Paluu pyhien isien teologiseen henkeen (opetuspuhe)

Monien eurooppalaisten ihmisten ajatuskuvaan ei sisälly Jumalan olemassaolo. Heille ihminen on kaikkien arvojen mittapuu. Jumala kuuluu yhä vähemmän julkiseen elämään. Kirkon usko pakotetaan yksityiselämän asiaksi.

Moderni politiikka merkitsee Kirkon perinteen hylkäämistä

Useissa Euroopan maissa pyrittiin poliittisen liberalismin hengessä jo 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla toteuttamaan lainsäädännössä vapausperiaatteita. Niiden mukaan kaikki yhteiskunnallinen kehitys perustui yksilön voimien vapaaseen käyttöön. Pian 1900-luvun alun jälkeen kehittyi Euroopassa vaatimus yksilön uskonnonvapaudesta. Uskonnonvapauden edellytykseksi asetettiin selkeä uskonnolle vihamielinen kirkon ja valtion erovaatimus.

Moderni liberaalipolitiikan teoria on yhteisöllisyyden vastaista ja traditionaalisen kristillisyyden käytännölle vaarallista siinä mielessä, että se ei suostu hyväksymään mitään historiallisesti muotoutunutta käytäntöä elämän ohjenuoraksi.

Moderni politiikka merkitsee institutionaalisissa muodoissaan Kirkon hyveiden tradition järjestelmällistä hylkäämistä. Kaiken muun lisäksi moderni valtio on ihmisen luoma valtiokoneisto. Parlamentaarinen demokratia tai totalitaarinen diktatuuri edustavat moderneja hallinnon muotoja, joiden olemassaolon oikeutusta ei perustella ensisijaisesti luonnon järjestyksen tai ihmisen lajiominaisuuksiin vedoten.

Moderni tiede on eräs yhteiskunnallisen kanssakäymisen olemukseen voimakkaimmin vaikuttaneista asioista, joka on monesti nähnyt pelkkiä ärsykkeitä ja reaktioita siinä, mikä on aiemmin voinut olla syvästi merkityksellistä käytännön elämän kannalta tai mikä on saattanut olla ihmisen olemassaolon päämäärä. Tämän kehityksen seurauksena on syntynyt nykyajalle tyypillinen “arvovapaan faktan” nimeen vannova asiantuntija-auktoriteetti.

Brittiläissyntyisen filosofin, mutta Yhdysvalloissa asuvan Alasdair MacIntyren (s. 1929) teos After virtue: A Study in moral theory (1981) on viime vuosikymmenien tunnetuimpia moraalifilosofisia teoksia. Teos ilmestyi suomeksi 2004 nimellä Hyveiden jäljillä: Moraaliteoreettinen tutkimus.

MacIntyre puolustaa teoksessaan aristoteelista hyve-eettistä moraaliteoriaa. Hänen mielestään valistuksen projektista alkunsa saanut modernismi, liberalistinen moraalifilosofia ei kykene tarjoamaan kriteerejä, joiden pohjalta voisi tehdä valintaa erilaisten arvojen välillä.

Kun valistuksen aikana luovuttiin ajatuksesta sitoa moraalisuus mihinkään yleiseen määritelmään ihmisen hyvästä, menetettiin MacIntyren mukaan myös mahdollisuus antaa inhimillisille arvoille rationaalisia perusteluja. Hänen mukaansa rehellinen, rohkea ja oikeudenmukainen ihminen ei välttämättä saa osakseen rehellistä ja oikeudenmukaista kohtelua individualismin oloissa.

Hyveellinen ihminen saattaa jopa joutua elämään modernin yhteiskunnan ulkopuolella. MacIntyren mielestä on tärkeää luoda sellaisia paikallisia yhteisömuotoja, joissa “sivistyneisyyttä ja moraalista elämää voidaan vaalia läpi pimeiden aikojen, jotka ovat jo keskellämme”. Hänen lukijoille tarjoamansa valinta on samantapainen kuin ortodoksiselle kristitylle on valinta luostarissa elämisen tai maailmassa elämisen välillä.

MacIntyren korostaman hyve-etiikan todeksi eläminen on mahdollista vain sellaisessa ympäristössä, joka on erilainen kuin ns. moderni maailma. Hyvän elämän mahdollisuus liittyy olennaisesti elävien traditioiden olemassaoloon.

