Palvelevaan ja uhrautuvaan toimintaan (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
(Juhlapuhe PSHV:n vuosijuhlassa 28.4.1974)
Viime aikoina erityisesti ekumeenisen liikkeen piirissä on käyty laajaa keskustelua kirkon tehtävästä ja kristillisen toiminnan luonteesta. On kysytty, pitäisikö kristittyjen keskittyä liturgiseen ja hengelliseen elämään vai tulisiko heidän osallistua myös sosiaaliseen ja poliittiseen toimintaan. Tähän kysymykseen on annettu toisistaan suurestikin poikkeavia vastauksia. Toisaalta korostetaan sitä, että on tärkeää toimia maailmassa, yhteydessä muihin ihmisiin, tukien ja palvellen lähimmäisiä. Toisaalta on myös esiintynyt tälle pyrkimykselle täysin vastakkaisiakin näkemyksiä: on haluttu eristyä maailmasta ja elää yksinäisyydessä mietiskelyyn ja rukoukseen syventyen.
Oikeastaan nämä molemmat asenteet kasvavat suoraan Raamatun näkemysten pohjalta. Kristuksen sanojen mukaan hänen seuraajansa ovat "maailmassa, mutta eivät maailmasta". Heidän tulee elää tässä maailmassa ja maallisessa yhteiskunnassa, mutta heidän ei pidä samastua niiden kanssa, koska "täällä heillä ei ole pysyvää kaupunkia, vaan tulevaista he etsivät" (Hebr.13:14). Niinpä eräässä apostolisten isien kirjoituksessa kristityistä todeteaankin: "Jokainen vieras maa on heille isänmaa ja jokainen isänmaa vieras."
Sen vuoksi on luonnollista ja ymmärrettävää, että kristillisyys ei voi olla kiinnostunut yksinomaan tämän maailman asioista, esimerkiksi sosiaalisista tai poliittisista ongelmista. Toisaalta kristityt eivät myöskään saa askarrella pelkästään hengellisissä ja tuonpuoleisissa asioissa laiminlyöden tähän ajalliseen elämään liittyvät velvoitteet ja vastuun. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että hyvin usein, sekä menneisyydessä että nykyään, joko hengelliset asiat tai sitten maalliset velvoitteet ovat korostuneet yksipuolisesti. Tasapainoa on ollut vaikea löytää.
Raamatun perusteella tiedämme, että varhaisessa kristillisyydessä uskovat muodostivat kiinteän yhteisön, seurakunnan, jossa yhteenkuuluvuuden tunne, oli voimakas. Kristillinen usko ei ollut vain jaloja aatteita, vaan käytännön elämää. Tästähän meille hyvin vakuuttavalla tavalla todistaa Apostolien Tekojen kirja puhuessaan alkuseurakunnan kristityistä. Toisaalta heistä sanotaan, että "he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä ja mursivat kodeissa leipää" (Apt.2:46).
Mutta heistä sanotaan myös, että "he olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä ja he myivät maansa ja tavaransa ja jakelivat kaikille, sen mukaan kuin kukin tarvitsi" (Apt.2:44-45).
Toisin sanoen: Pelkkä jumalanpalvelus kirkon seinien sisällä – joka tietenkin sellaisenaan oli tärkeä – ei vielä riittänyt eikä sekään, että yhdessä "murrettiin leipää", ollut vielä tarpeeksi. Uskovat tulivat ulos maailmaan ihmisten keskuuteen toteuttaen uskoaan jokapäiväisessä elämässä. "Leivän murtaminen" ei ollut pelkkä symbolinen rituaali, se oli elävää todellisuutta: annettiin sille, jolla ei ollut. Näin tulisi olla meidänkin keskuudessamme. Yhteinen ateria, Pyhä Ehtoollinen, velvoittaa meitä antamaan omastamme, murtamaan leivästämme puutteenalaisille.
Kristinuskon tultua valtionuskonnoksi kirkko sai osansa myös maallisesta mahdista, rikkaudesta ja loistosta. Saattoi näyttää jopa silta, että se lankesi niihin kiusauksiin, jotka Kristus itse suuren taistelun jälkeen oli voittanut. Kun tämä asiaintila kristittyjen keskuudessa tiedostettiin, alkoi tapahtua voimakasta liikehdintää kirkon piirissä. Syntyi luostarilaitos. Se oli vastarintaliike, suuri poislähtö tästä maailmasta, pako erämaahan, jonne haluttiin perustaa, niin kuin varhaiset kilvoittelijat asian ymmärsivät, "todellinen kristillinen yhteisö" vastapainoksi maallistuneelle kirkolle.
