Pakolaiset (kolumni)
Ortodoksi.netista
Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 18
Aamun Koitto julkaisi oheisen suomalaisen nunna Kristodulin kirjoittaman kolumnin toukokuussa ilmestyneessä lehdessään nr. 9/1991.
Pakolaiset
Kun viime syksynä kävin Suomessa, tapahtui ensimmäistä kertaa, että minua passitarkastuksen yhteydessä kuulusteltiin Vantaan lentokentällä. Matkustan Kreikan passilla, vaikka myös Suomen kansalaisuus lienee tallella. Tämä ja nunnan pukuni herättivät ilmeisesti sinänsä kohteliaan virkailijan epäluulot, joita ei pystynyt hälventämään edes se, että puhuin selvää suomea. Oli selostettava, kuinka pitkään aion viipyä, mitä olen tullut Suomeen tekemään ja missä aion asua.
Tätä ennen en ollut kuullut mitään suomalaisten mieliä kuohuttavasta pakolaisongelmasta, mutta nyt tajusin heti kättelyssä, että jotakin maassa on taas muuttunut. Kun selvisin ensi hämmästyksestä, ymmärsin kyllä, mistä kenkä puristi ja mutisin hampaitteni välistä: "Olkaa vain ihan rauhassa, te kurjat mammonan palvojat, en ole tullut tänne elintasoanne alentamaan paria viikkoa pitemmäksi ajaksi."
Tuli siinä mieleeni, mitä olisi tapahtunut, jos todella olisin ollut joku onneton koditon pakolainen. Olisiko minut ehkä käännytetty takaisin jo lentokentällä?
Suomen kansalaisille olisi terveellistä saada ulkomaan matkoillaan samanlainen vastaanotto, niin kokisivat miltä se tuntuu ja millaisen kuvan tällainen "tervetulotoivotus" antaa maasta. Eiköhän olisi seurauksena ulkopoliittinen selkkaus, jos Ateenan lentoasemalla alettaisiin kohdella suomalaisturisteja tähän tapaan.
Kuten tunnettua, Kreikkaan on virrannut viime aikoina useita tuhansia pakolaisia Albaniasta ja päivittäin tulee lisää. En ole perillä virallisista tilastoista ja toimenpiteistä, mutta kerron niistä havainnoista, joita olen ruohonjuuritasolla tehnyt. Tällekin seudulle on näet asettunut paljon pohjoisepeirolaisia eli kreikkalaissyntyisiä albanialaisia.
Kreikkalaisille on ominaista, etteivät he odota yhteiskunnan tekevän kaikkea. Heti alkuun pantiin toimeen kansalaiskeräys pakolaisten hyväksi, missä ihmisiä pyydettiin lahjoittamaan heille taloustarvikkeita, vaatteita ja ruokaakin.
Tulos oli, kuten viralliseltakin taperheettömiä ihmisiä, tämä tapahtuu yksinkertaisesti niin, että nämä osallistuvat heidän kodeissaan yhteisille aterioille. "Nälkäisiä he raukat ovatkin!" kuteholta ilmoitettiin, "sydäntä liikuttava". Jotkut ovat tarjoutuneet ruokkimaan pari kolme albanialaista. Koska Albanian pakolaiset ovat enimmäkseen nuoria n yksi tällainen tuntemamme ruokkija totesi.
Mikä inhimillinen lämpö tähän eleeseen sisältyykään! Se on aivan toista kuin jokin kylmä elintarvikkeiden toimittaminen. Yhtä tärkeä kuin aineellinen apu on pakolaiselle epäilemättä henkinen huolenpito - että joku on todella kiinnostunut, näkee hänet ihmisenä, ottaa sisälle yhteisöönsä.
Koska monet Albanian kreikkalaiset ovat maassa vallinneiden uskonvainojen takia kastamattomia, kreikkalaiset ottavat täällä heitä kummilapsikseen. Eikä se suinkaan tarkoita vain läsnäoloa kastetilaisuudessa. Tässä tilanteessa ortodoksinen käsitys kummeudesta kantaa kauneimpia hedelmiään.