MacIntyren etiikalle on vierasta modernin populaarin individualismin korostama mahdollisuus “aloittaa alusta”; muokata elämänsä ehdot yhä uudestaan ja uudestaan, vaihtaa ammattia, ihmissuhteita ja mielipiteitä ulkoisen tilanteen tai “oman itsen” niin vaatiessa. MacIntyren mielestä ihmisen jättäytymisen kaiken historiallisuuden ulkopuolelle, “elämään vain nykyhetkeä” merkitsee ihmiselämässä kaiken päämäärän kadottamista.

Ortodoksisen kirkon elämänasenne on yhteisöllinen

Professori Kristos Jannaraksen (s.1935) mukaan suurin osa tämän päivän ihmisistä arvioi Kirkon työtä ja elämää sosiaalisten hyötynäkökohtien mukaan ja vertaa sitä koululaitoksen, rangaistusjärjestelmien ja poliisin yhteiskunnalliseen toimintaan. Kirkko mielletään moraalia varjelevaksi laitokseksi, jota hallitaan byrokraattisesti kuin mitä tahansa maallista laitosta.

Ortodoksinen kirkko on Jumalan totuuden yhteisö ja tuon totuuden elämistä käytännössä. Ortodoksisen kirkon tehtävänä on yksilöllisten mieltymysten ja oikeuksien sijaan puolustaa ihmisen olemuksellista totuutta ja persoonallista vapautta ulkoapäin ohjattua ja keskitettyä valtaa vastaan.

Ortodoksisen kirkon elämänasenne on yhteisöllinen. Eukaristinen yhteisö merkitsee elämän eetosta ja käyttövoimaa, joka opastaa Kirkon jäseniä sisälle kirkolliseen elämään. Kirkon liturgia on valmistautumista: se on aina jotakin mikä on nykyhetken tuolla puolen. Kirkko opettaa, että elämämme saa suunnan ja tarkoituksen siitä, mikä on tulevaa, mitä odotetaan ja toivotaan.

Todellinen jumalanpalvelus muuttaa ihmisen eläväksi uhriksi eli ihmispersoonaksi, joka elää Jumalalle ja lähimmäisilleen. Jumalallinen liturgia välittää ihmiselle elämän merkityksen ja tarkoituksen ja auttaa häntä näkemään, ymmärtämään, tulkitsemaan ja arvioimaan langenneen ihmisyyden tilan mutta myös Kristuksessa tarjottavana rajattoman elämän mahdollisuuden.

Me hylkäämme usein ortodoksisten isien opetuksen, jonka mukaan Kirkon elävä usko tulee jakaa toisten ihmisten kanssa. Meidän tulee kasvaa ulos Kirkon hengen vastaisesta seurakunnallisesta getosta ja kohdata Kirkon mielen mukaisesti moniarvoisen yhteiskunnan ristiriitaisuudet ja haasteet.

Paluu pyhien isien teologiseen henkeen tarkoittaa heidän teologisen mielensä löytämistä. Ortodoksien tulee palata pyhiin isiin eli löytää uudelleen Kirkon kokemus, ei instituutiona, oppina tai kanonisena järjestelmänä, vaan kaikenkattavana elämän muutoksena eli matkana Jumalan valtakunnan iloon ja kirkastumiseen.

Ortodoksisen kirkon jäsenten tulisi olla huolissaan Kirkon moraalisten ja eettisten arvojen puolesta, koska nuo arvot ovat joutuneet viimeisten vuosikymmenien aikana entistä uhatuimmiksi. Jos Kirkon jäsenet haluavat puolustaa apostolisen ja katolisen Kirkon moraalisia ja hengellisiä arvoja teknologisen ajan keskellä, heidän tulee perustaa näkemyksensä Kirkon raamatulliseen ja patristiseen opetukseen ihmisestä. Pyhien isien tradition mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvan mukaisesti kasvamaan Luojansa kaltaisuuteen. Tätä kasvamista kuvastaa ihmisen sitoutuminen Kirkon elämän pyhyyteen.

Maallistuneen yhteiskunnan ihmisten mielenlaatu heijastaa kuluttamisen nautinnollisia muotoja, nautintoja, itseriittoisuutta ja itsenäisyyttä, joka pilkkaa Kirkon perinteisiä itsensä uhraamisen, askeettisen taistelun ja Jumalan palvelemisen arvoja. 2000-luvun alun kristillisyyden jälkeisessä todellisuudessa ihmiset luottavat itsekkyydessään ja ylpeydessään tieteen ja teknologian voimaan. Siihen kuuluu ajatus, että on olemassa tieteen logiikka, jota kaikki tietojärjestelmät noudattavat. Tieteen logiikka on riippumaton historiasta, ihmisestä ja käytännöstä.

