Ortodoksisesta kasvatuksesta (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Kirkon eettisen kasvatuksen päämäärä vaikuttaa koko ihmiseen. Siksi Kirkon opetus- ja kasvatustyö vastaa ihmisen syvimpiin kysymyksiin ja tarpeisiin. Mitä enemmän ihminen hyväksyy elämässään Kirkon tarjoamaa ravintoa, sitä enemmän hän kypsyy ihmisenä. Kirkko ei niinkään kouluta vaan pikemminkin muuttaa ihmistä niin, että hän ajattelee, toimii, työskentelee, muuttuu ja kehittyy Kristuksen antaman esikuvan mukaisesti.
Ei kerho eikä liikeyritys
Kirkko ei lokeroi ihmistä biologiseen, älylliseen, esteettiseen ja psyykkiseen osastoon, vaan näkee ihmisen Jumalan kuvana ja kokonaisuutena. Se ei kouluta ihmistä muistamaan yksittäistä opetusta tai joitakin käyttäytymistapoja kuten opetetaan esimerkiksi liike-elämässä. Kirkko haluaa, että ihmisistä kasvaisi Kristuksen Ruumiin jäseniä. Kirkko ei neuvo jäseniään pelkästään tekemään ristinmerkkiä tai lausumaan uskontunnustusta tai käymään kirkossa tavan mukaan kerran tai kahdesti vuodessa!
Kirkko ei ole uskonnollinen kerho eikä kirkollinen liikeyritys. Se on ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen Ruumis. Me rakennumme Kristuksen Ruumiiksi, emme jonkun piispan, papin, opettajan tai opetusohjelman ja käsikirjan vuoksi, vaan koska ortodoksinen elämä rakentuu Kirkon kokemuksen ja perinteen jatkuvuudelle. Siksi me emme sitoudu teologisesti ja hallinnollisesti johonkin inhimilliseen arvovaltaan, kivikasvoiseen uskoon tai erehtymättömyyteen, vaan ykseyteen, joka on löydettävissä Kirkosta kokonaisuutena.
Elinikäistä kasvamista
- "Hedelmistään jokainen puu tunnetaan. Eihän orjantappuroista koota viikunoita eikä piikkipensaasta poimita rypäleitä" (Luuk.6:44).
Jos me haluamme vahvistaa Kirkkomme elämää, meidän on voimistettava seurakunnissamme kirkollista henkeä ja sisältöä. Kirkon elämä on ravitsevaa yhteyttä. Kirkon liturgia on ihmisten yhteistä työtä. Liturgia on Kirkon kasvatustyön ja uskonnollisen ravitsemisen lähtökohta. Siksi on vakavaa, että liturgia on lakannut opettamasta, muotoilemasta ja ohjaamasta Kirkon tietoisuutta ja kristillisen yhteisön maailmankuvaa. Kirkon symbolismilla tai esteettisillä ilmauksilla on ensisijaisesti kasvatuksellinen päämäärä ja luonne. Ajallemme on tyypillistä Kirkon rikkaan kuvallisen aineiston väheksyminen. Sanan laajassa merkityksessä voi sanoa, että seurakuntayhteisöt ovat ikonoklastisia.
Kouluopetus on täynnä irrallista tietoa Kirkon historiasta ilman, että lapsia opetettaisiin elämään kirkollisesti ajassa, ilman että heitä vietäisiin kirkkoon ja ohjattaisiin kokemaan yhteisöllisesti ortodoksinen uskonto ja identiteetti. Lapset ovat harvoin mukana liturgiassa. He katselevat liian harvoin pyhien ikonien värejä tai haistelevat suitsutuksen tuoksua. Kuitenkin lapsuudessa on keskeistä sanaton, visuaalinen maailma, jonka merkitys hänen henkiselle ja hengelliselle kehittymiselle on tärkeä. Lapsen ortodoksina elämistä ei määritä tietomäärä, minkä hän on omaksunut ortodoksisuuteen liittyvistä asioista, vaan se, että hän on Kristuksen Ruumiin eli Kirkon todellinen jäsen. Tiedollisen ymmärtämisen perusta on lapsen kirkollisessa kokemusmaailmassa. Se luo hänelle valmiuksia ottaa vastaan Jumalan rakkauden ja armon.
