Ortodoksista psykoterapiaa (kirja) osa 1/2

Isä Jarmo Hakkaraisen kirjasta Ortodoksista psykoterapiaa

Osa 1 / 2: Kymmenen kysymystä isä Jarmolle

Rovasti Jarmo Hakkarainen on julkaissut kirjasarjan, jonka keskeisenä yhdistävänä tekijänä on näky ortodoksisesta teologiasta terapeuttisena tieteenä. Uusin ja tekijän mukaan viimeinen sarjan teos onkin nimeltään "Ortodoksista psykoterapiaa - kirjoituksia ortodoksisesta terapeuttisesta elämästä ja ortodoksisen teologian läntisestä vankeudesta". Kirjan ja laajemmin kirjasarjan herättämien ajatusten pohjalta lähetin isä Jarmolle kymmenen kysymystä koskien terapeuttisen teologian luonnetta ja asemaa Kirkon perinteessä sekä suhdetta aikamme ilmiöihin. Seuraavassa kysymykset ja isä Jarmon ystävällisesti lähettämät vastaukset.

1. Monet ihmiset ehkä vierastavat sanaa "terapia" siitä syystä, että aikanamme on tarjolla monenkirjavia terapioita, jotka ohjaavat ihmisiä "feeling good" -hengessä parempaan maailmalliseen elämään, voimaan mukavammin ja tuottamaan tehokkaammin rahaa. Joidenkin mieleen taas tulee kysymys, eikö Kirkossa olekaan kyse pelastuksesta vaan jostain terapiasta. Kuinka avaisit näille ihmisille lyhyesti sitä, mistä ortodoksisesssa psykoterapiassa on kysymys?

Pyhien Isien opetuksen mukaisesti ortodoksinen psykoterapia tarkoittaa sanan mukaisesti ihmisen sielun hoitamista, koko ihmisen parantamista synnin ja himojen maailmasta. Sielun terapia merkitsee ihmismielen (kreik. nous) vapauttamista himoista ja haluista.

Ortodoksinen psykoterapia on siis sanan syvässä merkityksessä hengellisestä itsetuntemusta Kristuksessa. Ihmisen sielun ja ruumiin parantuminen tapahtuu Jumalan armosta Kirkon Pyhissä Mysteerioissa ja Askeesissa.

Ortodoksinen psykoterapia ei ole pelkästään metodi, vaan se ilmaisee ortodoksisen elämän ja sisältää Askeesin ja Pyhät Mysteeriot.

Ortodoksinen psykoterapia ei tarkoita ihmisen psykologista, emotionaalista ja älyllistä tasapainoa, vaan Kirkon askeettista tietä Jumalan kaltaisuuteen. Kirkon pyhät kilvoittelijat liittyvät Teologian mielen rukoukseen.

Kaikki tämä edellyttää kilvoittelijalta katumusta ja mielen vapautumista himoista. Kilvoittelija ottaa vastaan Jumalalta hengellisen tiedon ja kykenee vähä kerrassaan erottamaan toisistaan hyveet ja paheet.

2. Metropoliitta Hierotheos Vlachos on kirjoittanut varsin kuuluisaksi tulleen teoksen tästä aiheesta, ja se on käännetty muun muassa englanniksi nimellä "Orthodox Psychotherapy". Onko metropoliitta Hierotheoksen teoksilla ollut sinuun oleellista vaikutusta?

Kyllä esipaimenen teokset ovat vaikuttaneet minuun. Hänen teoksensa ovat avanneet minulle Pyhien Isien Teologian hengellisenä lääkitsemisenä. Pyhien Isien empiirinen teologia eroaa täysin läntisestä intellektuaalisesta ja spekulatiivisesta tavasta tarkastella Kirkon teologiaa.

Pyhien Isien Teologia on eräänlaista psykiatriaa, vaikka se eroaakin ratkaisevasti maallisesta psykiatriasta.

Pyhät Isät opettavat, että ihmisen mielen sairastuttua, ihmisellä ei ole persoonallista suhdetta Jumalaan. Ihminen on silloin sairas suhteessa Jumalaan.