Yleisessä muodossa yhteiskunnan teknologinen periaate korostaa, että kaikki rationaalisesti esitettävissä olevat ongelmat on mahdollista ratkaista tieteen avulla ja siten riippumattomina toisaalta kokemuksellisesta ja toisaalta arvottavasta toiminnasta. Länsimainen kulttuuriperinne on tuottanut yksipuolisen todellisuuskuvan, jossa oikea puoli on tieteen riemuvoittojen kasvu ja nurja puoli luonnon saastuminen, ihmisen juurettomuus, merkityksettömyys, ihmisen fyysinen ja moraalinen kastastrofi.

Hyveet ja hengellinen kasvaminen edellyttävät toisiaan

Ortodoksinen opetus ihmisestä on samanaikaisesti realistinen, askeettinen ja eskatologinen. Ortodoksisen käsityksen mukaan ihmiselämää ei määritä ihmisen biologinen käyttäytyminen tai hänen biologisen elämänsä pidentäminen. Sen sijaan ihmiselämän arvo on ihmisen kirkkoyhteisössä tapahtuvassa askeettisessa kehittymisessä ja kasvamisessa.

Ortodoksisen kirkon hengellinen elämä rakentuu ihmisen kokemukselliseen, osallistuvaan ja dynaamiseen suhteeseen Jumalan kanssa. Jumala ohjaa persoonallisesti ihmistä ja luomakuntaa luomattomilla energioillaan. Kirkollinen elämä on terapeuttista toimintaa, jossa yhdistyvät toisiinsa Kirkon opetus ja käytäntö.

Ortodoksisen tradition mukaan ihmisen olemuksellinen kirkastuminen tapahtuu iankaikkisuudessa. Tulevalla elämällä on enemmän painoarvoa kuin ajallisella elämällä. Pyhä apostoli Paavali kirjoittaa:

“Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä. Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä taivaalliseen asuumme.” (2. Kor. 5:1-2).

Katolinen ja Apostolinen Kirkko merkitsee ihmistä parantavaa lääkettä ja kirurgiaa. Nafpaktoksen metropoliitta Hieroteos (k. 1945) korostaa, että on vaarallista, jos Kirkon jäsenet ylläpitävät ihmiskeskeistä näkemystä ja kuvittelevat, että hengellisen elämän terveys palautuu ihmiselle kuuntelemisen ja puhumisen metodin avulla.

Hyveet ja hengellinen kasvaminen edellyttävät toisiaan. Kristittynä elämiseen ei riitä pelkästään kristityksi kutsuminen. Kristittynä oleminen on kristittynä elämistä. Ihminen oppii tuntemaan Kristuksen osallistumalla Hänen askeettiseen rakkauteensa.

Ihminen pelastuu saatanan harhaan johtavasta vallasta jakamalla Jumalan Rakkauden, Elämän ja Totuuden. Usko ei yksin riitä, vaan ihmisen tulee myös haluta kuolla Kristuksessa kaikille elämän himoille.

Ihminen tarvitsee teknologian ja jatkuvan kehityksen keskellä Kristuksen “mielen”, että hän voisi kohdata kirkollisen olemassaolonsa rikkaudet. Ihmispersoona ei ole pelkästään aineellinen, ruumiillinen olento. Ihmisen kallein aarre eli sielu tekee hänestä Jumalan kuvan mukaisen vapaan persoonan.

Ortodoksisen kirkon askeettinen ja hesykastisen tradition mukainen bioeettinen käsitys ei rajaa ihmistä maallisen elämän kylmiin rajallisuuksiin, vaan näkee hänen mahdollisuutensa kasvaa Jumalan iankaikkiseen kirkkauteen.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Engelhardt, H. Tristram, Jr.,
  • 1991, Bioethics and Secular Humanism: The Search for a Common Morality. Philadelphia.
  • 1996, The Foundations of Bioethics, 2nd ed. New York.
  • 2000, The Foundations of Christian Bioethics. Lisse.
• Hierotheos, Metropolitan of Nafpaktos, Secularism in Church, Theology and Pastoral Care. http://www.vic.com/tscon/pelagia/htm
• MacIntyre, Alasdair, 1981, After Virtue: A Study in Moral Theory. Indiana.
• Yannaras, Christos, 1984, The Freedom of Morality. Crestwood.