Ortodoksinen perinne ja ekologia

Eräs meidän päiviemme usein mainittuja käsitteitä on ekologia, joka tarkoittaa oppia elollisten olentojen suhteesta elinympäristöön ja toisiinsa tai usein suppeammin ymmärrettynä nimenomaan ihmisten suhdetta ja asennetta ympäristöönsä ja toinen toisiinsa siinä ympäristössä, missä he elävät.

Vanhan ajan isät eivät muodollisessa mielessä puhu ekologiasta eivätkä edes tunne tätä sanaa. Siksi ei ortodoksisessa perinteessä ole mitään sellaista teoreettista oppirakennelmaa, jota järjestelmämielessä voitaisiin kutsua ortodoksiseksi ekologiaksi. Isien opetuksissa on kuitenkin sellaisia aineksia, viittauksia ja sanontoja, joitten varaan voimme rakentaa joitakin perusajatuksia ja keskeisiä periaatteita ekologiasta ortodoksisessa hengessä.

Luomisen 3. päivä.

Luomisen 5. päivä.

Lähtökohtana on Raamatun luomiskertomus, ihmisnäkemys ja maailmankuva. Jumala on luonut taivaan ja maan, kasvullisuuden, eläimet ja ihmisen. Toisaalta Jumala käskee ihmisiä tekemään maan itselleen alamaiseksi sekä vallitsemaan meren kalat, taivaan linnut ja kaikki muut eläimet. Tässä on kuva maailmasta, joka on jumalakeskeinen, koska kaikki on Jumalan luomistyötä, mutta joka samalla on ihmiskeskeinen, koska muu luomakunta on annettu ihmisen hallittavaksi ja ihmistä palvelemaan. Isillä ei ole sellaista näkemystä, jonka mukaan luonto tai jokin sen alue olisi siinä mielessä itsetarkoitus, että se oman arvonsa takia omaisi ikään kuin jonkinlaisen "riippumattomuuden" ja "itsenäisen olemassaolon". Tähän maailmankuvaan kuuluu myös se ajatus, että Jumala näkee koko luomakuntansa hyväksi. Myös uskontunnustus puhuu Jumalasta kaiken Luojana.

Jumalankeskeisyyttä korostaessaan isät usein viittaavat psalmeissa lausuttuun sanaan, jonka mukaan "Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat" (Ps. 24: 1). Kaikki luotu ja kaikki luodut kuuluvat Jumalalle. Kaikki on syntynyt Jumalan vapaasta tahdosta ja Hänen rakkautensa kohteeksi, heijastamaan Häntä ja yhteyteen Hänen kanssaan. Oleellista on, että Jumalan ja maailman suhde ei pääty luomiseen, vaan että Jumala jatkuvasti ylläpitää luomakuntaansa. Maailma on pysyvästi Jumalan tahdon ja suunnitelman kohteena, se on Jumalan nyt, aina ja vastaisuudessa. Elämää ylläpitävänä voimana Jumala on jatkuvasti Luoja. Maailma ei vain ollut Jumalan, vaan se on ja tulee olemaan Jumalan maailma, Hänen, jossa sillä on lähteensä, alkunsa ja täyttymyksensä.

Jumalan luoma maailma on rakennettu ja tarkoitettu tasapainoiseksi kokonaisuudeksi, missä kaikilla ja kaikella on paikkansa ja tehtävänsä. Tämän tasapainon kunnioittaminen ja säilyttäminen on Luojan työn kunnioittamista ja Hänen tahtonsa toteuttamista. Kyseisen maailmankuvan luonne ja sävy heijastuvat tiiviin selkeästi kirkkoisien maailmaa tarkoittavassa kreikkalaisessa kosmos-sanassa, johon erottamattomasti liittyy ajatus hyvästä, kauniista järjestyksestä, hyvästä hallinnosta ja käyttäytymisestä. "Kosmos" ei milloinkaan ole sama sisällyksetön, laaduton ja epämääräinen käsite kuin uusissa kielissä "maailma". Jumalan luoma maailma on todella juuri kosmos ja sellaiseksi tarkoitettu. Kun sitä muunlaisena käsitellään, rikotaan sen perusluonnetta vastaan.

