Venäjällä. Gogol edusti kirjailijana kuitenkin lähes kaikkea muuta kuin ortodoksista kristillisyyttä. Hän oli saksalaisen pietismin ja 1800-luvun alkupuolen roomalaiskatolisen kirkon helmassa vaikuttaneen lahkolaisuuden uskollinen seuraaja.
Kirjailijan tuotanto osui Venäjällä historian kauteen, jolloin vallitsi kamppailu länsimielisten uudistajaliberaalien ja slavofiilisten konservatiivien välillä. Liberaalit hyödynsivät Gogolin teoksia niiden satiirisuuden vuoksi, mutta kirjailijaa itseään ei välttämättä pidetty uudistusmielisenä. Monet uudistusmieliset pitivät loppuvuosien Gogolia kiihkouskonnollisena ja vanhoillisena kirjailijana. Nikolai Gogol eli liian kauan lännessä. Oikeastaan lännen todellisuus oli kaikki, mitä hän tiesi. Venäjästä Gogol vain uneksi. Hän tiesi enemmän siitä, mitä Venäjän olisi tullut olla kuin siitä, mitä Venäjä oli todellisuudessa.