Tämä oli uusi suuri yritys, jossa pyrittiin uudella tavalla toteuttamaan kristillisiä ihanteita. "Kuten pakanallisessa kristikunnassa kirkko itse oli eräänlainen vastarintaliike, luostarielämä oli pysyvä protestiliike kristillisessä yhteiskunnassa", tulkitsee asian eräs nykyajan ortodoksiteologi. Mutta tämäkään elämänmuoto ei läheskään aina ja kaikissa kohdissa vastannut Raamatun periaatteita tai niitä ihanteita, joita se itselleen asetti. Varsinkin alkuaikoina kilvoittelijoiden ohjelmajulistuksen ytimenä oli täydellinen eristyminen ja yksinäisyys, mietiskelyyn ja hengelliseen harjoitukseen syventyminen. Mutta tämä elämäntapa edusti vain yhtä tiettyä tulkintaa kristillisestä uskosta. Toinen näkemys, joka ajan kuluessa voimistui, korosti lähimmäisten palvelemisen velvoitetta: munkki sai lähteä erämaahan, mutta hänen tuli palata takaisin opettamaan muita ihmisiä. Yksinäisyydessä hän taisteli itsensä kanssa voittaen pimeät voimat sisimmässään. Mutta kun mielen tasapaino oli saavutettu, kilvoittelija palasi takaisin ihmisten keskuuteen.
Tätä juuri luostariaatteen suuri tulkitsija pyhä Basileios piti oikeana menettelynä. Basileios, vaikka olikin itse munkki ja luostareiden rakentaja, oli mielenlaadultaan mitä suurimmassa määrin sosiaalinen ihminen. Hänelle diakonia, kristillinen palvelutoiminta, oli tärkeää: hän perusti lastenkoteja, sairaaloita ja vanhainkoteja. Hän puhui väsymättä köyhien, sorrettujen ja vähäosaisten puolesta.
Myöhempinäkin aikoina ortodoksiset luostarit suurimmaksi osaksi kehittyivät Basileios Suuren osoittamaan suuntaan. Mutta luostariaatteessa on ollut tilaa toisenlaisillekin näkemyksille. Pyrkimys eristymiseen ja yksinäiseen kilvoitukseen on säilynyt joissakin luostareissa, kuten esimerkiksi Athos-vuoren luostariyhdyskunnassa, pyhän Sergein perustamassa Kolminaisuuden luostarissa ja ainakin osittain myös Valamossa. Mutta useat luostarit ovat tunteneet kiinnostusta myös sosiaaliseen osallistumiseen ja kristilliseen palvelutoimintaan. Näin on ollut esimerkiksi Studios-luostareissa Konstantinopolissa ja useissa venäläisissä luostareissa.
Viime vuosikymmenien aikana kaikkialla ortodoksisessa maailmassa luostarit ovat menettäneet merkitystään ja kilvoittelijoiden lukumäärä on jyrkästi laskenut. Luostariaate ei näytä enää vetoavan nykyajan kiireiseen ihmiseen. Toisaalta ehkä juuri tällaisessa tilanteessa luostareita entistä kipeämmin tarvitaan. Ne voisivat olla hiljentymis- ja pysähtymispaikkoja monien paineiden ristitulessa kamppaileville ihmisille. Ehkäpä juuri tämä voisi olla luostareiden suorittama erityinen palvelustehtävä nykyisessä kristillisessä toiminnassa.
Myös meidän omien luostareidemme tulevaisuutta ajateltaessa on oltu huolestuneita. Suuruuden ja kukoistuksen ajat näyttävät olevan peruuttamattomasti takanapäin. Mutta silti jotain uuden elpymisen ja toivon merkkejä on olemassa. Viimeaikoina on ollut havaittavissa eräänlaista heräämistä, yleisempää ja laajempaakin kiinnostusta luostariaatetta kohtaan. On ilmestynyt tuota alaa käsittelevää kirjallisuutta ja erityisesti Vanhaa Valamoa koskevaa perinnettä on ryhdytty tallentamaan sekä ortodoksien että toisuskoisten toimesta. On ikään kuin oivallettu, että kysymys on kulttuurinkin kannalta arvokkaasta asiasta. Lisäksi jokin aika sitten on perustettu Valamon Ystävät -niminen yhdistys, jonka yhtenä tehtävänä tulee olemaan osallistuminen uuden kirkon rakentamiseen Valamon luostariin Heinävedelle. Parhaillaan on käynnissä valtakunnallinen keräys rakennusrahaston kartuttamiseksi.