Näihin perusnäkemyksiin rakentuu se monien isien voimakkaasti alleviivaama ajatus, että Jumala sanan varsinaisessa mielessä on maailman "omistaja", kun taas ihminen on luomakunnan herranakin varsinaisesti vain sen "käyttäjä". Tästä periaatteesta voidaan vetää monia käytännön johtopäätöksiä ihmisen oikeuksien rajoituksista luomakuntaan ja siis myös ympäristöönsä nähden. Luonnon ja sen rikkauksien käyttäjänä ja nauttijana ihmisen tulee samalla varjella sitä rakennetta ja järjestystä, minkä Jumala on asettanut.

Ihmisen tulee pyrkiä saattamaan keskinäiseen sopusointuun hengen ja aineen maailma, "henkistää" aine ja saattaa ilmi luonnon järjestyksen salatut mahdollisuudet ja piilevät ominaisuudet. Eräässä mielessä tässä on aina kysymys aineen pyhittämisestä ja saattamisesta Jumalan voiman ja tarkoituksen välikappaleeksi.

Isiltä periytyvä Kirkon rukoustraditio ilmentää monin tavoin edellä mainitsemaamme ajatusta aineen ja aineellisten olosuhteiden pyhittämisestä. Tämä näkyy mm. niistä rukouksista, jotka liittyvät erilaisiin siunaustoimituksiin, on sitten kyseessä pelto, talo, laiva, ajoneuvo, kaivo, karja, viinitarha tai mikä tahansa muu vastaava elämäämme liittyvä tai sitä koskettava. Hyvin selkeästi tämä korostuu myös vedenpyhityksessä. Aine pyhitetään ja samalla se tulee pyhyyden välittäjäksi Jumalan palveluksessa. Näin on mahdollista Jumalan avulla, siksi, että kaikki on Jumalan käskystä syntynyt ja Hänen ylläpitämäänsä.

Luomakuntakin ylistää Jumalaa. Vesilähteet palvelevat Jumalaa. Jumala on antanut ilman, joka on. elämämme ja aistien toiminnan edellytys isien opetuksessa. Jumala on tehnyt maa-aineen. Kaikki on Hänestä. Hän on tuottanut eläimet ihmisten käytettäväksi oikeaan aikaan ja oikealla tavalla: toiset ravinnoksi, toiset palvelemaan ihmisen työapuna, toiset tuottamaan ihmiselle huvia, kuten jotkut isät korostavat elämää kaikessa sen ominaisuudessa ja rikkaudessa kuvaillessaan, ja selittäessään. Näin on myös kasvien laita: osa on annettu syötäväksi, osa kauneudellaan ilahduttamaan, osa lääkkeeksi. Kaikkeen on Luoja asettanut ihmisen tarpeita palvelevan voiman. Kaikella on oikea käyttönsä.

Ennen ihmisen lankeemusta koko luomakunta oli myönteisesti ihmisen vallassa ja sopusoinnussa ihmisen kanssa kuten ihminenkin luonnon kanssa. Lankeemuksen jälkeen luomakunta nousi tietyissä suhteissa kapinaan Luojan asettamaa ruhtinasta eli ihmistä vastaan. Tämä ei kuitenkaan hävitä luomakunnan perusrakennetta eikä poista ihmisen tehtävää suhteessa luomakuntaan.

Kirkko on perustettu ja asetettu koko maailman pelastamiseksi laajasti ymmärrettynä, joskin se ensisijaisesti on olemassa ihmissuvun ja ihmisen pelastamiseksi ja saattamiseksi jälleen oikeaan suhteeseen Jumalaan ja samalla Hänen maailmaansa. Tähän ajatuskokonaisuuteen liittyy näkemys maailman sakramentaalisuudesta ja elämän sakramentaalisuudesta: kaikki on tarkoitettu palvelemaan Jumalan pelastussuunnitelmaa ja Hänen tahtoaan, kaikki on tarkoitettu pyhitettäväksi. Jumalallistaminen (theosis) kohdistuu tässä mielessä kaikkeen.

Isien mukaan on Jumalan Luojana ja elämän Ylläpitäjänä antanut kaikille ja kaikelle soveltuvan ympäristön. Maailman hyvään järjestykseen kuuluu tämän seikan tunnustaminen ja huomioonottaminen sen mm. Gregorios Nasiansilaisen opettaman periaatteen mukaan, että ihminen tosin on kaiken kuningas maan päällä, mutta että hänen tulee muistaa samalla olevansa taivaan alamainen. Luonnon ja luomakunnan herranakin olevan ihmisen yläpuolella on Jumalan tahto, eikä ihmisen itsekäs oma tahto saa olla maailman hallinnon perustana.