Visuaalisen maailman puuttuminen näkyy esimerkiksi nykyihmisen modernin taiteen vastustamisessa. Hän hyväksyy vain näköispatsaat ja konkreettisen taiteen, koska hänelle ei avaudu modernin taiteen symbolismi ja monikerroksellisuus. Sama pätee liturgiseen elämään. Siksi ihmiset ovat mukana liturgiassa ja seuraavat mekaanisesti palvelusta ikään kuin jotakin esitystä. Kirkon opetus- ja kasvatustyössä on syytä muistaa, että kasvatus ja kasvaminen ovat elinikäisiä. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina kasvatus ja oppiminen liittyivät selkeästi kirkkoyhteisön keskenään jakamaan työhön ja jumalanpalvelukseen. Tuolloin Kirkon opettamisen muodot ja rakenteet olivat lähes kokonaan aikuiskeskeisiä ja kokemuksellisia. Kirkon kasvatustyön tulee rohkaista ihmisiä pienestä pitäen kasvamaan syvään ja täydelliseen elämään Kristuksessa. Ei ole olemassa ortodoksista kasvatusta, joka ei samalla olisi Kirkon kasvatustyötä.
Ongelma on usein siinä, ettei kristillinen kasvatuksemme juureudu Kirkon teologiseen opetukseen ja sen mukaiseen käytäntöön. Ongelman taustalla on ortodoksien heikko ja kehittymätön tietoisuus omasta Kirkosta. Siksi monet ortodoksisen kasvatuksen osa-alueet jäävät irrallisiksi. Kun ortodoksinen kirkko toivon mukaan arvioi omaa kasvatustehtäväänsä 2000-luvun alun maailmassa, on muistettava, että ortodoksikristityt elävät aikaisempaa enemmän määrällisesti ja laadullisesti ”maailmassa”. Saman arvomaailman jakavat pienet kiinteät elinyhteisöt kuuluvat suurelta osin menneisyyteen. Yhteiskunta ei ole mikään yhteisö, vaan lainsäädännöllä löyhästi yhteen liitetty joukko toisilleen vieraita ja outoja ihmisiä, jotka etsivät yhteenkuuluvuuden tunnetta uusista pienyhteisöistä.
Samalla kun tietoa on saatavilla ähkyyn asti, ihmisten aito vuorovaikutus on tullut uhanalaiseksi. Taitoja, joita ennen siirrettiin sukupolvelta toiselle, opettavat nyt spesialistit. Identiteetti, joka syntyi suhteessa todelliseen yhteisöön, on nykyisin rakennettu liian usein kuvitteellisen toisen varaan. Ehkä suurin vaikeus Kirkon kasvatustehtävässä onkin uudistaa ihmisen kyky elää kirkkoyhteisössä. Me seuraamme liiaksi maallisen kasvatuksen esikuvia ja ihanteita. Tämä koskee erityisesti lasten kasvattamista. Kirkko kasvattaa kaikkia jäseniään. Jos kirkollinen kasvaminen samastetaan pelkästään lapsiin ja kouluun, hämärtyy kuva Kirkosta kaikenikäisten kasvamisyhteisönä. Ehkä sen vuoksi Kirkossa ei oikeastaan ole ohjelmaa lapsuusiän jälkeiselle kasvatustyölle. Siksi on paikallaan kysyä, mikä tekee ihmisestä ortodoksisessa mielessä eettisen? Kuka on Kirkon perinteelle uskollinen ihminen?