3. Kirjoitat paljon Bysantin perinnöstä. Kriitikoiden mielestä on kyse epärealistisesta Bysantin ihannoinnista. Kun kuitenkin tietää, että olet perehtynyt yhtenä keskeisenä mielenkiinnon kohteena kirkkohistoriaan ja Bysantin historiaan ja kun lukee kirjoituksiasi Bysantin historiasta, voi huomata, että käsittelet sen inhimillistä ja raadollista puolta ja sen tunnet. Kyse ei siis ole kuvitelmasta jonkinlaisesta menetetystä maallisesta paratiisista. Mutta mistä on kyse? Mikä tiivistettynä on se Bysantin perinne, jonka vaalimisen koet tärkeäksi?

Bysantin keisarikunnassa (330-1453) otettiin käyttöön Roman keisariajan hallitusmuoto, mutta siihen sovellettiin bysanttilaisia aineksia. Bysantti rikkoi luovasti vanhan Rooman keisarikunnan esikuvia ja muotoja.

Yksi Jumala, yksi keisarikunta ja yksi Kirkko – siinä olivat Bysantin keisarikunnan yhteiskunnallisen ajattelun kulmakivet.

Bysantin yhteiskunnan ihanne oli universaalinen kristillinen yhteisö, jota keisari hallitsi poliittisesti ja jota ortodoksinen kirkko johti hengellisesti.

Kuitenkin Bysantin ortodoksisen kirkon kanoninen perinne korosti Kirkon itsenäisyyttä, vapautta ja riippumattomuutta valtiosta. Bysantin historiassa on monia esimerkkejä siitä, kuinka ortodoksinen kirkko vastusti niiden keisareiden toimintaa, jotka sekaantuivat ortodoksisen perinteen vastaisesti Kirkon sisäisiin asioihin.

Tämän perinteen vaaliminen on mielestäni erittäin tärkeää ortodoksissa paikalliskirkoissa.

4. Puhut usein uskonnosta jonain kielteisenä, Kirkon elämälle vieraana maailmankuvana. Onko uskonto oopiumia kansalle? Mikä on Kirkon ja uskonnon ero?

Kirkon ja uskonnon välillä on suunnaton ero. Nykyihminen mieltää mielellään ortodoksisen kirkon uskontona, joka tyydyttää ihmisen tunteita tai auttaa häntä maailmallisissa huolenaiheissa. Mutta on hyvä muistaa, ettei Kirkon elämän tarkoitus ole yhteiskunnallinen, moraalinen eikä filosofinen tai mikä tahansa maailmaan sitoutuva, vaan pelastuksellinen ja terapeuttinen.

Ortodoksinen kirkko on jakamaton Kristuksen kirkko. Se ei tarkoita jotakin objektiivista arvoa, jota jokainen voi käyttää mielensä tai halunsa mukaisesti. Kirkon elämä ei perustu ihmisen hyvään tahtoon tai taisteluun, vaan Jumalan suurenmoisiin tekoihin. Se merkitsee ihmisen persoonallista osallistumista Jumalaan elämään, joka toteutuu ainoastaan Jumalan ja ihmisen yhteistyössä.

Paikalliskirkko maallistuu jäsenissään, kun se alkaa pitää itseään uskonnollisena laitoksena.

Paikalliskirkko maallistuu uskonnoksi, kun se latistuu toiminnassaan esim. yhteiskunnallisten organisaatioiden kaltaiseksi järjestöksi.

Uskonto puhuu persoonattomasti Jumalasta, joka asuu taivaassa ja ohjaa sieltä maailmaa. Uskonto ravitsee ihmisen yksilöllisiä valintoja ja merkitsee siinä mielessä oopiumia kansalle.

Jos ihmiseltä puuttuu pyhien isien ortodoksinen näky, silloin hän heijastaa mielessään taikauskoisia ajatuksiaan ja merkityksiään. Hän rakentaa mielessään oman epäjumalansa.

5. Tämän ja useiden edellisten kirjojen otsikoissa näkyy keskeisenä asetelmana yhtäältä ortodoksinen teologia ja elämä ja toisaalta länsimaisen elämänmenon perikato sekä sen vaikutus ortodoksiseen ajatteluun, "läntinen vankeus". Liittyykö tämä juuri tuohon kysymykseen uskonnosta? Entä miten tämä teema suhteutuu ekumeeniseen ideologiaan ja liikkeeseen?

Tämä on ortodoksisen teologian kannalta äärimmäisen tärkeä teema. Maallistuminen vääristää ortodoksien keskuudessa kirkollisen hengen ja ilmapiiriin. Maallistumisen läpitunkemat ortodoksiseen kirkkoon muodollisesti kuuluvat ihmiset elävät ilman kirkkokeskeisyyttä. He kokevat vieraaksi ortodoksisen kirkon askeettisen ja terapeuttisen elämän.