Ajateltaessa ekologiaa ihmisten ja ihmisryhmien keskinäisten suhteiden kannalta, on jälleen erityisesti alleviivattava ajatusta Jumalasta kaikkien Luojana ja kaikkien Isänä. Juuri luomisnäkemykseen perustuu ortodoksinen oppi ihmiskunnan oleellisesta ja rakenteellisesta ykseydestä kaikista sinänsä todellisista ulkonaisista eroista ja eroavaisuuksista huolimatta: kun yksi jäsen kärsii, kärsii kokonaisuus; kun joku osa pyhittyy, koituu se kokonaisuuden hyväksi; kaikki olemme myös toisistamme riippuvaisia. Tässä on perusta luonnon vastuunalaiselle hyväksikäytölle kaikkien kansojen, ihmisryhmien ja yksilöitten parhaaksi.

Eri perusajatuksia ja opetuksia yhdistäen voimme vielä todeta, että ortodoksinen asenne luontoon ja ympäristöömme ilmenee mm. seuraavin muodoin:

• luonnon teologiana, joka korostaa sitä, miten luonnon rakenteessa voimme nähdä Jumalan tekoja ja Hänen hyvyyttään ja siten luonnon järjestyksen avulla oppia jotakin Jumalasta, kuten varsin monet isät korostavat.
• sakramentalismina, mikä merkitsee pyrkimystä saattaa kaikki aineellinen – kaikki luotu – Jumalan välikappaleeksi ja pyhittää kaikki palvelemaan ja ilmaisemaan Jumalaa, millä asenteella on ratkaiseva vaikutus koko suhtautumiseemme ympäristöön ja luomakuntaan;
• askeettisena elämänasenteena, joka korostaa sitä, että Jumalan yhteyteen ja jumaloitumiseen pyrkivän ihmisen tulee olla vapaa aineen "orjuudesta" ja aineellisuuden korostamisesta: luonnonvaroja ja tuotteita on käytettävä vain tarpeellisessa määrin, sillä tarpeeton käyttö on aineen palvontaa, jota mm. Basileios Suuri luonnehtii epäjumalanpalvonnaksi. Näin opetetaan yksinkertaista, vaatimatonta, kaikessa säästeliästä elämäntapaa, jossa ei pyritä yhä kasvavaan kulutukseen ja nousevaan elintasoon omalla kohdalla yli sen, mikä on terveelle järjestykselle tarpeen. Nämä periaatteet ovat usein eläneet vain ihanteina lähinnä munkkilaisuuden piirissä, mutta oikealla tavalla tulkittuina ja sovellettuina niillä on erityinen ajankohtaisuus myös meidän päiviemme ekologiakeskustelussa. Niiden huomioonottaminen palvelee välittömästi luonnon tasapainoa ja esimerkiksi ns. kolmannen maailman ongelmia, mutta niiden toteuttaminen on joka suhteessa vaikea seikka ja monitahoinen ongelma.

Herran on maa. Luomakunta on Jumalan ja tämä edellyttää meiltä kunnioitusta ja rakkautta luomakuntaa ja sen rakennetta kohtaan. Kaiken aineellisenkin tulee palvella pyhitystä ja tulla itsekin pyhitetyksi. Luomakuntaa on käytettävä ja hallittava Jumalan tahdon mukaan, sillä se on Jumalan. Ei maailma eikä mikään tässä maailmassa ole kansojen eikä yksityisten ihmisten omaa tuon sanan ehdottomassa mielessä, vaan kaikki on alistettu Jumalan suunnitelmalle ja palvelemaan hänen tahtoaan. Tämän ymmärtäminen ja tunnustaminen suojelee sitä hyvää järjestystä ja tasapainoa, jonka Jumala on Luojana rakentanut ja pannut luomakuntansa Jumalan kuvaksi ja Hänen kaItaisuutensa luodun ihmisen ja ihmissuvun hyväksi.

Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on.

Helsingin metropoliitta Johannes
(myöhemmin arkkipiispa)

(Tiivistelmä esitelmästä OV: n talvipäivillä Jyväskylässä)

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 4/1982, joka ilmestyi helmikuun 17. päivänä 1982, sivuilla 51-53 [s.3-5])