Ortodoksisen papin näkövinkkeli
Ortodoksi.netista
Viikon 42 toinen kolumnivalinta
(Liittyy edelliseen kolumniin: Minne katosi suvaitsevaisuus)
Isä Andrei Verikov:
isä Andrei Verikov
Perusteluja – ortodoksisen papin näkövinkkeli
Koska tuossa taannoin puhuin suvaitsevaisuudesta ja homokeskustelusta, niin lienee parasta yrittää perustella myös Kirkon kantaa jollain tavalla. Asiaa on tietysti tuotu julkisuudessa jo aika paljon esille, mutta yritän hämmentää tätä soppaa vielä hitusen. En aio hakea Raamattuani käsiini, vaan pohdin asiaa hieman toisesta vinkkelistä.
Julkisuudessa ollut keskustelu on tosiaan ollut äärimmäistä, koska asioita ovat tuoneet esille ne ihmiset, jotka ovat näkemyksissään hyvin ehdottomia. Raamatun käyttäminen on tietysti luonnollista ja oikeutettua, mutta tiettyjen lauseiden lainaaminen ei todellakaan tee haluttua vaikutusta. Syy on siinä, että valtaosa ihmisistä ei tunne enää Raamattua. Samoin koko käsitys synnistä on monelle häilyvä asia. "Syntihän on sitä, että ihminen istuu sisällä aurinkoisena päivänä".
Homokeskustelu on ollut hyvin mustavalkoista. Ennakkoluulojen ja kärjistämisen myötä perustelut ovat olleet hyvin ontuvia. Lausahdukset: "Kirkko ei hyväksy homoja" tai "Kirkko tuomitsee homot" ovat olleet monen perusteena silloin, kun on selitetty syitä eroamiselle. Eivät monet "hurskaat kristityt" näe asiaa sen paremmin, vaan homoseksuaalisuus on ymmärretty enemmänkin yhtenä rietastelun muotona, joka oli tuttua jo Sodoman ja Gomorran ajoilta.
Ensimmäinen todellinen virhekäsitys on siinä, että siunaamatta jättäminen tulkitaan samaksi kuin tuomitseminen, joka samalla takaisi pääsylipun helvettiin. Kenelläkään täällä maan päällä olevalla ihmisellä ei ole oikeutta tuomita toista (ja tämä ei liity nyt oikeuslaitokseen). Kirkon ovia ei ole myöskään suljettu kenenkään naaman edestä ja yksityiselämä ei ole ollut seurakunnan jäsenyyden ehtona. Joku viisas on joskus sanonut, että "Kirkko pysähtyy makuuhuoneen ovelle".
Tämä ei tietysti vielä vastaa siihen, miksi ei voida vihkiä samaa sukupuolta olevia keskenään. Jos puhutaan yleisesti siunauksesta, niin sillä tulee selkeästi olla jokin päämäärä. Homoseksuaalisuuden arkipäiväistyminen ja yhteiskunnan "siunaus" eivät vielä valota sitä, että mitä tästä kaikesta seuraa? Siunauksen edellytyksenä on siis se, että tiedämme selkeästi, mihin se johtaa. Me emme kyllä esimerkiksi vielä tiedä minkälaisen seksuaalikäsityksen omaavia ihmisiä meillä on 20 vuoden kuluttua ihmisissä, joita on kasvattanut kaksi äitiä taikka kaksi isää? Me emme siis voi sokkona ryhtyä siunaamaan asioita. Emme myöskään vielä tiedä sitä, mitä tarkalleen seuraa homoseksuaalisuuden yltiöpäisestä tasapäistämisestä.
Eräs pelkistämisen ja kärjistämisen keinoista on myös se, että homoseksuaalisuus kuitataan sanomalla, että "Tällaiseksi Luoja minut loi". Tällä halutaan tukea sitä homoseksuaalisuuden puhtaasti geneettistä puolta. Kysymys on kuitenkin paljon monimutkaisemmasta asiasta, jota voidaan selittää jo hieman psykologisemmalta kannalta.
