Ortodoksinen pappeus ja itsekkään minän ristiinnaulitseminen (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Kenenkään ei pidä väheksyä sinua nuoruutesi vuoksi. Näytä sinä uskoville hyvää esimerkkiä puheissasi ja elämäntavoissasi, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa (1. Tim. 4:12).
Ortodoksinen usko toteutuu rakkaudessa ja armeliaisuudessa
(muistopäivä 30.1.)
Venäläinen ikoni
1500-luku, Pihkova
Kuva: Wikipedia
Ortodoksisen kirkon 300-luvun suuret isät Basileios Suuri, Gregorios Teologi ja Johannes Krysostomos painottavat opetuksissaan raamatullisesti papin hyveellisen elämän tärkeyttä ja pitävät sitä välttämättömänä edellytyksenä pyhään pappeuteen pääsemiselle.
Ilman jumalallisia hyveitä papin elämä ja paimentyö on menestyksetöntä jopa vaarallista ja tuhoisaa hänelle itselleen ja myös Kirkon hänen hengelliseen huolenpitoonsa ja ohjaukseensa antamille ihmisille.
Pyhät isät eivät käsitelleet Kirkon elämää pelkästään taivaallisina näkyinä, Kirkon opin selkeytenä tai eukaristisena kokemuksena. Heillä oli voimallinen käsitys ihmisestä ja hänen sisäisen kasvunsa mahdollisuudesta. Ortodoksinen usko toteutuu rakkaudessa ja armeliaisuudessa.
Esimerkiksi pyhä Johannes Krystomos piti lukuisia saarnoja kristillisestä rakkaudesta, almujen antamisesta ja yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Hän arvosteli saarnoissaan kirpeästi rikkaita itsekkyydestä ja ahneudesta. Hän arvioi terävästi aikansa yhteiskunnallisia oloja. Hän löysi yhteiskunnasta runsaasti epäoikeudenmukaisuutta, kylmyyttä, välinpitämättömyyttä, kärsimystä ja surua. Kirkkoisä muistutti rikkaita ihmisiä heidän ahneutensa aiheuttamasta Jumalan tuomiosta ja helvetin tulesta.
Pyhät isät kehottivat piispaa ja pappia opettamaan hengellistä laumaansa sekä saarnoillaan että elämällään. Pyhä Gregorios Teologi (k. 390) ilmaisee tämän ajatuksen täsmällisesti, kun hän sanoo, että paimenen tulee opettaa jumalallisia hyveitä esimerkillään, jota hänen hengellinen laumansa voi jäljitellä ja seurata.
Rakkaus on tärkein papillinen hyve
Pyhä apostoli Paavali määrittelee ensimmäisessä korinttilaiskirjeessään (1.Kor. 13:1-13) rakkauden korkeimmaksi ja tärkeimmäksi kristilliseksi hyveeksi, hyveiden hyveeksi ja toisten hyveiden alkulähteeksi ja täyttymykseksi. Pyhän apostolin pastoraaliseen opetukseen sitoutuen pyhät isät pitävät rakkautta Jumalaan ja lähimmäisiin tärkeimpänä papillisena hyveenä.
Sekä pyhä Basileios Suuri (k. 379) että pyhä Johannes Krysotomos (k. 407) opettavat, että suuri rakkaus Jumalaan on välttämätön edellytys Kirkon pappeuteen pääsemiselle. Pyhä Basilieos Suuri sanoo, että papin tulee todistaa elämässään Jumalan suuresta rakkaudesta, niin että papin lauma oppii hänen elämästään ja toiminnastaan, mitä rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen merkitsee.
Ortodoksisen kirkon raamatullisen ja patristisen opetuksen mukaan rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin liittyvät erottamattomasti yhteen. Pyhä Basileios ilmaisee asian näin:
- lähimmäisen rakastaminen on Kristuksen seuraajien korkein hyve ja pappi ilmaisee sitä sielujen parantamisen, opettamisen ja itsensä uhraamisen virassa laumaansa puolustaessaan.”
Papin viran alkuperä ja merkitys yhdistyy paikalliseen eukaristiseen yhteisöön. Papin ensisijainen tehtävä on sakramentaalinen ja pastoraalinen. Hengellisenä isänä hänellä tulee olla hengellisen arviointikyvyn lahja. Jotta hän ei eksyttäisi laumansa jäseniä Kirkon elämän tieltä harhaan, hänen tulee olla hyvä hengellinen ohjaaja ja opettaja. Hänellä on oltava pastoraalinen kyky erottaa hengellinen isyys omista henkilökohtaisista haluistaan ja toiveistaan.
Kun piispa tai pappi toteuttaa työssään himojaan ja halujaan, hän lankeaa elämänsä sudenkuoppaan ja loputtomaan valheeseen. Hän löytää ympärilleen samanmielisiä ihmisiä, jotka tekevät kirkossa myyrän työtä.
Sävyisyys, nöyryys ja järkkymätön usko
Kristus antoi opetuslapsilleen esimerkin todellisesta nöyryydestä, kun Hän sanoi heille:
- ”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä ”--(Matt. 11:29).
Pyhä Basileios Suuri opettaa, että ilman kristillistä nöyryyttä kaikki hyveet köyhtyvät ihmisessä. Isät olivat yleisesti vakuuttuneita, kuinka vaikea papin on seurata työssään Kristuksen nöyryyttä. Se vaatii jatkuvaa askeesia, itsekkään minän ristiinnaulitsemista ja itsensä uhraamista.
Pyhä Basileios korostaa sävyisyyttä välttämättömänä edellytyksenä Kirkon pyhän pappeuden viran menestykselliselle hoitamiselle. Hän painottaa niin ikään kohtuullisuuden, palavan rukouksen ja järkkymättömän uskon hyveitä Kirkon paimenen olennaisina ja välttämättöminä tunnusmerkkeinä.