Ortodoksinen moraali rakentuu ihmisen suhteelle toiseen, Jumalaan ja ihmiseen. Vanha latinankielinen kristillinen viisaus toteaa: Unus christianus nullus christianus. Hengellinen elämä ei kasva itsestään, se vaatii yhteisön jäseniltä jatkuvaa ponnistelua, lähimmäisen kohtaamista ja kasvamista tuossa kohtaamisessa. Ihmisen tie Jumalan yhteyteen kulkee lähimmäisen kautta. Lähimmäinen on Kirkossa matkakumppani. Kirkon moraali ei kasva itsestään, se on olemassa osana uskovan persoonallista ja moraalista kehittymistä. Ortodoksinen etiikka on monipuolinen ilmiö, joka kehittyy uudistuneesta mielestä. Uudistunut ihminen elää Jumalalle ja lähimmäiselle. Kukaan ei synny moraalisena tai uskonnollisena olentona. Riippumatta siitä, miten Jumalan kuva ihmisessä ymmärretään, jokainen ihminen tarvitsee aikaa ja varttumista (vrt. Luuk.2:52).
Klemens Aleksandrialainen
Tietoisuus omasta itsestä on isien opetuksessa avain ihmisen elämään Jumalan kuvana. Klemens Aleksandrialainen (k. 215) opettaa:
- "Suurin kaikista oppitunneista on oppia tuntemaan itsensä. Sillä jos joku tuntee itsensä, hän oppii tuntemaan Jumalan, ja tuntemalla Jumalan hänestä voi tulla Jumalan kaltainen."
Klemens oli ensimmäisiä, joka lähestyi kirjallisesti maallisen (klassisen) ja kristillisen oppimisen suhdetta. Professori Henry Chadwickin mukaan Klemensin keskeisin vaikutin teoksilleen on pastoraalinen. Klemens kirjoittaa kuhisevan suurkaupungin ihmisille poleemiseen tyyliin. Hänen kasvatusnäkemyksensä rakentuu maksiimille ”kaikki tiedettävä on opetettavissa”. Hän löylyttää aikansa pakanallista kulttuuria, tapakulttuuria ja taikauskoa, koska ne ohjaavat ihmisiä väärään elämään. Aleksandrialaisen eetiikon mielestä kristillistä totuutta opetettaessa pelkkä tiedollinen ilmoitus ei riitä hälventämään valhetta, vaan totuus itse on valittava ja harjoitettava. Klemensin mielestä kulttuurin jähmettyneet perinnäistavat vahvistavat tottumuksella ”himollisia tapoja”, jotka jäävät elämään haudankin jälkeen.
Klemens Aleksandrialainen korostaa kristillisen uskon ohjaavan, kokemuksen opettavan ja pyhien kirjoitusten harjoittavan kristittyjä pyrkimyksessä tulla ”yhdeksi rakkaudeksi”. Keskeisessä teoksessaan ”Pedagogi” Klemensin perussanoma on yksinkertainen: Kristus on Jumalan Sanana kosminen opettaja, joka on toiminut jo ennen lihaksi tulemistaan, mutta joka on ihmiseksi tulemisessaan osoittanut ihmisille elävän esimerkin jumalallisesta elämästä. Aleksandrialainen opettaja tähdentää Jumalan luomistyön myönteisyyttä ja koko ihmisen pelastusta, jossa Kristus parantaa kehottavana opettajana ihmisen sielun kuin ruumiinkin ”luonnottomista himoista”.