Tavanomaisesta poikkeava seksuaalinen käytös voi johtua esimerkiksi siitä, ettei ole ollut selkeää isän tai äidin mallia, tai ei ole saatu hyväksyntää vanhemmilta, tai on voinut olla suoranaista hyväksikäyttöä, kiusaamista, ikäviä ihmissuhdekokemuksia vastakkaisesta sukupuolesta jne. Eli selkeästi pinnan alta löytyy hyvin traumaattisia kokemuksia. Tämän vuoksi kampanjalausahdukset "On kiva olla homo!" ovat suorastaan käsittämättömiä. Halutaanko tällä kuitata kaikki ne traumaattisetkin asiat, jotka liittyvät ihmisen seksuaalisuuteen. Asioiden vähättely tai maton alle lakaiseminen eivät ole ratkaisuja. Tämän vuoksi siunaamisella voidaan samalla tavoin valheellisesti kuitata kaikki pinnan alla olevat asiat olemattomiksi.
Tästä pääsemmekin siihen faktaan, että kirkon ei todellakaan tulisi kääntää selkää ihmiselle, joka taistelee oman seksuaali-identiteettinsä kanssa. Äärimmäisen herkkää ja huomioon ottavaa sielunhoitotyötä tarvitaan. Kirkon tehtävänä olisikin mahdollisimman nopeasti antaa papistolle pastoraalisia valmiuksia kohdata ihmisiä, joille kaikki ei ole niin selvää. Tietämättömyydestä voi seurata se, että papit pelkästään lyövät Raamatulla päähän ja tuomitsevat, vaikka tarpeettoman syyllisyydentunnon kanssa painiva ihminen viimeiseksi tarvitsisi syyllistämistä. Fundamentalistiset näkemykset ja tuomitseminen ovat siis väärä lähestymistapa. (Tämän vuoksi on erittäin omituista, että juuri tällaisten ihmisten annetaan "edustaa" kirkkoa julkisuudessa).
Miksi ortodoksinen kirkko sitten ikään kuin seuraa sivusta tätä kaikkea? Ensimmäinen syy on siinä, että todellisia paineita muutokselle syntyy silloin, kun ne kumpuavat kirkon sisältä. Tällä hetkellä paineet tulevat ulkoa päin ja ovat lähtökohdiltaan enemmän poliittisia kuin teologisia. Yhteiskuntamme on tällä hetkellä hyvin yksilö-, suoritus- ja saavutuskeskeinen. Me haluamme saavuttaa ja saada paljon. Tämän vuoksi lapsetkin nähdään enemmän saavutuksena kuin lahjana. Ihminen tekee ja suorittaa paljon, mutta myös vaatii paljon.
Kirkko ei pysty vastaamaan samalla tavoin kaikkiin vaatimuksiin. Vihkimyksen taustalla on tuo käsitys siunauksesta, joka edellyttää sitä, että olemme todenneet asian hyväksi. Lisäksi tiettyjä asioita ei voida kertakaikkisesti vain toimittaa puhtaana toimituksena. Minä en esimerkiksi naimisissa olevana voi saada vihkimystä munkiksi, vaikka sitä kuinka paljon haluaisin (en kuitenkaan oikeasti halua).
Kirkko reagoi ja korjaa asioita ensisijaisesti silloin kun kysymykset nousevat sen sisältä. Ulkoapäin tuleva poliittissävyinen paine ei voi saada sitä hetkessä muuttumaan, koska jos näin olisi, niin silloin kirkko olisi käytännössä tuuliajolla koko ajan. Siinä mielessä kirkosta nyt eronneet ovat tehneet oikean karhunpalveluksen ajamalleen asialle. He ovat asettaneet itsensä kirkon ulkopuolelle, jossa todelliset vaikuttamismahdollisuudet ovat paljon pienemmät, elleivät jopa olemattomat.
isä Andrei Verikov
19.10.2010
(Kolumni on lainaus isä Andrein omasta blogista: Andrein ajatuksia ja se on julkaistu Ortodoksi.netissä kirjoittajan luvalla)
Katso myös
- Edellinen isä Andrein kolumni: Minne katosi suvaitsevaisuus?
Tässä artikkelisarjassa Ortodoksi.net julkaisee kolumneja ja mielipideartikkeleja, joita ovat kirjoittaneet ortodoksisuuteen tavalla tai toisella läheisesti liittyvät ihmiset. Kirjoitukset eivät edusta välttämättä Suomen ortodoksisen kirkon virallista kantaa, mutta eivät myöskään ole Kirkon opin ja opetuksen vastaisia. Kirjoitukset ovat kirjoittajien omia pohdintoja ajassa tapahtuvista asioista ja ilmiöistä.