Bysantin kirkon ikivanha kasvatusnäkemys lähtee myönteisestä luottamuksesta siihen, että ihmiseen voidaan vaikuttaa kirkollisesti. Mutta tämän kasvatusnäkemyksellisen perinteen syrjäyttää ns. ekumeeninen ideologia, jossa Kirkon elävä perinne vesitetään avoimuutta ja suvaitsevaisuutta julistavilla pseudokristillisillä ideologioilla. Tämän ns. globaalin uskonnollisen ideologian edustajat ilmaisevat usein omahyväistä piittaamattomuutta Kirkon historiasta. He hylkäävät Kirkon apostolisen ja apostolisen jatkuvuuden. He julistavat vääristävästi, että kristillisen ryhmien väliset opilliset erot ovat menettäneet viime vuosikymmeninä merkityksensä.

Sellaiset puheet pilkkaavat Kirkon Pyhien Isien ortodoksista uskoa ja käytäntöä. Missä siinä on sijaa ortodoksisen terapeuttisen teologian mukaiselle katumukselle ja elämän muutokselle? Missä siinä on Kirkon hengen mukainen pastoraalinen huolenpito?

6. Viime aikojen kirjoituksissa sinulla on painottunut ehkä aiempaa enemmän Kirkon askeettisen elämän ja luostarielämän merkitys, vai kuinka? Voitko sanoa tästä jotain lyhyesti?

Luostarielämä merkitsi jo 300-luvulla selkeää askeettista reaktiota kirkon maallistumista vastaan. Ortodoksisen kirkon askeettinen elämän ihanne kutsuu meitä omistautumaan kokonaisvaikutteisesti Jumalan Rakkaudelle. Maailmasta luopuminen tarkoittaa perinpohjaista muutosta suhteessamme langenneeseen maailmaan ja maailmalliseen elämään. Pelastus on kilvoittelijan matka lankeemuksesta elämän kirkastumiseen, synnin ja himojen aiheuttamasta rappiosta ja kuolemasta elämään Kristuksessa. Siinä kuvastuu vanhan kirkon luostarielämän luovuttamaton perintö meille kaikille.

7. Ollaanko terapeuttisessa teologiassa Kirkon elämän ytimessä? Jos ollaan, miten tämä suhteutuu ekumeeniseen liikkeeseen? Jakavatko esimerkiksi roomalaiskatoliset ja protestanttiset tunnustuskunnat tämän näyn Ortodoksisen kirkon kanssa?

Kirkko on Hengellinen Sairaala. Ortodoksisen kirkon koko pyhä perinne sisältää opetuksen ihmisen parantumisesta. Se merkitsee sielun palauttamista elämään Kristuksessa, koska synti on kuolettanut tämän elämän.

Tämä ortodoksinen psykoterapeuttinen elämän kuva eroaa ratkaisevasti läntisen uskonnollisuuden (roomalaiskatoliset ja protestantit) elämän kuvasta, jolle on luonteenomaista pyrkimys onneen. Läntinen uskonnollisuus ei ilmaise ihmisen sisäistä kasvamista itserakkaudesta ja demonisoivasta rakkaudesta. Ekumeeninen liike on 1900-luvun uskonnollista utopiaa, joka ei perustu rakkauteen ja hengelliseen eheytymiseen, koska siitä puuttuu Apostolisen ja Katolisen Kirkon kokemus.

Roomalaiskatoliset ja protestanttiset tunnustuskunnat eivät jaa ortodoksisen kirkon terapeuttisen teologian opetusta ja Pyhien Isien elävää Traditiota.

8. Mikä on Ortodoksisen psykoterapian suhde Kirkon mysteereihin (sakramentteihin)?

Bysantin kirkon elämässä jumalanpalvelus ja pyhät mysteeriot nähtiin Kirkon terapeuttisena metodina ja kohtaamisena. Pyhä Esipaimen Gregorios Palamas (k.1359) korosti opetuksissaan Kirkon pyhien mysteerioiden arvoa, mutta hän painotti myös, että niiden tulee yhdistyä askeettiseen elämään. Siksi hän viittaa pyhiin mysteerioihin ja Kirkon psykoterapian suhteeseen rinnakkaisesti. Kilvoittelija tarvitsee pyhän hiljaisuuden rukousta saavuttaakseen sielun ja ruumiin terveyden. Sielun puhdistuminen tarkoittaa katumusta eli mielen keskittämistä sydämeen. Ortodoksinen askeesi käsittää koko kristillisen elämän. Sielun sairauksista on mahdotonta parantua, ellei ihminen tunne sairauksia. Vapautuakseen himoista jokainen ihminen tarvitsee Kirkon hengen mukaista askeesia.