Kristittynä Jumalan lapsena oleminen merkitsee Klemensille valintaa pysyä askeettisella tiellä Jumalan kuvan mukaiseen elämään. Klemens puolustaa sekä yksinkertaista uskoa että katekeettakoulutuksen rajat ylittävää tiedonjanoa. Kristillisen koulutuksen päätarkoitus ei ole se, että ihminen harjoittaa älyllisyyttään, vaan koulutuksen tarkoituksena on ihmissielujen parantaminen. Klemensin mielestä pedagogi on ”lääkäri”, jonka toimintaa hän vertaa kirurgin veitseen, joka hienovaraisesti leikkaa irti ihmisestä kasvaimen kaltaiset himot, jotka erottavat ihmisen Totuudesta eli Jumalasta. Ihminen on palautettava luonnolliseen kauneuteensa, viattomuuteensa eli lapsenkaltaisuuteen. Kristityn tulee Klemensin mukaan osoittaa elämässään kohtuullisuutta, koruttomuutta ja luonnollista kauneutta pakanoiden intohimojen ylilyöntien ja keimailun rinnalla. Omaisuuden tavoitteleminen johtaa ihmisen paheiden kasautumiseen. Nautinnonhalu ja ylellisyys ovat pahaksi ihmisen sielulle ja ruumiille.
Klemens Aleksandrialaisen pedagoginen teologia perustuu uskoon ihmisen kasvatuksellisista mahdollisuuksista. Filosofia saa jalansijan teologiassa, täydellistymisen apuvälineenä. Kristus on kehottava pedagogi, joka johtaa ihmisiä elämään Hänessä. Tämä on teosiksen eli jumaloitumisen synergistinen kaava. Ilman vapaata tahtoa ihminen ei kykenisi himottomuuteen, joka myös kirkastaa ihmisessä rationaalisen osan sekä nostaa ihmisen tarkastelemaan myös klassisen perinteen totuuksia. Klemensin mielestä maallinen filosofia palveli välineenä kristillisen uskon puolustamisessa. Klassisen sivistyksen päämäärä oli valmistaa ihmistä pelkästään nykyistä elämää varten. Kristinusko näki ihmisen Jumalan lapsena ja Taivaan Valtakunnan perillisenä.
Ihmispersoonan kehittyminen ja Jumalan kuva
Jo Kirkon varhaiskaudella käsite ”kristillinen kasvatus” tarkoitti ihmisen syvempää oppimista, joka ylittää älylliset, emotionaaliset ja tieteelliset rajat. Kirkon opetus miellettiin kokemuksellisena tietona ja ilmoitettuna totuutena. Kirkon opetus ilmaistiin Raamatussa ja Kirkon yhteisessä opetuksessa. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina ns. kasteoppilaskoulut olivat tärkeitä aikuisiän kristillisen identiteetin kehittymisen paikkoja. Kasteoppilaista tuli kasteessa ja mirhavoitelussa kristittyjä, se on Kristuksen omia, valistettavista oli tullut valistettuja. Heistä tuli uskovia (kreikaksi: pistoi), sillä luonnollisten silmien lisäksi kastetut saivat hengellisen näkökyvyn. Vastakastettujen jälkiopetus pääsiäisviikon aikana oli 300-luvulla yleinen traditio niin idässä kuin lännessäkin. Pyhä Johannes Krysostomos korostaa pääsiäisviikon saarnoissaan, kuinka kastettujen juhlan riemua lisäsi ennen muuta jokapäiväinen osallistuminen pyhään eukaristiaan. Hän vertaa mielenkiintoisesti kastettujen iloa aikansa häätapoihin, jotka nekin kestivät seitsemän päivää.
Ihmispersoonassa Jumalan kuva ja moraalinen kehittyminen liittyvät läheisesti toisiinsa. Isät tähdentävät ihmisen dynaamista persoonaa. Ihminen on sitä, mitä hän tekee, ja hän tekee sitä, mitä hän on ihmisenä. Siksi ihmisen valinnat ja teot johtavat joko pelastukseen tai kadotukseen. Kirkon säännöillä ja ohjeilla on merkitystä vain, jos ihminen on tietoinen itsestään Kristuksen veljenä tai sisarena. Ortodoksinen kasvatustyö on kokonaisvaikutteista. Se käsittää kaiken kirkon jäsenten elämässä, myös seurakuntaelämän jokaisen alueen. Ortodoksinen kristillisyys on elämän tie, mielen ja hengellisen näkökyvyn lahja. Kirkko on elämämme ja kasvamisemme kohtu. Ortodoksinen seurakunta on paikallinen ortodoksikristittyjen yhteisö, jota johtaa pappi. Sen toiminnalla on vain yksi Jumalan antama merkitys: se on olemassa kasvaakseen yhdeksi, pyhäksi ja apostoliseksi Kristuksen Kirkoksi. Jotta seurakunta voisi kasvaa ja kehittyä Kristuksen Kirkoksi, sen jäsenten tulee ymmärtää itsensä profeetallisena, papillisena ja pastoraalisensa kansana. Heidän täytyy tietää, että heidät on kutsuttu uskon ja Jumalan armon avulla todellistamaan Kristuksen läsnäoloa ja voimaa keskuudessaan.
