Ortodoksien havaittiin olevan kristittyjä
Ortodoksi.netista
Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 55
Aamun Koitto julkaisi oheisen professori Kauko Pirisen Joensuun korkeakoulussa 27.11.1970 pitämän esitelmän luterilaisten ja ortodoksien suhteista 1600-luvulla tammikuussa ilmestyneessä lehdessään nr. 2/1970.
Ortodoksien havaittiin olevan kristittyjä
Joensuun korkeakoulussa torstaina 27. 11 pitämässään yleisöluennossa professori Kauko Pirinen kosketteli luterilaisten käsitystä ortodokseista puhdasoppisuuden aikakaudella. Hän totesi, että vaikka paavinvallasta irtautunut luterilainen kirkko pyrkikin etsimään yhtymäkohtia idän kristinuskoon, kosketus ortodoksisuuteen oli ennen 1600-lukua varsin vähäistä.
Tilanne muuttui toiseksi sen 1600-luvun alussa käydyn voittoisan sodan aikana, joka vei Jaakko De la Gardien joukot Moskovaan saakka, ja jonka tuloksena Stolbovan rauhassa Ruotsin valtakuntaan liitettiin Inkerin ja Käkisalmen Karjalan huomattava ortodoksinen väestö. Jo miehityskautena 1614 kävivät eräät ruotsalaiset sotilaspapit, mm. myöhemmin kuuluisa piispa Johannes Rudbeckius, venäläisten pappien kanssa uskonkeskustelun Ivangorodissa. Sen tuloksia käsiteltiin Upsalan hiippakuntasynodissa ja kertomus niistä painettiin.
Lopullisena tuloksena näistä ensi tunnusteluista ilmestyi 1620 Kustaa II Aadolfin hovisaarnaajan Johannes Bothvidin teesit aiheesta "Ovatko moskovalaiset kristittyjä". Tähän kysymykseen hovisaarnaaja sentään vastasi myöntävästi, ja sillä oli tuon ajan hyökkäävän luterilaisuuden kannalta tärkeä merkitys: ortodokseja ei siis tarvinnut uudestaan kastaa, mutta heidän erehdyksensä oli oikaistava ja heidät oli johdettava oikean opin tuntemiseen. Tässä hengessä oli jo ennen teesien painatusta annettu ohjeet uudelle Viipurin piispalle Olaus Elimaeukselle. Ortodoksit todettiin taipuviksi taikauskoiseen epäjumalanpalvelukseen ja haluttomiksi omaksumaan ”meidän kristillistä uskoamme”.
Ortodoksisen jumalanpalveluselämän rikkaus tavallaan tunnustettiin, kun papeille annettiin ohjeeksi, että heidän oli paitsi sävyisästi opettamalla ja kehottamalla koetettava voittaa ortodoksit "jumalanpalvelustilaisuuksilla ja kauniilla kristillisillä kirkkoseremonioilla". Mutta seurauksena oli vain se, että ortodoksit haikeasti valittivat viranomaisten pakottavan heidät luopumaan "oikeasta laillisesta kreikkalaisesta vanhasta uskosta, johon olemme kastetut" ja estävän noutamasta pappeja Venäjän puolelta. Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe, joka kävi Pielisjärvellä asti tutustumassa rajaseudun oloihin, valittikin, että luterilaisten pappien menettelytavat olivat aivan vääriä, he kun istuivat kapakoissa piippu kourassa herjaamassa kreikanuskoisia.
Ilman asiantuntemusta ei kreivin mielestä ilmeisestikään voitu ortodokseja voittaa, ja kenelläpä asiantuntemusta olisi enemmän kuin heidän omilla papeillaan. Näin aloitettiin sellainen menettely, että ortodoksien pappeja houkuteltiin lisäpalkasta opettamaan Lutherin katekismusta.
Tätä politiikkaa joutui toteuttamaan Viipurin piispa Petrus Bjugg. Ei ollut ihme, että hän pian työlästyi ortodoksipappeihin, jotka olivat hänen mielestään oppimattomia aaseja ja juomareita ja olivat keksineet ruveta papeiksi, kun ei peltoviljelys tai kaupankäynti ollut menestynyt.
Ortodoksien jumalanpalvelukesta ja uskonelämästä äsken Ruotsista tulleella piispalla oli omituisia käsityksiä. Niinpä hän kertoi, että ortodokseilla oli yksi suuri Jumala ja monta pientä. Tämän käsityksen hän oli saanut pyhäinkuvista, ja hän toisti kummissaan ortodoksien kertomusta käsintekemättömän Vapahtajan kuvan synnystä. Tämä kertomus oli muka heidän väitteensä mukaan Raamatussa, mutta he eivät voineet sanoa, missä kohdassa. Myös ortodoksien kasteseremonioita Bjugg piti kummallisina.
