Paasto ja sisäinen eheytyminen (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Ortodoksinen teologia on Kirkon terapeuttista elämää. Pyhien isien perinteessä teologeja kutsutaan Jumalan näkijöiksi. He seuraavat pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) mukaan Kirkon metodia eli ovat ottaneet vastaan täydellisen uskon, mielen valistumisen ja jumaloitumisen. Ortodoksista teologiaa voidaan syystä kutsua ihmisen hengellisen parantumisen tieksi. Ortodoksinen teologia edellyttää ihmiseltä osallistumista uskon salaisuudesta.
Ortodoksinen terapia ei kasva ihmisajattelusta, vaan se perustuu Jumalan Ilmoitukseen. Tämä erottaa ortodoksisen kristillisyyden filosofiasta, joka rakentuu ihmisen omaan ajatteluun. Maailmallista filosofiaa voidaan verrata ennustamiseen, joka on ihmisjärkeilyn tulosta.
Ortodoksisen kirkon hengellisen terapian päämääränä on yhdistää ihmiset Jumalan kanssa. Sielun parantumisen ensimmäinen ehto on oikea usko, sillä vääristynyt usko estää kaiken parantumisen. Jotta ihminen voisi parantua, on hänen ensin tiedostettava sairautensa. Ihmisen parantaminen himojen sairaudesta tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Synti merkitsee Jumalan kuvan hämärtymistä ihmisessä.
Kirkon jäsenen elämä on kasteesta lähtien jatkuvaa askeettista sotaa saatanaa ja hänen joukkojaan vastaan. Kirkon pyhien isien perinne merkitsee Kirkon terapiaa. Se yhdistyy tässä suhteessa läheisesti lääketieteeseen, erityisesti psykiatriaan. Kuitenkaan maalliset tieteet eivät saa aikaan ihmissielun parantumista. Kirkon hengen mukainen parantuminen synnin sairauksista on mahdollinen ainoastaan pyhien isien askeettisen ja terapeuttisen opetuksen kautta.
Pimeys, kuolema, synti, himot, pahuus ja saatanan hajottavat voimat ovat voimakkaasti vastakohtaisia ortodoksisen kirkon julistamalle valkeudelle, elämälle, ylösnousemukselle ja kuoleman kukistamiselle.
Oikea usko on hengellisen elämän ensimmäinen askel
Ortodoksisen kirkon hengen mukainen paasto merkitsee luopumista pahasta, eli voidaan puhua pahasta paastoamisesta. Paasto ei auta kilvoittelijaa hengellisessä elämässä ilman siihen valmistavaa ympäristöä eli katumusta. Sydämen katumuksen lisäksi tarvitaan kuitenkin myös ruumiillista vaivannäköä. Ilman molempia elementtejä paastosta tulee muodollinen ja ulkokohtainen käytäntö, jolla ei ole hengellisessä elämässä olennaista merkitystä. Paaston merkitys on nähtävissä Pyhien Isien opetuksissa siinä, että se hoitaa ja parantaa uskovaa monin tavoin.
Ihmisen puhdistuminen himoista ei voi tapahtua sielun neutraalissa tilassa, vaan ihmisen tulee korvata hyveillä sielunsa himot. Oikea usko on hengellisen elämän ensimmäinen askel. Ortodoksinen usko keskittyy hyvään, ja hyvä on toteutunutta uskoa. Jumala asettaa ihmiseen hyvyyden pyhässä kasteessa. Ihmisen hyveellinen elämä rakentuu pyhässä kasteessa saatuun Jumalan hyvyyteen. Jumalan hyvyyden toteutuminen riippuu ihmisen yhteistyöstä Luojansa kanssa.
Klemens Aleksandrialaisen (k. 215) mukaan kristityn ainoa todellinen kasvattaja eli Kristus-Logos on sielun aurinko, joka valaisee sisäisesti ihmisen ja osoittaa hänelle, miten hänen tulee elää. Klemensin mielestä ruokaa on kahta lajia: toinen niistä palvelee ihmisen pelastumista, toinen kadotusta. Vain eukaristia on todella ruokaa. Aleksandrialainen opettaa korostaa, että ihmisen tulee ehdottomasti välttää kaikenlaista herkuttelua ja ylen syömistä.
Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan sielussa toimiva jumalallinen valo merkitsee todellista elämää, joka syntyy ihmisessä jumalallisesta murheesta. Sielun kuolema tarkoittaa puolestaan saatanan pimeyttä, joka täyttää sielun maailmallisen murheen kautta. Sielulla on monenlaisia henkisiä kykyjä eli voimia. Niihin luetaan mieli, tahto, omatunto ja mielikuvitus. Mielen henkisen kyvyn korkein toiminto on puhdas rukous. Luonnollisessa tilassaan mieli on silloin, kun se on puhdas, vapaa pahoista ja tarpeettomista ajatuksista ja tunteista. Sellainen mieli on harvinainen, vain pyhät ihmiset yltävät siihen.
Sydämen olennainen piirre on hiljaisuus. Se on keskustelua ja taistelua. Kilvoittelijan ruumis voi levätä hetken, mutta sydän elää Jumalan jatkuvassa läsnäolossa. Pyhittäjä Johannes Siinailainen (k. noin 650) opettaa:
- ”Minä nukuin luonnon vaatimuksesta, mutta sydämeni valvoi suuren rakkauden tähden”.
Mielikuvitus on yksi puhtaan rukouksen pahimmista esteistä
Hiljaisuus edellyttää ihmiseltä nöyryyden ja askeesin harjoittamista. Rukous edellyttää kilvoittelijalta nöyryyttä, sielun puhtautta ja vapautta himoista. Todellinen mielen rukous sitoutuu yksinkertaisuuteen. Pyhittäjä Johannes varoittaa:
- ”Älä ole monisanainen, ettei mielesi eksyisi sanojen tavoitteluun. Publikaanin yksi sana teki Jumalan armolliseksi, ja yksi sana pelasti uskovan ryövärin. Rukouksen monisanaisuus lumoaa useinkin mielen ja saa sen harhailemaan, mutta yksisanaisuus pystyy sen kokoamaan”.
Sopimattomaan mielikuvitukseen liittyvät pahojen henkien aiheuttamat maailmalliset asiattomat aiheet. Mielikuvitus on yksi puhtaan rukouksen pahimmasta esteistä, sillä rukous vaatii keskittynyttä mieltä. Mielikuvitus on myös tärkein keino, jota pahat henget käyttävät ohjatessaan ihmistä pahoihin ajatuksiin, tunteisiin ja tekoihin. Saatana tyrkyttää synnillisiä ajatuksia ihmismieleen. Aluksi synnillinen ajatus ilmenee mahdollisuutena synnin tekoon. Vähitellen synnillinen ajatus valtaa ihmismielen, jolloin saatana johdattaa ihmisen syntiin. Sielu tekee syntiä kolmessa muodossa: teoissa, sanoissa ja ajatuksissa.
Kun ihminen osallistuu Kristuksen Ruumiin eli Kirkon elämään, hän osallistuu Kristuksen valkeuteen. Pyhien isien opetuksessa ajallinen elämä merkitsee koettelemusten aikaa, kun taas hengellinen elämä kuvastaa ihmisen sisäistä kasvamista ja eheytymistä Jumalassa.
Ortodoksinen kirkko on itsessään ihmisten valmistautumista iankaikkiseen elämään. Luodun maailman eettinen ja moraalinen sekasorto kasvaa ihmisen aineellisista, itsekkäistä, aistillisista asenteista ja kiintymyksistä. Eukaristia on Kirkon yhteisöllisen elämänmuutoksen keskus. Liturgian ja elämän ykseyden palauttaminen muodostaa kirkollisen elämän uudistumisen lähtökohdan.
Eukaristisen uhrin kantaminen on Kirkon liikettä, joka vaatii meiltä sisäistä uudistumista toteutuakseen elämässämme eukaristiana eli elävänä uhrina Jumalalle. Eukaristinen liturgia tulee näin jokapäiväisen elämän esikuvaksi ja terapeuttiseksi lähteeksi eli liturgian jälkeiseksi liturgiaksi. Se on myös ihmisen uudistuneen jumalasuhteen esikuva, joka ei perustu pakkoon, vaan jumalalliseen vapauteen.