Kristus opettaa, että Jumalaa tulee rakastaa ennen muuta jokaisen Kirkon jäsenen sydämessä. Raamatullisessa käytössä sydän on ihmiselämän keskus. Ortodoksinen seurakunta on ennen muuta jumalanpalvelusyhteisö. Se on olemassa ylistääkseen ja kantaakseen kunniaa Jumalalle. Seurakunta kastaa uusia jäseniä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, jotta he voisivat kuolla Kristuksessa, nousta Hänessä ylös uuteen elämään. Heidät voidellaan pyhässä mirhavoitelussa ja sinetöidään Pyhällä Hengellä vastaamaan Jumalan evankeliumiin, osallistumaan eukaristiassa Kristuksen Ruumiista ja Verestä ja tekemään todeksi tässä maailmassa Jumalan Valtakunta. Kristuksen ensimmäinen arvonimi on Raamatussa ”rabbi” (kreikaksi: Didaskalos), joka tarkoittaa ”opettajaa”. Herran ensimmäisiä seuraajia kutsutaan ”opetuslapsiksi”. Ortodoksinen seurakunta on olennaisesti kaikkia jäseniään koskeva opettava ja oppiva yhteisö. Se on opetuslasten koulu, jonka opettajana toimii Kristus. Siksi on valitettavaa, että monessa ortodoksisessa paikalliskirkossa laiminlyödään ja suorastaan väheksytään kirkollista opettamista, tapahtui se sitten jumalanpalveluksessa tai sen ulkopuolella. Ortodoksikristittyjen kirkollisen identiteetin kehittämisen kannalta on tärkeää nähdä ortodoksis-kristillisen uskon täyteys. Siksi ortodoksisen uskon opettaminen seurakuntalaisille on olennaisen tärkeää. Siihen kuuluvat patristinen mieli, liturginen käytäntö, hengellinen elämä, arkkitehtuuri ja taide, jotka yhdessä luovat pohjaa ortodoksisen identiteetin syvenemiselle.
Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) suri jo 300-luvun lopulla Antiokiassa ja myöhemmin Konstantinopolissa kristittyjen hengellisen elämän alennustilaa. Hänen kaittavansa olivat täynnä kopeutta, aistillisuutta ja ahneutta. He etsivät Jumalan Valtakunnan sijaan nautintoja. Heiltä ei liiennyt aikaa Jumalalle ja lähimmäisille. Kaikesta huolimatta kirkkoisä uskoi ihmisen kykyyn muuttaa elämäänsä ja maailmaa. Krysostomoksen mielestä oikea kristillinen elämä on ainoa riittävä oikean uskon koetinkivi, sillä usko toteutuu kristillisen rakkauden teoissa. Pyhä Johannes uudisti Kirkon opetuksen hengessä aikansa yhteiskuntaa eettisellä opetuksellaan. Hän taisteli palavasti lahjontaa, epäoikeudenmukaisuutta ja moraalittomuutta vastaan. Hän toimi ennen muuta Kirkon pappina ja piispana. Hän eli aikana, jolloin kirkkoon liittyi suurin joukoin ihmisiä, jotka olivat vain nimellisesti kristittyjä. Siksi kirkkoisällä oli usein vaikutelma, että hän saarnasi ja opetti ”kuolleille”. Krysostomosta häiritsi erityisesti avoin ja tarkoituksellinen kristillisten arvojen polkeminen jopa papiston keskuudessa. Hän saarnasi lähimmäisenrakkaudesta ja toteutti sitä käytännössä perustamalla sairaalan ja orpokodin, auttamalla köyhiä ja puutteenalaisia.