9. Voisitko sanoa edellisestä jotain lyhyesti suhteessa siihen, että suomalaisessa ortodoksiassa on vaikuttanut voimakkaasti 1900-luvulla eukaristia-keskeinen ajattelu, jonka keskeiseksi hahmoksi voisi nimetä ehkä isä Alexander Schmemannin. Hänen kirjoituksiaan kuitenkin määrittää jonkinlainen vierastus askeettiselle perinteelle. Miten näet Schmemannilaisen perinteen, etenkin suhteessa ortodoksiseen psykoterapiaan? Onko "Schmemannilainen renesanssi" onnistunut? Miten vertaisit sitä esim niin sanottujen Kollyva-isien uudistukseen Athoksella ja Kreikassa, mistä olet myös kirjoittanut?

Isä Alexander Schmemann ei ollut monastista ”tyyppiä”. Siksi hänen opetuksissaan on äärimmäisen vähän sijaa sille, mitä ortodoksinen kirkko kutsuu katumukseksi ja sisäiseksi lähetystyöksi ja kasvamiseksi. Schmemann oli enemmän ”maailman mies”, joka suorastaan vastusti esim. aikansa emigranttivenäläistä luostarielämää. Ortodoksisen psykoterapian kannalta Schmemannin liturgisuus on yksipuolista. Siitä puuttuu ortodoksinen askeesi ja sen rikastuttava vaikutus niin liturgiseen elämään kuin ortodoksiseen elämään yleensäkin. Kollyva-isät rakensivat ”uudistuksensa” Kirkon askeesiin ja rukoukseen. Siinä on ratkaiseva ero!

10. Monet selittävät nykyään ortodoksisen teologian tiettyjen painotusten olevan luostarilaitoksen vaikutusta, ja antavat ymmärtää tämän vaikutuksen olevan viallista, elämälle vierasta. Jossain yhteyksissä tällä tuntuisi olevan yhteys puheena olevaan teemaan siinä, ettei heidän mielestään askeesia eikä terapiaa tarvita, koska Jumala on meidät hyviksi luonut ja Kristus on meidät pelastanut. Tätä juhlimme Liturgiassa ja osallistumme pelastuksesta ja niin voimme suhtautua kaikkeen positiivisesti. Oletko törmännyt tällaisiin painotuksiin ja miten ne näet?

Jos ajatellaan bysanttilaista terapeuttista luostarihengellisyyttä, se jos mikä on kaikkea muuta kuin elämälle vierasta. Toki se on vierasta tämän maailman itseriittoiselle ja yksilökeskeiselle elämälle. Tästä maaperästä kukkii myös käsitys ”Kristus on pelastanut kaikki!” Silloin tällöin törmään moisiin väittämiin. He haluavat unohtaa, että Jumala ei ole ihmiselle jokin, vaan kaikki. Ihmiset jotka haluavat oppia askeesissa tuntemaan Jumalan, kantavat luomakunnan hänelle eukaristisena kiitoksena. Muussa tapauksessa he kumartavat langenneen maailman valhevoimia ja kieltäytyvät Jumalan tuntemisesta.

He leimaavat Kirkon opetukset säälittäviksi, naurettaviksi ja epä-älyllisiksi. He pitävät itseään totuuden mittana ja kriteerinä. Humanismin kyllästämä uskonnollisuus merkitsee Kristuksen ja Hänen Kirkkonsa vastustamista.

Ortodoksien luovuttamattomana kutsumuksena on vaikuttaa maailmassa terapeuttisena sairaalana. Ortodoksien tehtävänä on muuttaa vanhan kirkon kasteopetuksen mukaisesti kaikki uusiksi Kristuksessa ja Pyhässä Hengessä.

Muutoin Ortodoksinen kirkko ei ole Kirkko, vaan uskonto.

Heikki Alex Saulamo