Pakkokäännytyspolitiikka johti kansalliseen onnettomuuteen, ortodoksisen väestön joukkomuuttoon rajan taakse. Jotakin oli sekä tästä vahingosta että pitkäaikaisesta kosketuksesta opittu. Viipurin piispa Pertus Bång, joka hänkin oli ruotsalaissyntyinen, mutta oli ennen Viipuriin tuloaan toiminut professorina Turussa ja superintendenttinä Narvassa, torjui innokkaamman maanmiehensä Johannes Gezelius nuoremman Inkerissä käyttämät pakkokäännytysmenetelmät. Vertaillessaan molempia uskonnonmuotoja toisiinsa hän antaa tunnustusta kreikanuskoisten jokapäiväiselle käytännön kristillisyydelle seuraavasti:
"Tahdon osoittaa, ettei heidän ja meidän välillä ole niin suurta kuilua kuin he kuvittelevat. Heillä on Pyhä Raamattu kuten Meillä ja monia kauniita kirkkoisien lauselmia. He uskovat yhteen Jumalaan ja samoin kolmeen persoonaan. Jumalaa ja hänen ominaisuuksiaan he kuvailevat kauniisti, samoin luonnon ja armon tekoja. Synnistä he tunnustavat puhtaan totuuden ja puhuvat kauniisti Jumalan armosta ja Kristuksen ansiosta. Yksin Kristusta he pitävät lunastajanaan eivätkä sekoita syntien anteeksi saamiseen pyhimyksiään, pyhien töitä tai omia töitään."'
Bång ei pitänyt suvaitsevuudessaan molempia uskonmuotoja samanarvoisina. Päinvastoin luterilaisuus oli hänestä oikeaan osoittava ja ortodoksisuus jälkeen jäänyttä. Mutta hän ei uskonut pakkomenetelmiin, vaan päinvastoin väitti, että pakollisesta jumalanpalvelusyhteydestä voisi seurata, että luterilaisia siirtyy ortodokseihin. Hän uskoi vähittäisen valistuksen vaikutukseen ja siinä mielessä hän ulotti opetus- ja tarkastustoimintansa myös ortodoksien kirkkoihin varoen näiden erikoiskäsitysten loukkaamista.
Opetuksen tehostamiseksi hän pyrki edistämään suomenkielen käyttöä ortodoksisissa kirkoissa. Aikaansa nähden harvinaisen avaramielinen hän oli ymmärtäessään varsin pitkälle ortodoksien kirkkotapojen ja muiden seremonioiden sisällön ja arvostaessaan ortodoksista käytännön kristillisyyttä. Hänen seuraajansa Petrus Laurbecchius oli taas paljon ahtaampi, eikä nähnyt ortodoksien jumalanpalveluksessa muuta kuin muotomenoa, johon kuuluu kumartamisia ja ristinmerkkejä ilman mitään hartautta. Opillisista eroista hän ei edes puhu, mutta moittiessaan jumalanpalveluksen vieraskielisyyttä, hän liittynee samaan kristillisen tiedon omaksumisen vaatimukseen kuin Gezelius nuorempi.
Ortodoksisen uskonnollisuuden tuntemus lisääntyi joka tapauksessa huomattavasti. Aivan Ruotsin ajan lopulla julkaisi entinen Narvan superintendentti Nicolaus Bergius laajan latinankielisen teoksen moskovalaisen kirkon ja uskonnon tilasta. Siinä on paljon kritiikkiä ja samaa ylemmyydentuntoa, joka leimasi ensimmäisiä ortodoksisen kristillisyyden kuvaajia Ruotsin suurvalta-ajan alussa. Mutta siinä on erittäin runsaasti asiatietoa, joka osoittaa, että kosketuksessa idän kristillisyyteen oli jo kauan oltu ja että sitä oli lopulta opittu varsin hyvin tuntemaan. Enempää ei puhdasoppisuuden ajan luterilaiselta teologilta voitu odottaakaan. Ensimmäinen tie ymmärtämiseen on asiantuntemus. Elleivät poliittiset kohtalot olisi pian leikanneet lähes koko ortodoksiväestöä Ruotsi-Suomen yhteydestä, on todennäköistä, että vierauden tunto olisi voitu voittaa nopeammin kuin vain kahden Pohjois-Karjalan ortodoksisen seurakunnan jäädessä edustamaan itäistä kristinuskon muotoa koko Ruotsin valtakunnassa.
Professori Kauko Pirinen
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.2/1970, joka ilmestyi 15.1.1970, sivuilla 21-22 [s.5-6])