Tässä ja muussakin luostareiden jälleenrakentamiseen ja kilvoituselämän elvyttämiseen tähtäävässä toiminnassa Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljeskunta voi – ja mielestäni sen tuleekin olla – omalta osaltaan auttamassa ja tukemassa. Paitsi osallistumalla tähän jälleenrakentamiseen Veljeskunta voi vaalia luostareiden jättämää hengellistä perintöä myös tekemällä itse lähetystyötä, ts. suorittamalla itse sitä tehtävää, joka Kristuksen antaman käskyn mukaan kirkolle ja kristityille varsinaisimmin kuuluu. Tähän tehtäväänhän Veljeskunta onkin alun alkaen omistautunut ottamalla nimenomaan sisälähetystyön ohjelmaansa.
Tiedämme, että ortodoksiset luostarit ovat kaikkina aikoina tehneet hyvin merkittävää ja menestyksellistä työtä lähetystyön alueella. Esimerkkejä siitä ei tarvitse kaukaa etsiä: niitä löytyy oman kirkkomme piiristä. Ja sen jokainen vähänkin historiaamme tunteva tietää. Ovathan itse Karjalan pyhät valistajat olleet luostareiden kilvoittelijoita: Tiedämme myös, että Valamon luostari on menestyksellisesti osallistunut ulkomaillakin suoritettuun lähetystyöhön. Eräänä esimerkkinä siitä on pyhä Herman Alaskalainen, joka 1700-luvun lopulla lähti muutamien muiden Valamon munkkien kanssa lähetystyöhön Alaskaan vieden ortodoksisen uskon valon uudelle mantereelle. Herman oli Alaskan kansan suuresti rakastama kilvoittelija ja opettaja. Rohkeasti hän puolusti paikallista väestä ja taisteli kolonialistien harjoittamaa mielivaltaa, sortoa ja riistoa vastaan. Se oli todellista kristillistä toimintaa.
Tuo työ on kantanut runsasta hedelmää. Monet varmaan muistavat, miten muutamia vuosia sitten Herman julistettiin pyhäksi ja samalla hänen jäännöksiään tuotiin Suomeen Valamon luostariin. Alaskan silloinen piispa Theodosius, joka oli täällä tuota tehtävää suorittamassa, liikuttuneena totesi, että nyt "todellinen Valamon poika palasi kotiin". Rengas oli sulkeutunut. Lähetysmatka oli päättynyt."
Tämä Hermanin meille jättämä esimerkki velvoittaa myös Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskuntaa, joka perinteisesti on keskittynyt sisälähetystyöhön, ts. ortodoksiseen valistustoimintaan oman kirkon piirissä. Se on tietysti tärkeää, mutta emme saa unohtaa, että myös oman kirkon ulkopuolelle suuntautuva lähetystyö kuuluu velvollisuuksiimme kristittyinä ja ortodokseina. Tässä suhteessa viimeaikoina onkin tapahtunut merkittävää heräämistä: on ryhdytty yhteisin voimin tukemaan Ugandassa Itä-Afrikassa tehtävää ortodoksista kirkollista ja sosiaalista työtä. Se on veljellinen kädenojennus ihmisille, jotka todella tarvitsevat meiltä sekä hengellistä että aineellista tukea.
Kaikki kirkollinen työ, tapahtuipa se sitten luostareissa ja järjestöissä tai niiden ulkopuolella, merkitsee siis viime kädessä Kristuksen antaman lähetyskäskyn toteuttamista: Menkää kaikkeen maailmaan, saarnatkaa evankeliumia ja opettakaa. Tämä työ vaatii siis maailmaan ja ihmisten keskuuteen menemistä, ei pakoa maailmasta ja eristäytymistä. Yksinäisyydessä kilvoittelu, rukous ja mietiskely ovat itsessään tärkeitä ja arvokkaita kristillisiä tehtäviä. Mutta hengellisen kasvamisen ja kypsymisen tulisi johdattaa meitä vastuun kantamiseen, palvelemaan ja uhrautuvaan toimintaan lähimmäisten hyväksi. Silloin me todella voimme olla hyvän sanoman tuojia kukin omassa ympäristössämme.
Veikko Purmonen
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Opetuspuhe on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 13/1974, joka ilmestyi toukokuun 20.päivänä 1974, sivuilla 192-193 [s.12-13]).