Katumus on Jumalan ja ihmisen yhteistyötä
Bysanttilaisten pyhien isien perinteessä syntiä pidetään ihmissielun sairautena, joka voidaan parantaa Kirkossa hengellisen terapian avulla. Ortodoksisessa terapeuttisessa perinteessä syntiä ei nähdä pelkästään ihmisen rikkomuksena ja kapinana, vaan hengellisen elämän sairautena.
Synti merkitsee ihmismielen lankeemusta, pimenemistä, vankeutta ja kuolemaa. Synneistä vapautuminen tarkoittaa ennen muuta mielen kirkastumista Jumalan armon avulla, eli ihmisen vapautumista himoista. Ihmisen parantuminen Kristuksessa tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantumista. Himojen parantaminen vaatii koko ihmiselämän kestävän kilvoituksen.
Pyhä Johannes Krysostomos painottaa opetuksissaan katumusta ja hengellistä ohjausta synnin ja himojen terapeuttisena hoitomuotona. Kirkkoisä uskoi voimakkaasti kahdenlaiseen katumukseen:
- ensimmäinen tarkoitti ihmisen katumusta Kirkon ja papin edessä ja
- toinen katumuksen mukaisia kyyneleitä, almujen antamista köyhille, rukousta ja paastoamista.
Katumus on Jumalan ja ihmisen yhteistyötä. Jumalan rakastava armo kutsuu ihmisiä jatkuvasti pois synnistä, mutta vastaus Jumalan kutsuun on ihmisen vapaan tahdon ilmaus. Katumuksen mysteerio on erottamaton osa Kirkon terapeuttista kutsumusta. [[Apostoli Jaakob[[ kirjoittaa:
- '”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte” (Jaak. 5:16).
Ortodoksinen pappeus liittyy Kristuksen palvelutehtävään
Ortodoksisen kirkon opetus ja kasvatus liittyy kiinteästi katumukseen, mielenmuutokseen, kaikkien arvojen uudelleen arvioimiseen Kristuksessa. Tämä edellyttää, että pappi ei sitoudu maailmalliseen elämään, vaan Jumalan iankaikkisen elämän mahdollisuuteen. Papin tulee varjella elämässään pyhää pappeutta. Hänen tulee elää hyveellisesti.
Ortodoksisen kirkon pappi ei ole tuomari eikä äänetön todistaja. Hän on Kristuksen ikoni. Ortodoksinen pappeus yhdistyy erottamattomasti Kristuksen palvelutehtävään. Pyhien isien näkemys papista oman heikkoutensa tiedostavana haavoittuneena parantajana syventää ja laajentaa ortodoksisen papillisen arvovallan diakoniaksi eli lähimmäisen palvelemiseksi Kristuksessa.
Kirkon paimentyö Kristuksessa on papille tärkeä ja velvoittava virka. Ortodoksinen pappi antaa hengellisille lapsilleen kirkollisen elämän mittapuun, ei niinkään ulkoisilla neuvoilla, vaan sillä, mitä hän on ihmisenä.
Tämä kirkollisen elämän mittapuu on pahasti hukassa aikamme ortodoksisen papiston elämässä. Papiston jäsenet saattavat notkua sosiaalisessa mediassa, mutta missä on heidän herkkyytensä kohdata Kristuksen tavoin sairaita ja onnettomia ihmisiä.
Tänä päivänä harvat suomalaiset ortodokseina itseään pitävät papit ja maallikot näkevät, että evankeliumilla on yhteys elämään. Kirkon teologisen opetuksen ja siitä kasvavan käytännön tulee rakentua evankeliumin opetukseen. Ortodoksiseen opetukseen kuuluu rakentavan kriittinen arvio maailmallisen elämän menosta, jonka keskellä pienen paikalliskirkon jäsenet elävät. Perinteissä ortodoksisessa terapeuttisessa teologiassa synti saa todellisen luonteensa. Se osoittautuu hedelmättömäksi irtautumiseksi Jumalan rakkaudesta. Ihminen rakentaa silloin elämänsä maailman katoaviin arvoihin ja ortodoksisuudesta tulee hänelle kauppatavara.
Pyhä Johannes Krysostomos kutsuu papillista palvelutehtävää ”elämän areenaksi”. Pappi kohtaa työssään ihmisten turhamaisuuden, vihan, alakuloisuuden, valheet, tekopyhyyden ja hyväosaisten mielistelemisen. Pyhän Esipaimen mielestä papin tulee ohjata voimansa ja huomionsa Jumalaan. Papin tulee sitoutua elämässään Kristukseen ja Hänen palvelutehtäväänsä. Pyhä Johannes Krysostomos opettaa, että pappi tarvitsee Kirkon sielun lääkärin ja parantajan virassa
- harkintakykyä,
- kärsivällisyyttä ja
- kestävyyttä.
Harkintakykyä hän tarvitsee, jotta hän kykenee tunnistamaan rippilapsensa sielun sairauden eli tekemään hengellisen diagnoosin.
Kärsivällisyyden ja kestävyyden hyveitä pappi tarvitsee parantaessaan Kirkon pyhässä katumuksessa rippilapsiaan sielun sairauksista.
Ortodoksisen kirkon hengen mukainen tietoisuus omasta langenneesta tilasta aloittaa ihmisen kilvoituksen kirkkoyhteisössä kohti Jumalaa. Elävästä uskosta syntyy nöyryys; nöyryydestä kasvaa rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin, ja rakkauden avulla ihminen edistyy Kirkon hengellisessä tiedossa.