Johannes Krysostomokselle oikea elämä oli ainoa pätevä oikean uskon koetinkivi. Usko tuli täydelliseksi teoissa, laupeuden ja rakkauden teoissa. Hänestä oman aikansa yhteiskunnassa oli liian paljon epäoikeudenmukaisuutta, kylmyyttä, välinpitämättömyyttä, kärsimystä ja surua. Rikkaudella itsessään ei ole arvoa. Se on kuin ”teatterinaamio”, jonka alle ihmisen todelliset kasvot peittyvät. Mutta rikkaat antavat tuolle naamiolle arvoa ja luottavat siihen. Kirkkoisä torjuu kirkkojen ylenmääräisen ulkoisen loistokkuuden.
- ”Kirkko on enkelin riemuitseva yhteisö, ei hopeasepän myymälä. Mitä hyötyä on siitä, että temppeli on täynnä kultaisia astioita, mutta itse Kristus kärsii puutetta. Te valmistatte kultaisia maljoja, mutta laiminlyötte tarjota maljallista kylmää vettä sitä tarvitsevalle.”
Pyhän Johanneksen mielestä kaiken kristillisen kasvatuksen on Kirkossa pitäydyttävä Pyhään Raamattuun ja elämään. Vanhempien oma esimerkki opettaa lapsia parhaiten. Jo varhain lapsi on ohjattava sisälle Kirkon liturgiseen elämään. Vanhempien tehtävä on kasvattaa lapsista taivaan valtakunnan kansalaisia. Krysostomos vertaa lasten kasvattamista kuvanveistäjän työhön. Kuvanveistäjä ei saa työtään valmiiksi hetkessä. Hän tarvitsee aikaa, pitkäjänteisyyttä ja luomisen intoa. Samoin on vanhempien laita. Krysostomos neuvoo vanhempia rukoilemaan joka aamu ja ilta yhdessä lastensa kanssa. Näin lapset oppivat vähitellen ymmärtämään Jumalan pelon viisauden. Mutta Jumalan pelkääminen ei ole samaa kuin pelottelu tai kauhu. Se on tietoisuutta Jumalan läsnäolosta. Lapsi on saatava mahdollisimman varhain kaipaamaan Jumalan läsnäoloa elämäänsä. Kun lapset näkevät vanhempiensa rukoilevan, myös he aloittavat oman rukouselämänsä. Lapset on opetettava auttamaan heikkoja ja sairaita, sillä he ovat samalla tavalla Jumalan kuvia kuin terveetkin.
Kirkkoisä varoittaa usein Kirkon jäseniä seuraamasta ”pakanallisia tapoja”. Omana aikanamme meidän on helppo löytää vertauskohtia näille pakanallisille tavoille ja uskomuksille. Horoskoopit ja lukuisat pelit muistuttavat siitä, miten Krysostomoksen ajan taikauskoisuus ja onnentavoittelu yhä rehottavat. Krysostomoksen mielestä syy, miksi pahuutta on niin vaikea kitkeä pois lapsista, on siinä, ettei kukaan huolehdi heistä. Kukaan ei keskustele heidän kanssaan sielun ja ruumiin puhtaudesta, eettisistä periaatteista, rahan ja maallisen kunnian halveksimisesta eikä mistään Pyhiin Kirjoituksiin liittyvistä käskyistä. Pahan syynä on vanhempien ja kasvattajien välinpitämättömyys ja se, etteivät aikuiset ohjaa lapsia pienestä pitäen Kirkon elämään.