Kummi on kummilapsensa lähisukulainen, joka ei kaihda aineellisiakaan uhrauksia. Hän varustaa tämän asunnon ikoneilla, hankkii hengellistä kirjallisuutta, ottaa mukaan pyhiinvaelluksille luostareihin, huolehtii kastepuvusta ja juhlan järjestämisestä kasteen kunniaksi. Kädestä pitäen kummi opastaa kastettavaa ortodoksiseen elämäntapaan. Kummit ovat pakolaisten ensimmäiset sukulaiset Kreikassa.
Myötätunto, sääli, eräänlainen kohtalonyhteys lähimmäisiin ovat kautta aikojen kuuluneet ortodok¬sikansojen parhaimpiin piirteisiin. Osataan asettua vieraan ja muukalaisen asemaan. Tästä kumpuaa ortodokseille kaikkialla maailmassa ominainen sydä¬mellinen vieraanvaraisuus.
Jos itse olisin pakolainen, tulisin ehdottomasti mieluummin tänne muihin Euroopan valtioihin verrattuna köyhään Kreikkaan kuin esimerkiksi Suomeen, vaikkei täällä olekaan tarjolla samanlaisia sosiaalisia etuja kuin Suomessa niille harvoille pakolaisille, jotka sinne hyväksytään. Täällä on kuitenkin paljon suuremmat mahdollisuudet kohdata ihmisiä. Suomessa kohtaisi lähinnä viranomaisia ja muita, jotka viran - vaikkapa kirkollisenkin - puolesta ovat kiinnostuneita. Ja kukapa tahtoisi, että hänestä ollaan kiinnostuneita vain viran puolesta!
Pohdiskelen tässä, eikö olisi jotakin keinoa inhimillistää pakolaiskysymystä myös Suomessa, antaa kansalaisille mahdollisuus auttaa ja tukea pakolaisia spontaanisti, ei vain veromarkkojen avulla.
Suomessa on paljon hyvin toimeentulevia yksinäisiä ihmisiä, jotka saisivat uutta sisältöä ja lämpöä elämäänsä yhteydenpidosta pakolaisten kanssa. Ja mikäpä olisi lapsille parempaa kasvatusta kansainvälisyyteen, kuin kodin ovien avautuminen perheen pakolaisystäville.
Kun ei henkilökohtaisesti tunne ketään pakolaista, on helppo jyristä lehtien yleisönosastoissa, ettei yhden yhtäkään pakolaista saa päästää Suomeen. Mutta kun edessäsi on ihminen, jonka kohtalon ja ongelmat tunnet, ei enää olekaan yhtä helppoa heittää häntä ulos sekä maasta että omasta sydämestä.
Ja vielä: mitä itse tekisimme, jos olisimme syntyneet vaikkapa Irakin kurdeiksi? Yrittäisimmekö ehkä muuttaa kuuhun, kun kaikkialla maapallolla olemme ei-toivottuja? Vai antautuisimmeko tapettaviksi sukupuuttoon, jolloin kurdiongelma ei enää häiritsisi ketään? Niin - mitä?
Eikö Suomessakin olisi aivan erityisesti ortodoksien tehtävä pyrkiä herkistämään hyvinvoinnin rasvoittamia sydämiä pakolaisia kohtaan, opettaa antamisen ja jakamisen iloa? Onhan niin, ettei kyräillen omia aineellisia etujaan valvova ihminen voi koskaan tuntea puhdasta onnea ja iloa.
Kuka onkaan sanonut:
- "Minä olin muukalainen ja te otitte minut luoksenne." (Matt.25:35)
Jokaisessa juuriltaan irti tempautuneessa pakolaisessa kohtaamme itsensä Kristuksen. Ja voiko olla suurempaa iloa kuin Kristuksen kohtaaminen.
Sisar Kristoduli
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.9/1991, joka ilmestyi 15.5.1991, sivulla 190)