Kirkko, maailma ja Jumalan valtakunta
Ortodoksista elämää ruokitaan muutoksella. Rakkaus ja myötätunto ovat ihmisen psyykkisiä ominaisuuksia, jotka ilmenevät ja kasvavat vain siinä määrin kuin niitä harjoitetaan; niitä ei voi kuluttaa, ostaa eikä omistaa kuten omistamisen kohteita, niitä voi vain harjoittaa, harjoitella, uskaltaa tehdä. Elämää eniten kuolettavia vihollisia ovat asiain sairaalloinen toistaminen, rutiini ja heikkous, joka estää ihmistä toteuttamasta uutta elämässään. Niistä, jotka kangistuvat kaavoihin pelkuruudesta ja rohkeudenpuutteesta, tulee usein fanaattisia perinteen kannattajia, armottomia ja ankaria. Muutos ei merkitse pelkästään joidenkin ulkoisten tunnusmerkkien tai aineellisten asioiden muuttumista, vaan syvää, elämään perustuvaa tunnetta ainutlaatuisuudesta. Aito Kirkon jäsen kulkee lakkaamatta eteenpäin. Jumala on kutsunut meidät muuttamaan maailmaa. Hän kehottaa meitä suuntautumaan tulevaisuuteen, jolloin "Jumala hallitsee täydellisesti kaikkea" (1.Kor.15:28).
Bysanttilaiset isät pyrkivät elämässään intohimojen, harhakuvitelmien ja vihan voittamiseen. Siksi he korostivat, että rakkaus ja myötätunto lähimmäistä kohtaan ovat edellytyksiä ihmiselämän monipuolisen hyvinvoinnin saavuttamiseen. Sisäinen vapautuminen, vapaus himon ja harhakuvitelmien kahleista on sellaista ajattelua, jonka avulla yritämme ymmärtää maailmaa sellaisena kuin se on, vastakohtana välineelliselle ajattelulle, jolla tyydytämme tarpeitamme. Ortodoksinen kirkon yhteisöllinen liturginen eetos vaikuttaa tänä päivänä lähinnä nostalgiselta muistolta. Jumalanpalvelus on jäänyt eräänlaiseksi hartauselämän osaksi, josta puuttuu patristisen teologian kolmen keskeisen ulottuvuuden ykseys: Kirkko, maailma ja Jumalan valtakunta. Isät pitivät näitä ulottuvuuksia yhdessä. Ne muodostivat isien ajattelun ja käytännön lähteen eli teologian, joka on tietoa Jumalasta, Hänen suhteestaan maailmaan, Kirkkoon ja Jumalan valtakuntaan.
Ihmiset eivät useinkaan kokoonnu kirkkoihin elääkseen Kristuksen ruumiina. He menevät sinne tyydyttämään uskonnollisia tarpeitaan eli rukoilemaan yksinään. Mutta Kirkon yhteisöllisen kasvamisen tarkoituksena on julistaa Jumalan totuutta maailmalle. Vasta silloin, kun liturgia ymmärretään ja koetaan olemuksellisessa ja teologisessa syvyydessään, se voi herättää teologista keskustelua Kirkon elämän eri tasoilla.
Kirjallisuutta
- Alexandrian Christianity. Vol. 2. ed. by Henry Chadwick. Philadelphia. 1977
- Chrysostom, John
- Address on Vainglory and the Right Way for Parents to Bring Up the Children. Philadelphia, 1951.
- Clement of Alexandria
- Christ the Educator. Trans. By Simon P. Wood. The Catholic Univerisity of America Press, 1992.
- Florovsky, Georges
- Creation and Redemption. Belmont, 1976.
- Hakkarainen, Jarmo
- Kirkko elämänmuutoksen yhteisönä. Jyväskylä, 2000.
- Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu, 2008.
- Vrame, Anton C.
- The Educating Icon. Teaching Wisdom and Holiness in the Orthodox Way. Brookline, 1999.